Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ennen tarinointia lueppas nämä!

1. Laita nimesi kohdalle kissasi nimi ja klaani. Esim.

Unilumo, Varjoklaani

2. Tämä on tarinarope. Joten tarinoita, ei ropetusta. Minimi tarinan pituus on viisi virkettä. Tämä:

"Hei tahdon ruokaa!" huusin mestarilleni, vaikka hän oli jo kaukana.

meidän logiikalla lasketaan yhdeksi virkkeeksi.

3.Kaikkien tarinoiden ei tarvitse mennä aivan samassa aikajanassa.

Vieraskirja  1  2  3  > [ Kirjoita ]

Nimi: Ahventassu, Jokiklaani

11.12.2018 16:27
“Sinähän jaksat hyvin.” Satakielenlaulu naukaisi yllättyneenä.
“Tietysti jaksan.” Tiuskaisin pahantuulisesti, sillä toisinaan oli ärsyttävää kun minua kohdeltiin kuin pentua, vaikka olin jo melkein 12 kuuta, mutta en voinut paljastaa oikeaa ikääni, sillä muuten minua olisi voitu epäillä enemmän.
“Jos klaanissa on pennusta astin, niin sinuun luotetaan enemmän.” Isäni oli sanonut kun olin kimpaantunut siitä, että minun täytyisi esittää jotakin typerää yli-innokasta pentua.
Eniten minua huolestutti sopeutuminen kaikkeen tähän vesi urheiluun, mikä näytti olevan niin normaalia muille klaanilaisille.
*Pistän vain Pakkasen päiviltä ja häivyn. Tähän ei mene kauaa.* Ajattelin.
Olin hetken jo melkein luullut, että Pakkanen tunnisti minut, vaikka se oli tietenkin mahdotonta, sillä synnyin hänen lähtönsä jälkeen.
Hän oli kuitenkin halunnut vain tutustua, mutta minä näin kuitenkin suoraan hänen lävitseen ja huomasin liiallisen kiinnostuksen minua kohtaan johtuvan pienestä ihastuksesta.
Mieleni teki vetää kollia kynsillä pitkin naamaa, ja huutaa tälle, että olen hänen siskonsa. Olin kuitenkin onneksi hillinyt itseni ja yrittänyt olla mahdollisimman välinpitämätön, mutta Pakkanen oli ollut sinnikäs.
*Hyi mikä pervo. Jos hän vain tietäisi.* Ajattelin ja huomasin Satakielenlaulun herättävän minut mietteistäni heilauttamalla häntää edessäni.
“Ei sinun ole pakko siitä puhua, mutta minun olisi mestarinasi hyvä tietää.” Hän naukaisi ja katsoi minua miettien varmaan olinko suuttunut hänelle jostain.
Kallistin kysyvästi päätäni.
“Puhua? Mistä?” Kysyin ymmälläni.
“Entisestä elämästäsi.” Mestarini maukaisi.
“Ei ole mitään puhuttavaa.” Naukaisin tylysti ja tassutin röyhkeästi hänen ohitseen kuin koko metsän omistaja.
Satakielenlaulu asteli ohitseni pää ja häntä pystyssä, kuin osoittaakseen minulle, että olin alempi-arvoinen kuin hän.
En jaksanut nyt vääntää hänen kanssaan, joten esitin kuuliaista oppilasta ja seurasin häntä loppu kierroksen ja kuuntelin tarkasti mitä minulle kerrottiin klaanista, sillä tietoahan ei voinut koskaan olla liikaa. Aina välillä muistin esitttää tyhmiä kysymyksiä, jotta vaikuttaisin paljon nuoremmalta ja typerämmältä kuin mitä olin.
“Miten kalat hengittävät vedessä?” Olin itsekkin ollu lähellä nauraa omalle kysymykselleni.
Mestarini jaksoi kuitenkin muistuttaa koko kierroksen ajan, siitä kuinka hyvin lihakseni olivat kasvaneet ikäisekseni.
Enhän minä voinut hänelle totuutta paljastaa, mutta sepitin hänelle tarinan siitä, kuinka olin muka aina ollut varhaiskypsä.
Enhän minä todellakaan mikään varhaiskypsä ollut. Lopetin kasvamisen kokonaan kuuden kuun iässä ja kohtaloni näytti jättävän minut tälläiseksi kirpuksi.
Sillä nimellä emoni kutsui minua, mutta jo kolmen kuun iässä kun emoni kuoli isäni vaihtoi nimeni Ahveneksi ja aloitti koulutuksen tätä tehtävää varten.
Uimataitoni kyllä huolestutti minua vieläkin, sillä isä oli aikaisemmin yrittänyt opettaa minua uimaan, jotta olisin uskottavampi, mutta se oli jäänyt vähälle, sillä ei hän itsekkään osannut uida.
Tuntui absurdilta ajatellakkin, että kissat uisivat. Koko klaani homma oli muutenkin outo. Jos joku oli eri mieltä päällikön kanssa, niin seuraamuksia ei ollut nimeksikään. Kotona joutui joko karkoitetuksi, hyljeksityksi tai pahimmassa tapauksessa tapetuksi.
En tiedä kumpi väsytti enemmän. Tämä typerän oppilaan näytteleminen vai tämä päivä, sillä yhdeksän kuuta kestäneestä koulutuksestani huolimatta olin saanut tänään paljon hyödyllistä tietoa.
Laahustin oppilaiden pesään. En ollut vieläkään ihan selkeästi tervetullut tähän klaaniin, sillä petini oli koko pesän vetoisimmassa nurkassa. Muut olivat kyllä kohteliaita minua kohtaan, mutta pystyin lähes haistamaan epäluottamuksen. Tunnelma oppilaiden pesässä oli niin paksu, että se olisi hyvin voinut tukehduttaa jonkun, sillä kukaan ei oikeen tuntunut tietävän miten minuun tulisi suhtautua.
Mutta ei minua kiinnostanut se, että mitä he ajattelivat minusta kunhan eivät osanneet epäillä mitään.
Annoin heidän kuiskia ihan rauhassa keskenään ja suljin silmäni.
Mutta uni ei tullut.
*Onhan Pakkanen ihan komea…..* Ajattelin.
*Hän on veljesi!* Huusi toinen ääni päässäni.
*Ehkä paras unohtaa hänet.* Mietin juuri ennen kuin nukahdin.

Seuraavan aamun kylmyys tuntui tunkeutuvan syvälle luihin ja ytimiin jo ennen kuin heräsin, sillä kun heräsin jalkani tuntuivat niin jäykiltä, että jouduin hetken aikaa köpöttää hassun näköisesti jalat suorassa kunnes veri lähti kiertämään.
En pitänyt talvesta sitten ollenkaan, mutta kukapa täyspäinen olisi pitänyt. Yöllä oli satanut lunta ja aikaisin aamulla leiri näytti lähes autiolta kun aukiota peitti koskematon hanki lukuun ottamatta isoja tassun jälkiä, jotka kulkivat sotureiden pesästä kohti leirin uloskäyntiä.
Jokin jäljissä kiinnitti huomioni ja minun oli aivan pakko haistaa kenelle ne kuuluivat.
*Kuka olisi lähtenyt ulos yksin yöllä?* Pohdin ja nuuhkaisin omaa tassuani ainakin kolme kertaa suurempaa jälkeä.
Haju toi mieleen kodin, mutta se ei ollut kenenkään laumasta, se oli Pakkasen.
*Mihin hän on ollut menossa?* Mietin ja päähäni pälkähti epätodennäköinen, mutta mahdollinen vaihtoehto.
Olin nähnyt veljeni eilen puhuvan Virnuhymyn kanssa kuiskien.
*Toivottavasti hän ei paljastanut minua. Toivottavasti hän ei puhunut liikaa.* Ajattelin sydän jyskyttäen.
Pälyilin nopeasti hermostuneena ympärilläni ja lähdin seuraamaan jälkiä.
Jäljistä päätellen Pakkanen oli lähtenyt jo hyvän aikaa sitten.
Virnuhymy oli kertonut, ettei Pakkanen ollut reagoinut kovin hyvin kuullessaan historiastaan. Saattaisi olla hyvin mahdollista että hän on lähtenyt etsimään isää, jotta pääsisi menneisyytensä aiheuttamasta varjosta.
*Toivottavasti ei ole liian myöhäistä.* Ajattelin ja lähdin juoksemaan kohti jokea seuraten yhä tiiviisti jälkiä.
*Minun piti tappaa isä! Minusta piti tulla johtaja! Ei Pakkasesta!* Ajattelin ja tunsin vihan ja pettymyksen leiskuvan sisälläni.
Sain siitä voimaa juosta yhä kovempaa, vaikka lihaksia pakotti ja keuhkot olivat tulessa.
Ylitin Tuuliklaanin rajan, mutten jaksanut nyt välittää mahdollisista partioista. Minun onnekseni en huomannut merkkiäkään lähellä olevasta partiosta. Nyt olisi liian myöhäistä kääntyä. Olin jo näin pitkällä.
Sitten kuulin takaani jotain, mikä pakotti minut pysähtymään.
“Hei kalanlöyhkä!” Joku huusi ja näin pienen tuuliklaanilais soturin tassuttavan ripeää tahtia luokseni niskakarvat pystyssä.
Kirosin mielessäni typeriä rajoja.
“Oletko eksynyt pentu!?” Soturi naukui haastavasti.
“Älä pennuttele!” Tiuskaisin takaisin.
“Haiset jokiklaanilta.” Soturi totesi ja hänen niskakarvansa nousivat vielä entisestään.
“Riistavarkaissa vai!?” Hän murisi ja valmistautui tappelemaan.
Mittailin kollia katseellani. Hän oli minun kokoiseni, mutta sirompi. Voittaisin hänet voimalla, mutta kissan rakenne kertoi soturin olevan nopea liikkeissään.
Olin saanut jo hiukan taistelukoulutusta asuessani vielä laumassa, mutta arvelin kollin olevan paljon kokeneempi taistelu arvista päätellen.
Päätin kuitenkin olla ottamatta riskiä, joten annoin karvojeni silottua ja katsoin tekopyhän anteeksipyytävästi soturia.
“Eksyin.” Naukaisin hiljaa ja tuijotin tassujani.
“Vai eksyit?” Hän vastasi kuulotaen epäluuloiselta.
“Raja on aika kaukana….” Hän jatkoi ja hänen katseensa tuntui pureutuvan niin syvälle sieluuni, että pelkäsin hänen tajuavan totuuden.
“Rajat näytettiin minulle eilen ja en tajunnut ylittäväni rajaa kun jahtasin öööööö…” Aloin miettiä mitä olisin ollut jahtaamassa, mutta lähelläkään ei tuoksunut juuri riistanhajua.
“Perhosta.” Maukaisin katumalla sillä samalla sekunnilla mitä olin juuri sanonut.
“Perhosta? Lehtikadon aikaan?” Soturi maukui ja katsoi entistä syvemmin silmiini.
“No tuotaa…” Yritin jotenkin pelastua tilanteesta, mutten keksinyt enään mitään sanottavaa.
“Ihan sama.” Kolli tiuskaisi.
“Saatan sinut leiriisi.” Hän naukui.
“ Ja sanon päälliköllesi, ettei tälläinen saa toistua. Toivottavasti saat tuntuvan rangaistuksen.” Soturi maukui ja kehotti minua hännän heilautuksella seuraamaan.
Lähdin muka nöyränä häntä maata laahaten seuraamaan tuuliklaanilaista.
Koko matkan ajan mietin, että miten selviäisin tästä.
Mielessäni kävi monenlaisia vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi pakeneminen, mutta nopea tuuliklaanilainen olisi saanut minut kiinni helposti ja jokeen hyppääminen olisi ollut hyvä ajatus, mutta joki oli jäässä ja en osannut uida. Kaiken lisäksi olisin kuitenkin ollut pulassa palatessani klaaniin.
Joutuisin todennäköisesti jäädyttämään suunnitelami hetkeksi, sillä en varmaan hetkeen saisi poistua leiristä.
*Virnuhymystä on ollut jo liikaa harmia. Hänen on kuoltava, ennen kuin kaikki romahtaa.* Ajattelin ja aloin suunnitella Virnuhymyn hiljentämistä.
Hän tiesi minusta, joten tästä tulisi vaikeaa, sillä mikäli hän olisi kertonut hän osaisi olla varuillaan.
Minun täytyisi toimia nopeasti. Jokainen päivä olisi muuten liian iso riski, sillä olin menettänyt luottamukseni Virnuhymyyn kokonaan. En enään tiennyt kenen puolella hän oli ja ketä hän auttoi.
Isä ei pitäisi sooloilusta, mutta tämä olisi pakko tehdä. Virnuhymystä tulisi ensimmäinen tappamani kissa.
Lähestyessämme leiriä kävin yhä hermostuneemmaksi, mutta huomasin myös tuuliklaanilaisen alkavan empiä.
“Saatat joutua hankaluuksiin. Vinhatähti on jo hetken aikaa suunnitellut hyökkäystä tuuliklaaniin. Tämä saattaa aloittaa sodan.” Maukaisin.
En ollut kyllä kuullut mistään hyökkäyksestä, mutta ainakin sain kollin niskakarvat nousemaan pystyyn.
*Eikai pieni valhe tässä tilanteessa maailmaa kaada….* Ajattelin.
Tuuliklaanilainen pysähtyi ja tuijotti minua.
“Eli olit vakoilemassa!” Hän huudahti ja perääntyi askeleen taaksepäin.
“En ollut!” Huudahdin.
“Jokatapauksessa paras ettet tule leiriin. En minäkään sotaa halua.” Naukaisin ja toivoin tuuliklaanilaisen rauhoittuvan.
“Kuulet tästä vielä.” Hän naukaisi ja lähti luikkimaan tiehensä.
*Saatan olla hankaluuksissa.* Ajattelin.
*Mutta miksipä klaanien välit minua kiinnostaisivat?* Pohdin.
Paluu matkalla metsästin pari hiirtä ja pelkäsin, että metsästystaitoni herättäisivät epäilyksiä, joten söin toisen hiiren, sillä kyllä nyt kuka tahansa saisi kiinni vahingossa yhden hiiren.
Nostin saaliini suuhuni ja yritin näyttää mahdollisimman ylpeältä, sillä tämä olisi klaanin silmissä ensimmäinen saaliini, vaikka minulla kyllä oli paljonkin kokemusta hiirten ja lintujen metsästämisestä.
Esitykseni meni muihin täydestä, sillä mestarini tuli leirissä onnittelemaan minua saaliistani. Muut oppilaat eivät näyttäneet pitävän saamastani huomiosta, sillä vain harvat oppilaat olivat kuulemani mukaan saanneet mitään näin nopeasti napattua.
He istuivat rykelmänä oppilaiden pesän edessä ja kuiskivat jotain, mutta minua ei kiinnostanut.
Vein saaliini tuoresaaliskasaan ja tajusin samalla pienen tekemäni etiketti virheen. Täällä syötiin pääasiassa kalaa ja vain harvat olivat koskaan edes maistaneet hiirtä.
Yritin silti käyttäytyä aivan kuin kaikki olisi ollut normaalia kunnes huomasin Pakkasen tai siis Pakkasyön tassuttavan luokseni.
“Voidaanko puhua?” Hän naukaisi vakavasti.
Nyökkäsin ja nielaisin samalla.
*Eikai hän ole saanut tietää mitään?* Ajattelin paniikissa.
Seurasin veljeäni ulos leiristä.
Pakkasyö pysähtyi vähän matkan päähän leiristä ja kääntyi katsomaan minua silmissään tulkitsematon katse.
“Näin kun puhuit sille tuuliklaanilaiselle. Miksi päästit sen reviirillemme.” Pakkanen puhui tuuliklaanilaisesta aivan kuin tuuliklaanilaisella ei olisi ollut tunteita tai sydäntä.
Sävähdin kysymystä, mutta onnekseni en ehtinyt vastaamaan mitään, mikä olisi entisestään pahentanut tilannetta, sillä Pakkanen alkoi jatkamaan.
“Ovelaa puhua taisteluista. Mitä sait selville tuuliklaanista? Jos et kerro kerron kaikille missä kävit” Veljeni joka ei eleistä päätellen minun onnekseni tiennyt olevansa veljeni kysyi ja hänen katseensa porautui syvälle silmiini.
“En ehtinyt kovin pitkälle.” Vastasin lyhyesti ja yritin tunnustella tilannetta. Kuinka paljon Pakkanen tai siis Pakkasyö tiesi ja mitä hän ajoi takaa.
“Kai sinä tiedä, että tästä voi tulla sota?” Veljeni maukui.
Nyökkäsin ja nuolaisin rintaani peittääkseni huolestuneisuuteni.
“Sota voi olla jokiklaanin tilaisuus vallata vihdoin metsä. Kuvittele jos metsässä olisi vain yksi klaani. Ei enään rajakiistoja tai tyhjänpäiväsiä riitoja.” Pakkanen naukui ja katsoi haikeana jonnekkin kaukaisuuteen samanlaisella katseella joka isällä oli kun hän katsoi metsää ja haaveili sen vielä joskus kuuluvan laumalle.
*Tämähän sopii loistavasti suunnitelmaan.* Ajattelin ja päätin leikkiä mukana.
“Tuossa on kieltämättä järkeä, mutta Vinhatähti on aivan liian hyväsydämminen ja häneltä puuttuu kunnianhimoa.” Naukaisin yrittäen johdatella keskustelua haluamaani suuntaan.
“Siksi minusta tulee päällikkö aivan pian… Kohta on aika toimia.” Pakkanen naukui ja kuulin jo äänestä, että hänellä oli samanlainen pakkomielle johtamiseen kuin isällä.
Se koituisi hänen kohtalokseen, sillä minä hyödyn tästä heikkoudesta vielä.
“Oletko mukana? Lupaan tehdä sinusta varapäällikön jos haluat.* Pakkanen kysyi ja katsoi minua katseellaan, joka oli täynnä itsevarmuutta ja uhmaa.
Päätin vetää taas roolin päälle, joten katsoin häntä muka aidosti innostuneena.
“Kyllä.” Maukaisin lyhyestä ja tiesin kyllä, että Pakkanen tappaisi minut, mikäli hänen suunnitelmansa onnistuisi, sillä silloin minusta ei olisi hänelle enään mitään hyötyä.
Minä ehtisin kuitenkin ensin.
“Ole valmis kun merkki tulee.” Veljeni mutisi ja lähti kohti leiriä.
Suunnitelmani muuttui jälleen. Tämä on ehkä viivästys, mutta sitten kuin lauma valtaa metsän on vain yksi klaani vastassa eikä neljää.
Ensin täytyisi hankkiutua kuitenkin Virnuhymystä eroon.
Huomasin illan alkavan hämärtyä ja tajusin tänään kuun olevan puolikas, eli tänä yönä tapaisin lauman ja vaihtaisimme kuulumisia.
Lähdin laahustamaan leiriin. Menisin ensin muiden mukana nukkumaan ja karkaisin yön turvin.
Kokous pidettäisi reviirien ulkopuolella salaisessa paikassa, jonka sijainnin tiesin vain minä, Virnuhymy, isä ja kolme hänen luotettavinta seuraajaansa.
Mikäli Virnuhymy ilmaantuisi paikalle voisin järjestää hänelle ansan. Kukaan ei epäilisi minua, sillä olisi varmaa, ettei kukaan jokiklaanilainen olisi näkemässä.
Leirissä klaanilaiset värjöttielivät pesiensä edessä ja näykkivät kivi koviksi jäätyneitä tuoresaaliitaan.
Ruoka oli vähissä ja sen huomasi tuoresaaliskasasta jonka käsitti yksi kala ja minun tänään aikasemmin pyydystämä hiiri.
Tänään kohtaisin taas lauman ja olisin jälleen osa sitä, joten antaisin näiden typerien jokiklaanilaisten pitää kalansa, joten valitsin hiiren.
Huomasin muiden vilkuilevan minua kun söin, sillä olin ymmärtänyt, että oman saaliin syöminen oli hiukan itsekästä, mutten välittänyt tuimista tuijotuksista joita klaanilaiset loivat minuun aterioidessani oppilaiden pesän vieresssä.
Hotkin hiiren nopeasti, jonka jälkeen jäin hetkeksi katsomaan tummenevaa taivasta ja taivaalle ilmestyviä tähtiä.
Klaanilaiset kuvittelivat tähtien oleva joitakin soturi esi-isiä, mikä oli tietenkin todella typerää, sillä kun kuolee niin kuolee. Lakkaa olemasta

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

06.12.2018 18:14
Sain hieman välimatkaa itseni ja kollin väliin.
“Lopettakaa!” kuulin toisen naaraan huutavan ja ehdin juuri vilkaista, kuinka tuo kahlasi joen yli luoksemme. Käänsin katseeni kohti Variksenvarjoa jonka juuri ehdin nähdä hyppäämässä kohti Tammiturkkia. Naaras tarrasi kollin selkään upottaen hampaansa tuon niskaan. Tammituuli kääntyi selvästi yllättyneenä maahan ja kohtasin Variksenvarjon katseen. Lamaamnuiin hetkeksi kun aloin tajuta missä tilanteessa olimme. Taistelimme Jokiklaani varapäällikköä ja jokiklaanin soturia vastaan. Tämä voisi päättyä vain huonosti. Jos kaikki jäisivät eloon, Varjoklaani saisi varmasti tietää kaikesta ja Unitähti karkoittaisi minut. Minusta ei ikinä tulisi päällikköä. Myös Variksenvarjo karkoitettaisiin. Aino vaihtoehto olisi tappaa tai tulla tapetuksi.

Havahduin kun Tammituuli alkoi nousta Variksenvarjon viereltä ja aavistin heti kollin aikeet. Hyökkäsin heti kollia kohti tarrautuen kiinni tuon selkään kynsilläni ja yritin purra tuota niskasta mutta kolli sai ravisteltua minut pois,jolloin tömähdin maahan ilman paeten keuhkoistani. Olin alakynnessä mutta minun oli pakko voittaa jos halusin saavuttaa tavoitteeni. Tammituuli hyökkäsi heti kohti minua, jolloin en ehtinyt ryömiä pois alta vaan tuo sai painettua minut maahan. Yritin rimpuilla itseni irti mutta kolli upotti kyntensä kaulaani. Veri kohisi korvissani peittäen alle lähes kaikki äänet. Painon nopeasti takatassuni kollin vatsaan potkaisten häntä niin lujaa kuin vain pystyin. Tammituuli lensi pois päältäni tömähtäen maahan. Hyökkäsin heti kohti kollia upottaen hampaani tuon kaulaan pitäen tuota samalla paikallaan. Veren rautainen maku tulvahti suuhuni täyttäen astini. Tunsin kuinka Tammituuli vielä rimpuili allani, kunnes tuo valahti liikkumattomaksi. Voitin. Nostin pääni ja nuolin kollin veren huuliltani.

Etsin katseellani Variksenvarjoa ja huomasin naaraan vähän kauempana seisoen lamaantuneen näköisenä toisen kissan ruumiin luona. Mitä tapahtui? Luulin että he olivat ystäviä.
“Variksenvarjo?” Kysyin ja huomasin että sanoillani ei vaikuttanu olevan vaikutusta. Menin nopeasti naaraan luo. Tuon katse vaikutti tyhjältä ja järkyttyneeltä.
“Oletko kunnossa?” Kysyin ja työtäisin naarasti varovasti.
“Meidän pitää hävittää ruumiit ja keksiä jotain. Emme voi jättää asioita näin.” Sanoin ja tiesin että sanomani oli totta. Tammituulen ja hehkuturkin ruumiit tulisi hävittää. Voisin palata Varjoklaaniin ja sanoa että löysin heidät riistavarkaina Varjoklaanin reviiriltä. Mutta entä Variksenvarjo? En voisi jättää naarasta pulaan. Voisiko hän tulla mukaani? Hän ei varmasti suostuisi siihen.
//Tadaa! Varis?

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

03.12.2018 09:38
Jääsielun turkki oli pörheä, enkä ollut nähnyt kollin poistuvan kylmänviileästä olemuksestaan tällä tavoin. Se yllätti minua ja sai hetkeksi unohtamaan sen, että Tammituuli piti kynsiänsä kaulallani.
“Päästä irti hänestä”, kuulin Jääsielun sanovan.
Hänen kurkustaan pääsi murinaa, uhkaavaa, matalaa, kun hän katsoi Tammituulta.
“Sinä et liity tähän asiaan millään tavalla”, Tammituuli kivahti kollille.
“Hän o m as a laa n t si a -", Jääsielun sanat katosivat kuulemattomiini.
Kuulin heidän puhuvan, mutta aloin käyttää aikaani tilanteen ratkaisun keksimiseen, en juurikaan heidän kuuntelemiseensa. Tammituuli oli Jokiklaanin varapäällikkö, minun varapäällikköni. Tämä oli minun klaanini. Jokin sai minut vetämään terävämmin henkeäni. Äkkiä Jääsielu välähti näköpiirissäni. Tammituuli raapaisi hieman kaulaani lentäessään kollin kanssa maahan kierimään. Välittömästi käännyin vatsalteni ja haparoin pystyyn. Nyt Hehkuturkki ui joen ylitse meitä kohti. Vilkaisin naarasta hädissäni tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä. Tammituuli heitti Jääsielun pois kimpustaan käyden välittömästi kollin päälle.
Tiesin mitä minun piti tehdä. Tiesin myös, että se oli väärin.

Jääsielu sai hieman välimatkaa itsensä ja Tammituulen väliin. Kohina korvissani peitti kaikki äänet sumun alle. Kuulin Hehkuturkin huutavan jotakin. ("Lopettakaa!")
Otin askeleen eteenpäin. En ollut hyvä taistelemaan, enkä ollut nopea. Voima kuitenkin värisytti kehoani, kun loikkasin eteenpäin harmaanruskean kollin kimppuun. Upotin kynteni hänen selkäänsä ja hampaani pehmeään niskaan. Veri tipahteli kielelleni tuoden minut todellisuuteen.Tammituuli ei ollut lainkaan odottanut hyökkäystäni. Hän kaatui maahan kanssani. Hehkuturkki juoksi hädissään meitä kohti, mutta käänsin hänen sijastaan katseeni Jääsieluun.

Hehkuturkki oli aina ollut rinnallani. Pentutarhasta asti, hän koitti parhaansa ystävystyä minuun pienillä hiirenaivoillaan. Oppilaiden pesässä hän oppi puhumaan kanssani, vaikka älyttömän ärsyttävä olikin. Kun meidät nimitettiin, opin arvostamaan naarasta. Tunsin henkeni salpaantuvan hetkeksi.

Tammituuli nousi vierelläni. Ennen kuin hän ehti nostaa kynsiään maasta, Jääsielu hyökkäsi jo kollin kimppuun. Ryömin nopeasti kauemmas. Hehkuturkki näytti miettivän hädissään, hyökätäkö Varjoklaanin kollia vastaan. Pudistin päätäni. Hehkuturkki hyökkäisi lopulta, tiesin sen. Hän hyökkäisi. Puollustaisi klaaniaan, niin kuin pitikin. Parhaimmassa tapauksessa Jääsielu jäisi alakynteen.
Voi Tähtiklaani.
Tuomitse minut nyt.

Jääsielun taistellessa Tammituulen kanssa, minä lensin ilman halki Hehkuturkin niskaan. Naaras käänsi valoisat kasvonsa minua kohti ennen kuin kierimme maassa jokea kohti. Vasta pysähtyessämme katsoin naarasta silmiin.
"Et voi Hehkuturkki."
"Variksenvarjo, sinä pyydät minua pettämään oman klaanini!"
Korvani luimistuivat. Tunsin tassujeni värähtelevän, mutta Hehkuturkin noustessa ja lähtiessä takaisin kolleja kohti, tein sen mitä täytyi. Nousin ylös ja ennen kuin Hehkuturkki pääsi Tammituulen ja Jääsielun luokse, hyökkäsin hänen niskaansa.

"Vieläkö klaanielämä on sinulle?" kuulin sanat jossain kaukana päässäni.
"Tähtiklaani ei ole ikinä ollut luonasi Variksenvarjo."

Naaras oli veltto allani. En tiedä mitä tapahtui Jääsielulle ja Tammituulelle, mutta tunsin olevani täydessä hiljaisuudessa joen vierellä. Hehkuturkki makasi maassa kaula verisenä, elottomana, hiljaisena. Kynteni olivat veriset, tahmaiset, oman ystäväni veressä.
Jokin minussa ei tuntenut mitään. Se tyhjä tunne valtasi koko kehoni.

"Minä kerron sinulle salaisuuden Variksenvarjo. Ei ole Tähtiklaania, eikä Pimeyden metsää. On vain tyhjyys."

//Lyhykäinen jatko, mutta kirjoitan pidemmän myöhemmin tällä viikolla :D Jää?

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

02.12.2018 20:36
Jatkoimme Variksenvarjon kanssa matkaa kohti jokiklaanin rajaa sammakkokielen aiheuttaman kohtauksen jälkeen. Vilkuilin aina välillä kohti Variksenvarjoa varmistaakseni että tuo olisi kunnossa ja että tuo ei satuttanut itseään. Tönäisinhän hänet puskaan aika rajusti. Huomasin, kuinka Variksenvarjon hännästä puuttui pieni pala turkkia.
“Hännästäsi irtosi hieman karvaa.. Anteeksi siitä.” Mumahdin hieman häpeissäni. Variksenvarjo kääntyi katsomaan minua.
“Ei se mitään.” Tuo sanoi ja hymyilin vähän. Vatsaani kihelmöi kun näin naaraan hymyn. Käänsin katseeni nopeasti pois. Lopeta. En saa kiinnostua muista kissoista. Se ei ole järkeen käyvää. Jos olisin kiinnostunut ja valmis auttamaan muita kissoja, se aiheuttaisi minun elämääni vain lisää ja lisää ongelmia. Hän oli kaiken lisäksi vielä jokiklaanilainen. Olimme täysin eri maailmoista.

Lähestyimme pikkuhiljaa kohti jokiklaanin rajaa ja onneksemme muita kissoja ei ollut sattunut matkamme varrelle. Nyt tulisi vielä toivoa, että rajapartiot eivät haistaisi jokiklaanin hajua ja syyttäisi heitä riistavarkaiksi.
“Olemme pian perillä.” Sanoin ja olimme jo paikassa, jossa vietimme yön Variksenvarjon kanssa. Vilkaisin Variksenvarjoa joka loikki perässäni kohti jokea. En uskaltanut mennä kovin lähelle vettä. En halunnut kastella turkkiani. Variksenvarjo käveli ohitseni astellen suoraan vereen ilman pienintäkään epäilystä. Inhottavaa, sen täytyi olla kylmää. Naaras kääntyi katsomaan minua ja hymyili. Vatsaani kihelmöi jälleen.
"Kiitos jälleen. Ja vastatakseni aiempaan kysymykseeni, en tupsahda enää yllättäen-" tuo aloitti mutta pian tuo keskeyttettiin toisen kissan äänellä.
"Variksenvarjo?" karvani nousivat pystyyn. Huomasin heti, kuinka Variksenvarjo jähmettyi. Harmaanruskea tabby kolli, jonka tunnistin nopeasti jokiklaanin varapäälliköksi jonka olin nähnyt kokoontmisessa luimisti korvansa vastarannalla hänen katseensa tiukasti Variksenvarjoon. Kollin vierellä seisoi myös toinen kissa joka näytti suunnilleen Variksenvarjon ikäiseltä. Tunne hätääntymistä vyöryi ylitseni. Tämä olisi pahin mahdollinen tilanne.
"Variksenvarjo, tule nopeasti-!" toinen kissoista huudahti, mutta Variksenvarjo keskeytti hänet.
"Tiedän miltä tämä näyttää Hehkuturkki!" tuo rääkäisi. Tammituuli kahlasi veteen ja Variksenvarjo asettui minun ja kollin väliin. Luimistin korvani.
"Tammituuli, minä eksyin ja hän vain auttoi minut takaisin. Saisin kiittää henkeni puolesta tätä kollia" Variksenvarjo selitti nopeasti, mutta Tammituuli ei tuntunut uskovan tätä. Katsoin kuinka kolli ja variksenvarjo tuijottivat toisiaan tiukasti silmiin kuin käyden sanatonta keskustelua. Äkkiä kollin turkki pörhistyi ja tuon korvat painuivat luimuun.
"En voi enää läpikatsoa tätä Variksenvarjo. Vain Vinhatähti voi päättää kohtalostasi tästä hetkestä eteenpäin" Tuo sanoi.
"Mutta Tammituuli, hän kertoi eksyneensä!" Ilmeisesti hehkuturkki niminen naaras huudahti vastarannalta hätääntyneen kuuloisena.
"Etkai sinäkin asetu petturin puolelle Hehkuturkki?!" Tammituuli sähähti naaraalle.
"Älä sotke häntä tähän!" Variksenvarjo sanoi tuon turkki myös pörhistyen. Tammituuli käänsi katseensa Variksenvarjoon ja kuulin murinan nousevan naaraan kurkusta.
"Sinulla ei ole valtuuksia määrätä mitä minun pitäisi tehdä" Tammituuli sanoi uhkaavasti.
"Joudunko täräyttämään sinunkin kallosi hajalle, jotta ehtisit ymmärtää mitä puhut ennen kuin lauot sanoja suustasi?" Variksenvarjo sihahti. Samassa kolli kaatoi Variksenvarjon selälleen ja upotti kyntensä hieman tuon kurkkuun. Koko turkkini pörhistyi hetkessä kun näin mitä kolli juuri teki naaraalle. Variksenvarjon ja minun katseeni kohtasivat.
“Päästä irti hänestä.” Sanoin uhkaavan murinan jota en enää kyennyt hallitsemaan purkautuen kurkustani kun siirsin katseeni Tammituuleen.
“Sinä et liity tähän asiaan millään tavalla.” Tammituuli kivahti.
“Hän on omasta klaanistasi ja sinä käyttäydyt kuin hän olisi täysin sinulle tuntematon kissa?!” Älähdin ja Tammituuli vain tuhahti.
“Kai tiedät että petät omaa klaaniasi kun autoit häntä? Tietääkö Unitähti siitä että hänen soturinsa vaeltelevat yksinään pitkin metsiä? Vielä vammaisina?” Tuo sanoi ilkkuen viitaten silmääni. Minulle riitti. En enää välittänyt siitä että tuo oli jokiklaani varapäällikkö. Loikkasin suoraan kollin päälle kumoten tuon pois Variksenvarjon päältä pyörien tuon kanssa hetken maassa. Kolli onnistui heittämään minut pois kimpustaan ja nopeasti loikaten päälleni raapaisten minua lapaan. Sihahdin hieman kivusta kiemurrellen irti kollin otteesta haukkoen henkeäni kun sain hieman välimatkaa itseni ja kollin väliin.
//tulipas tönkkö... mutta varis?

Nimi: Ahventassu, Jokiklaani

26.11.2018 20:46
Istuin kissa joukon laitamilla ja pälyilin hermostuneena ympärilleni. En ollut vieläkään alkanut tuntea klaania kodikseni sen jälkeen kun lähdin isäni luota, mutta minun olisi pakko tottua tähän, sillä Pakkanen tai siis Pakkasyö olisi saatava hengiltä, sillä isän aikaisempi yritys ei ollut onnistunut.
*Isä alkaa tulla vanhaksi kun luulee että Pakkanen olisi kuollut pelkästään kylmyyteen.* Ajattelin.
*Tai sitten hänellä kävi tuuri ja hän päätyi tänne…. Typerä veli… hänen takiaan minun oli tultava tänne näiden typerien kissojen luokse.* Mietin.
Minun olisi määrä tavata isä yhden kuun päästä ja silloin keskustelisimme jatkosta.
Tekisin mitä vain, ettei Pakkasesta tai siis… Pakkasyöstä olisi uhkaa laumalle, sillä ei hänestä ollut johtamaan.
Hän on liian kärsimätön ja huolimaton. Ison kissalauman johtamiseen tarvitaan järjestelmällisyyttä ja kärsivällisyyttä, eikä minun veljelläni ollut näitä ominaisuuksia.
Virnuhymy oli sanonut isälle että tämä oli kertonut Pakkaselle.
“Se tuntui oikealta.” Hän oli naukunut kun isä oli ollut vähällä kynsiä tältä korvat päästä.
Sen typeryksen takia jouduin nyt matelemaan jonkun Vinhatähden tassuissa.
Ajatus siitä kiukutti minua.
Missä oli kuri tässä klaanissa? Eivätkän muut edes pelänneet päällikköä, miten tälläinen voisi edes toimia.
No onneksi tulee vielä aika jolloin vahvemmat ajavat heikot pois tästä metsästä.
Isä oli vaeltanut lauman kanssa todella kauas, mutta he majailisivat kuun päästä korkokivillä ja keräisivät voimia taas uutta matkaa varten, joten minulla oli kiire.
En halunnut tuottaa isälle pettymystä, sillä hän oli uhannut kynsiä korvat päästäni jos epäonnistuisin.
Ei minulla ollut koskaan ollut suuria tavoitteita. Halusin vain seurata isäni tassun jäljissä.
Isä aina moitti minua siitä kuinka muistutin emoani pienen kokoni vuoksi, joten nyt olisi minun aikani osoittaa olevani kelvollinen johtaja.
Päällikkö viittoi minua tulemaan luokseen, joten lähdin tassuttamaan kissa joukon läpi hänen luokseen. En piitannut niistä jotka kuiskivat minun olevan kelvoton koska en ollut klaanisyntyinen, sillä en halunnukkaan olla klaanisyntyinen ja heidän mielipiteillänsä ei ollut mitään tekemistä minun kanssani joten en välittänyt.
Kuuntelin tylsän seremonian ja esitin olevani innostunut kun Satakielenlaulu tassutteli luokseni ja tervehdimme.
Hänestä tulisi mestarini.
*Niin turhaa…* Ajattelin.
*En minä täällä kauaa viihdy..* Mietin, mutta yritin parhaani mukaan silmät loistaen esittää innokasta oppilasta.
Nämä hiirenaivot eivät tajunneet, että olin jo melkein vuoden ikäinen, mutta pieni kokoni hämäsi heitä minun onnekseni.
Ja onneksi päällikkö uskoi tarinani siitä kuinka olin kyllästynyt kotikisun elämään ja lähtenyt metsään.
“Koska menemme kiertämään rajat!?” Kysyin esittäen ärsyttävän yli-innokasta pentua.
“Huomenna. Menehän nyt lepäämään.” Mestarini kehotti.
Tiesin kyllä missä rajat menivät, sillä isä oli jo kertonut minulle.
Päätin kuitenkin ottaa kaiken hyödyn irti tästä tyhmästä klaanista ja hain tuoresaaliskasasta ison ahvenen.
Juuri kun olin istumassa aloilleni ja aloittamassa ateriaani niin kuulin jonkun puhuvan minulle.
“Hei. Meinaatko syödä kaiken itse?” Kettutassu naukaisi.
“Joo.” Vastasin lyhyesti.
“Kai sinä kotikisu tiedät, että täällä jaetaan?” Hän maukui.
“Huoh. No liity sitten seuraan.” Maukaisin turhautuneena ja annoin uuden pesätoverini istua vireeni ja repiä kalasta oman osansa.

Vastaus:

17

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

26.11.2018 19:18
Pentuna emoni tapasi kertoa minulle tarinoita rohkeista sotureista, jotka jatkoivat taistelemista Tähtiklaanin hyväksi sokeina ja kuuroinakin.
"Tähdet valaisevat heidän polkujaan. Voit olla sokea, kuuro, jopa tunnoton, mutta he näyttävät sinulle minne päin pitää kulkea."

Katsoin tähtien alla kulkevaa Jääsielua. Vaikka hänen olemuksensa oli ollut kylmä tavatessamme ensimmäisen kerran, kollin sanat rauhoittivat myrskyistä mieltäni. Hänen nimensä saattoi olla Jääsielu. Hymy kaartui hiljaa kasvoilleni. Tuskin se niin jäinen olikaan.
"Mitä sinä virnuilet?" Jääsielu kysyi katsoen minua hieman hämmentyneenä.
"En yhtikäs mitään. En vain olettanut kenenkään uskovan minua."

Kävelimme Jääsielun kanssa kaukaisempaa reittiä. Turkissani pisteli jännitys, kuin jokaisen karvan välissä olisi tuntunut tuulenvire. Mitä jos joku näkisi meidät?
Saatoin kävellä välillä niin lähellä Jääsielua, että hipaisin tuon häntää tai kylkeä. Jääsielu kuitenkin töytäisi minua vähän väliä, kun meinasin kävellä hänen päälleen. Pahoittelin parhaani mukaan, mutta en voinut estää itseäni virnistämästä samalla. Jollain tapaa tämä oli myös hauskaa.

“Olemme pian perillä Jokiklaanin rajalla”, Jääsielu ilmoitti katsahtaen suuntaani.
Olin juuri avaamassa suutani kiittääkseni, kun kolli ehti ensin.
“Kuule…” pystyin osin jopa kuulemaan epäröinnin hänen äänestään.
Sanat katosivat kurkkuuni sekunneissa.
“Jos vielä joskus haluat tavata, niin voisit ilmoittaa siitä jollain muulla tavalla, kun vain tupsahtamalla tänne?” Jääsielu virnisti.
Olinko nähnyt hänen virnistävän minulle tuolla tavalla ikinä aikaisemmin? Jokin sai katseeni vain nauliutumaan häneen. Tuijottamaan tuota virnettä. Kollilla oli vain yksi silmä. Silti en huomannut eroa hänen virneessään.

Sivukorvallani kuulin rapinaa sivustalta. Äkkiä valpastuin, mutta en heti tunnistanut hajua. Jääsielu kuitenkin toimi nopeasti. Hän vilkaisi ympärilleen ja ennen kuin ehdin reagoida kunnolla, olin jo tömähtänyt kyljelleni tiheän puskan sisuksiin. Väistämättä se repäisi tupon turkistani jättäen Jokiklaanin hajun sisälleen.
“Pysy niin hiljaa kuin voit", Jääsielun virne oli katosi ja sihahdus vaihtui tilalle.
Petyin siitä hieman. Olisin voinut katsoa häntä pidempään. Ei kuitenkaan kulunut muutamaa silmänräpäystä enempää aikaa, kun kuulin puheensorinaa pusikon ulkopuolelta. Koitin varovasti ja äänettömästi kurkistaa karisevien lehtien välistä, kenelle Jääsielu oikein puhui. Näin pienen harmaan naaraan astelleen esiin Jääsielun eteen. En kyennyt salakuuntelemaan heitä, pystyin tosin erottamaan osan tavuista. Kuvittelin kuitenkin keskustelua päässäni.
Naaraan kasvoilla oli hämmentynyt ilme. Ehkä hän ihmetteli, miksi Jääsielu oli täällä yksikseen. Katsoin kollia, pystyin kuulemaan kuinka hänen sydämensä hakkasi. Vai oliko se omani? Nyt vasta huomasin pelkääväni. Näin Jääsielun huulten liikkuvan, näin kuinka hänen olemuksensa koitti jäljitellä sitä kylmänviileää kollia, johon törmäsin ensimmäisen kerran. Naaras puhui hetken, jonka jälkeen Jääsielu luimisti korvansa. Ehkä minun ei pitäisi katsoa heitä näin tarkkaan. En kuitenkaan tiedä pitäisikö minun nähdä tätä lainkaan. Niimpä käänsin katseeni vain huomatakseni, että hännänpääni ei ollut täysin pusikon suojissa. Kauhistuin. Jos liikauttaisin sitä nyt, naaras varmasti huomaisi. Tai vähintään kuulisi. Hermostuneena odotin, kunnes kuulin ärtyneen kivahduksen. Oliko minut huomattu? Hitaasti käännyin katsomaan heitä, mutta yllätyksekseni naaras lähti pois tilanteesta. Olinko turvassa?
Jääsielu odotti hetken, ennen kuin kääntyi minua, tai no puskaa kohden.
“Voit tulla ulos. Oletko kunnossa?” hän kysyi.
Varovasti kömmin ylös puskasta. Siitä lähti kamalan paljon ääntä, mutta lopulta seisoin ensilumen jättämillä jäljillä, tuppo hännästäni puuttuen.
Nyökkäsin vastaukseksi Jääsielulle.
"Hän ei tainnut nähdä minua?" luimistin hieman korviani anteeksipyytävästi.
Olin järjestänyt kollin epämukavaan tilanteeseen.
"Ei onneksi. Jatketaan matkaa ennen kuin hänen surkea nenänsä alkaa toimia", Jääsielu tuntui tuhahtavan lähtien sitten kiireessä kohti rajaa.
Olinko minä tehnyt hänestä ärtyisän, vai tuo naaras? Vilkaisin perääni sinne, minne toinen kissa oli lähtenyt. Toivottavasti he eivät riidelleet tai mitään.

//Tässä taas Jäälle oma kiva kohta jos haluat tuhertaa jotaki

Loikin Jääsielun perässä siihen kohtaan jokea, jonne hän oli aiemminkin minut johdattanut. Tällä kertaa en saanut satumaista lisäaikaa hänen kanssaan joen puolesta, sillä se oli yhtä tyyni kuin Tuuliklaanin viheriköt. Kolli pysähtyi jo kauemmas rantaviivasta, mutta minä pysähdyin vasta upotettuani varpaani kylmään veteen. Käänsin katseeni kohti Jääsielua ja hymyilin.
"Kiitos jälleen. Ja vastatakseni aiempaan kysymykseeni, en tupsahda enää yllättäen-"
"Variksenvarjo?"
Tuttu ääni sai minut jähmettymään hetkeksi. Käänsin kuitenkin lopulta katseeni joen toiselle puolelle, jossa minua vastassa olivat Tammituuli ja Hehkuturkki. En pystynyt erottamaan ilmeitä heidän kasvoillaan. Miten he katsoivat minua? Hämillään?
Tammituuli luimisti korvansa ja lähti kahlaamaan joen ylitse.
"Variksenvarjo, tule äkkiä takaisin. Lupaan, me emme kerro tästä-" Hehkuturkki sepitti hyvin pelästyneenä, mutta samaan aikaan sillä ärsyttävän hitaalla äänellään.
Korvani kääntyivät taakse ja äkkiä tunsin itseni pieneksi. Tammituuli katsoi suoraan silmiini niin kylmällä ilmeellä, että tunsin äkkiä kuuluvani osaksi sitä erakoitunutta sakkia, joita hän niin vihasi.
Jääsielu tuntui pikku hiljaa tajuavan missä tilanteessa olimme.
"Variksenvarjo, tule nopeasti-!" Hehkuturkki huudahti, mutta keskeytin hänet.
"Tiedän miltä tämä näyttää Hehkuturkki!" rääkäisy kuulosti enemmänkin hengästyneeltä ja pakotetulta.
Mitä jos he todellakin pitäisivät minua petturina?
Tammituuli pääsi luoksemme, mutta ennen kuin hän nousi kokonaan pois vedestä, asettauduin varmuuden vuoksi kollin ja Jääsielun väliin. Seuraavat hetket tuntuivat tapahtuvan vain silmänräpäyksessä.
"Tammituuli, minä eksyin ja hän vain auttoi minut takaisin. Saisin kiittää henkeni puolesta tätä kollia", sepitin äkkiä, niin etten meinannut saada omista sanoistanikaan selvää.
Tammituuli katsoi minua syvälle syvälle silmiin. Jaoimme yksityisen keskustelun vain katseidemme kautta.
Miksi olin asettunut heidän väliinsä?
Miksi olin Varjoklaanilaisen kanssa?
Tammituulen turkki pörhistyi äkillisesti ja tuon korvat painuivat syvälle vasten niskaa.
"En voi enää läpikatsoa tätä Variksenvarjo. Vain Vinhatähti voi päättää kohtalostasi tästä hetkestä eteenpäin", kollin silmät vaikuttivat olevan täysin ristiriidassa sanojen kanssa.
"Mutta Tammituuli, hän kertoi eksyneensä!" Hehkuturkki yritti puolustaa minua toiselta puolelta jokea.
Tilanne alkoi käydä päähäni. Adrenaliini virtasi suonissani. Sen takia varmasti kykenin ymmärtämään kaiken mitä tapahtui.
"Etkai sinäkin asetu petturin puolelle Hehkuturkki?!" Tammituuli sähähti katsahtaen taakseen viattomaan naaraaseen.
"Älä sotke häntä tähän!" turkkini pörhistyi.
Äkkiä olin täysin valmiina läimäyttämään kollia kuonoon. Oli Hehkuturkki ärsyttävä tai ei, hän oli ainut ystäväni ollessani oppilas. Sitä jos mitäkin osasin arvostaa juuri nyt hänen pistäessään luottonsa sanoihini.
Tammituuli käänsi katseensa minuun ja äkkiä kaksi täysin räjähdysherkkää kissaa seisoivat vastakkain. Hiljainen murina pääsi sisuksistani.
"Sinulla ei ole valtuuksia määrätä mitä minun pitäisi tehdä", Tammituulen silmät näyttivät äkkiä uhkaavilta.
"Joudunko täräyttämään sinunkin kallosi hajalle, jotta ehtisit ymmärtää mitä puhut ennen kuin lauot sanoja suustasi?" sihahdin.
Enempää ei vaadittu. Tammituuli otti kiinni lähes olemattoman välimatkamme kaataen minut rajusti selälleni maahan. Tunsin hänen kynsiensä uppoavan hieman kaulani ihoon.
Kolli oli täysin unohtanut Varjoklaanin Jääsielun olemassaolon.
Minäkin olin, ennen kuin kohtasin hänet silmästä silmään maatessani maassa.

//Jää? 8)

Vastaus:

35

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

24.11.2018 19:03
"No?" Minä kysyin siristäen hieman silmiäni, kun en saanut naaraalta vastausta.
"Minä- Jos kerron sinulle, se kuulostaa hullulta" Variksenvarjo vastasi luimistaen korviaan.
"Eksyitkö taas?" Kysyin nyt ehkä jopa pieni huvittuneisuus sisälläni. Puhuin nyt hieman nopeammin, sillä tiesin että naaras ymmärtäisi mitä puhun.
"Vie minut pois täältä Jääsielu" kuulin Variksenvarjon ja tuo kääntyi katsomaan minua silmiin(silmään?). "Kerron kaiken matkalla." Tuo vielä lisäsi.
“Tottakai” Sanoin nyökäten hieman. Olin hieman huolissani siitä että joku muu klaanista sattuisi paikalle, sillä en todellakaan usko että he ottaisivat hyvällä sen että autan jokiklaanin kissaa omalla reviirillämme.
“Tule, kierretään hieman pidempää kautta, mutta se on kauempana leiristä joten on pienempi mahdollisuus siihen että joku näkisi meidät.” Sanoin katsoen naarasta ja lähtien kävelemään kohti varjoklaanin rajoja.

Välillämme oli suurimman osan matkasta vallinnut hiljaisuus. Olin hämmentynyt siitä, miten naaras oli eksynyt tänne ja samalla Mustasielun sanat vaivasivat päässäni. Miksi oli naaraalle näin kiltti? Ei hänen tänne eksyminen ollut minun ongelmani. Olisin voinut halutessani vain voinut sanoa häntä riistavarkaaksi ja hyökätä hänen kimppuunsa. Odotin edelleen, että Variksenvarjo alkaisi puhua.
"Pelastin erään erakon Jokiklaanin alueella muutamia kuunkiertoja sitten. Hän kertoi minulle olleensa klaanissa ennen ja tunti tapamme melkoisen hyvin. Kun olimme puhuneet, taisin nukahtaa, mutta joen sijasta heräsin soturien pesästä" naaras viimein aloitti ja vilkaisin tuota.
"Hän sanoi omistavansa ystäviä Varjoklaanin toisella puolen, joten jotenkin oletin hänen palaavan sinne. Kuitenkin näin hänet seuraavan kerran myöhemmin, vieläkin Jokiklaanin alueella. Autoin hänet nelipuulle, jonka jälkeen kolli kertoi jotakin kahdestatoista auringonnoususta. Taas hänen lähdettyään vajosin uneen ja heräsin aivan toisaalla, missä olin nukahtanut. Sen ajan päästä lähdin kuitenkin yöllä joelle. Hän oli siellä, ohjeisti minut johonkin outoon paikkaan, joka oli täynnä liikkumattomia eläimiä. Vähän aikaa sen jälkeen ja kolli työnsi minut jokeen kesken partion. Muutkin näkivät hänet, joten se ei ollut pelkkää kuvitelmaa. Sinä kertana heräsin Varjoklaanista. Kun olit auttanut minut takaisin, en nähnyt häntä enää pitkään aikaan, kunnes hän yllättäen ilmestyi uneeni vastikään. Hän puhui jostain, ettei klaanielämä sovi kaikille. Syytin häntä jostain syystä Pimeyden metsän kissaksi. Matkasin nelipuun sillalle kuitenkin katsomaan, josko kolli olisi yrittänyt kertoa minulle jotain unieni kautta. Tiedän, se kuulostaa hyvin hyvin oudolta. Hän kuitenkin oli siellä. Sen jälkeen kaikki vain pimeni ja.. Heräsin läheltä, jostakin paikasta joka oli täynnä rottia. Haistoin Varjoklaanin joten tupsahdin tänne siinä toivossa, että löydän sinut" Tuo kertoi. Kuuntelin koko ajan hiljaa. Olin lievästi sanottuna hämmentynyt enkä osannut oikein sanoa mitään.
Variksenvarjo käänti katseensa minuun vain hetken ajaksi, kunnes taas käänti katseensa pois.
"Tiedän, että se kuulostaa hullulta." Tuo sanoi. Hullulta?
“Tuo kuulosti sellaisilta tarinoilta, joita klaaninvanhimmat kertovat pennuille.” Sanoin mutta hieman leikkisään sävyyn, vaikka sitä ei luultavasti kovinkaan hyvin äänestäni erottanut. Variksenvarjo hielaittu hieman korvaansa.
“Mutta uskon sinua. Ei tuo varmasti oli eriskummallisimpia asioita mitä täällä on tapahtunut.” Sanoin hetken päästä.

//Jätän tähän pienen tauon jos keksit tähän jotain jännää.
Aloimme lähestyä jokiklaanin rajaa. Ketään ei ollut vielä onneksi tullut vastaan.
“Olemme pian perillä jokiklaani rajalla.” Sanoin vilkaisten Variksenvarjon suuntaan.
“Kuule…” Aloitin hieman epäröiden.
“Jos vielä joskus haluat tavata, niin voisit ilmoittaa siitä jollain muulla tavalla kun vain tupsahtamalla tänne?” Sanoin hieman virnistäen. Variksenvarjo katsoi minua tavalla jota en osannut tulkita. Lähes samassa kuulin puskista rapinaa ja haistoin toisen kissan tuoksun. Kissa oli varjoklaanilainnen. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja tyrkkäsin Variksenvarjon kumoon lähimpään tiheään puskaan.
“Pysy niin hiljaa kuin voit.” Sihahdin tuolle. Vain muutamaa sekunttia möhemmin Sammakkokielen pieni harmaa pää ilmestyi esiin.
“Mitä sinä täällä teet?” Tuo kysyi lähes hämmentyneenä. Sydämmeni hakkasi nopeasti kiinnijäämisen pelon takia, mutta toivoin ettei tuo vanha naaras tajuaisia minkään olevan pielessä.
“Samaa voisin kysyä sinulta.” Tuhahdin yrittäen vaikuttaa niin normaalilta kuin vain ikinä kykenin.
“Tiedän kyllä sinun öisistä vaellusretkistäsi. Ruosteturkkikin tapasi tehdä samaa kun olimme yhdessä oppilaita.” Tuo sanoi. Emoni nimen kuuleminen sai minut luimistamaan korviani.
“Eikö sinun olisi jo parasta palata leiriin? En usko että Unitähti katsoo kovin hyvällä sitä, että klaaninvanhimmat vaeltelevat yksinään pitkin metsiä tähän aikaan yöstä.” Tuhahdin.
“En kuulu vielä klaanin vanhimpiin ja sinun ei tulisi työntää asioita toisten asioihin.” Naaras kivahti selvästi ärtyneenä ennen kuin tuo heilautti turhautuneena häntäänsä ja lähti toiseen suuntaan. Huokaisin helpotuksesta. Tuo vanha kissa ei onneksi ollut haistanut mitään. Ehkä hänen olisi jo aika liittyi klaanin vanhimpiin jos hajuaistikaan ei enää toimi niin kuin ennen? Odotin vielä hetken kunnes olin varma että Sammakkokieli oli kadonnut ja käännyin sitten puskaa kohti jonne olin Variksenvarjon tönäissyt.
“Voit tulla ulos. Oletko kunnossa?” Kysyin.
//Tadaaaaaaa….Varis?

Vastaus:

27

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

18.11.2018 20:45
Aurinko laski nopeasti puiden taa. Kylmä alkoi palata, turkkini pörhistyi hiljalleen lämmittämään minua. En ollut kävellyt kauas haaskalan luota vielä, mutta karmiva tunne nousi ylös selkäpiitäni. Ihan kuin joku katselisi minua. Se kolli?
Voisiko se olla se kolli?
Pudistin ajatuksen päästäni ja jatkoi hiljaista matkaani. Olinko tullut miettineeksi, että joku muukin Varjoklaanilainen voisi löytää minut kuin Jääsielu? Mitä jos löytäisikin, mitä jos he olivat niin kärttyisiä kuin Tammituuli oli minulle kertonut? Pudistin jälleen ajatukset päästäni.
Olin niin itsevarma pari ketunloikkaa sitten. En voisi jänistää yhtä pahasti nyt, kuin viime kerralla.
Kävelin vielä hetken eteenpäin, ennen kuin kuulin jotain. Askeleita? Rasahduksia? Kahinaa? Olinko vainoharhainen?
En ollut. En ehtinyt edes räpäistä silmiäni kun päälleni hyökättiin. Jalat lensivät altani, vieraan kissan paino pamautti minut vasten ruohoa. Keuhkoistani pääsi ulos rääkäisy. Tahaton rääkäisy.

Oli niin lämmin. Emoni vieressä oli niin lämmin. Pienet vihreät viivat suurenivat ja katosivat näköni pimentyessä. Ajauduin hiljalleen uneen.
"Ei, menkää pois!"
Emoni hätääntynyt rääkäisy. Tunsin kuinka minua revittiin eri suuntiin. Turkkini oli säikähdyksestä pörheänä. Kehooni sattui. Tunsin jonkun kiskaisevan minua hännästä, jalasta, toisesta jalasta. Jokin kova iski päähäni.

"Variksenvarjo?!" kollin yllättynyt sähähdys herätti minut ajatuksistani.
Suurin silmin katsoin suoraan häneen, kuin Jääsielu olisi ilmestynyt tyhjästä keskelle lintuparvea ja häätänyt ne kaikki pois. Nopeasti kolli nousi päältäni. Päässäni pyöri, olisiko minunkin pitänyt?
"E kö o sa py sä o lla re v ii l ä i?" kolli huudahti.
Kuulin sen, mutten saanut selvää. En saanut hänestä selvää. Pakotin raajani liikkumaan, pakotin itseni nousemaan ylös. Katsellen maata, tunsin Jääsielun puhuvan minulle, tunsin sen, mutten kuullut.
Pudistin päätäni. Nostin katseeni ja hän näytti hieman hämmentyneeltä.
Syvälle silmiin. Katsoin häntä syvälle silmiin paljastaen heikkouden sisälläni.
Pörhistin turkkini. Äkkiä katseeni jähmettyi samanlaiseksi kuin ennenkin.
"Voitko puhua hitaammin?" väräytin hänelle korvaani, puhuen yllättävän selkeällä äänellä.
Jääsielu saattoi pelastaa minut kerran, mutta jos näyttäisin hänelle olevani heikko..
Jääsielu tuhahti minulle.
"Mitä teet täällä?" hän kysyi minulta ehkä vähän liioitellun hitaasti.
En kuitenkaan osannut lukea hänen tunteitaan päältä päin. Miten häntä oli niin vaikeaa lukea, kun Tammituuli tuntui olevan avoin kirja? Miksi häntä oli niin vaikeaa lukea, kun kaikki Jokiklaanilaiset tuntuivat olevan niin itsestäänselviä?
"No?" Jääsielu siristi hieman silmiään, kun vastausta ei vain kuulunut.
Olin epäilyttävä enkö?
"Minä- Jos kerron sinulle, se kuulostaa hullulta", luimistin korvani.
"Eksyitkö taas?" tunsin Jääsielun puhuvan nyt nopeammin.
Katsahdin ympärilleni. Olimme tosiaan Varjoklaanissa. Kahdestaan. Varjoklaanilainen ja Jokiklaanilainen.
"Vie minut pois täältä Jääsielu", käännyin katsomaan tuota takaisin silmiin.
"Kerron kaiken matkalla."

/Jätän tähän kohtaan siulle Jää kaikki vapaudet että miten ne pääsee matkaan ja muuta. Kirjotan tähän kuitenkin sen, mitä Variksenvarjo sille kertoo ja miten, niin siun ei tarvii töksäyttää sitä tarinaa ihan heti :D

Epämiellyttävä virta kulki lävitseni. Se kolli, miten selittäisin mikä se oli, mitä se teki minulle? Kävelin hiljaisuudessa hetken, kunnes viimein sain sanoja hitaasti ulos suustani.
"Pelastin erään erakon Jokiklaanin alueella muutamia kuunkiertoja sitten. Hän kertoi minulle olleensa klaanissa ennen ja tunti tapamme melkoisen hyvin. Kun olimme puhuneet, taisin nukahtaa, mutta joen sijasta heräsin soturien pesästä", koitin muistella tarkkaan miten hän jatkoi. "Hän sanoi omistavansa ystäviä Varjoklaanin toisella puolen, joten jotenkin oletin hänen palaavan sinne. Kuitenkin näin hänet seuraavan kerran myöhemmin, vieläkin Jokiklaanin alueella. Autoin hänet nelipuulle, jonka jälkeen kolli kertoi jotakin kahdestatoista auringonnoususta. Taas hänen lähdettyään vajosin uneen ja heräsin aivan toisaalla, missä olin nukahtanut. Sen ajan päästä lähdin kuitenkin yöllä joelle. Hän oli siellä, ohjeisti minut johonkin outoon paikkaan, joka oli täynnä liikkumattomia eläimiä. Vähän aikaa sen jälkeen ja kolli työnsi minut jokeen kesken partion. Muutkin näkivät hänet, joten se ei ollut pelkkää kuvitelmaa. Sinä kertana heräsin Varjoklaanista. Kun olit auttanut minut takaisin, en nähnyt häntä enää pitkään aikaan, kunnes hän yllättäen ilmestyi uneeni vastikään. Hän puhui jostain, ettei klaanielämä sovi kaikille. Syytin häntä jostain syystä Pimeyden metsän kissaksi. Matkasin nelipuun sillalle kuitenkin katsomaan, josko kolli olisi yrittänyt kertoa minulle jotain unieni kautta. Tiedän, se kuulostaa hyvin hyvin oudolta. Hän kuitenkin oli siellä. Sen jälkeen kaikki vain pimeni ja.. Heräsin läheltä, jostakin paikasta joka oli täynnä rottia. Haistoin Varjoklaanin joten tupsahdin tänne siinä toivossa, että löydän sinut", käänsin katseeni Jääsieluun vain muutaman sekunnin ajaksi, vain tarkistaakseni, että hän oli vielä siinä.
"Tiedän, että se kuulostaa hullulta."

Vastaus:

23

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

18.11.2018 12:28
Avasin silmäni ja seisoin pitkästä aikaa pimeässä metsässä. Paikka näytti lähes entistäkin synkemmälle ja kuolleemmalle. Nousin ylös ja astelin hetken ympärilleni, sillä en nähnyt missään yhtäkään kissaa. Kuiva kuollut ruoho pisteli tassujeni alla inhottava mädääntyvä haju pisteli nenääni.
“Jääsielu.” kuulin kylmän äänen takaani ja käännähdin nopeasti ympäri. Mustasielu seisoi takanani huvittuneesti hykerrellen. Heilautin häntääni turhautuneesti ja luimistin korviani.
Mustasielu käveli luokseni pistävä katse meripihkan värisissä silmissään.
“Tiedätkö että näen kaiken mitä touhuat?” Tuo kysyi. Turkkini nousi hitaasti pystyyn.
“Entä sitten? Et voi määrätä kaikkea mitä elämälläni teen?” Sähähdin.
“Kaveerasit toisen klaanin kissan kanssa.” Tuo ärähti
“Pidin hänestä vain huolta!” Huudahdin takaisin. Olin turhautunut siihen että kolli työnsi nenänsä jokaiseen asiaani.
“Olisit voinut tappaa hänet helposti! Olisit voinut tuhota vieraan kissan klaanisi reviiriltä ja saanut siitä kunniaa kun suojelit omaa klaaniasi. Sen sijaan autoit sitä.” Tuo sanoi.
“Olisi raukkamaista vain tappaa lähes puolustuskyvytön kissa.” Sanoin.
“Olet vain liian pehmo.” Mustasielu sanoi ja pörhistin karvani.
“En minä ole pehmo.” murisi ja puristin hampaani yhteen.
“Luuletko että muiden klaanien kissojen kanssa kaveeraaminen mitenkään auttaa sinua pääsemään päälliköksi?” tuo kysyi pilkallisella äänellä. Tuo oli totta. Jos joku muu klaanini kissa saisi tietää tapahtuneesta saisin siitä varmasti huonon maineen.

Säpsähdin hereille. Mustasielun sanat vaivasivat edelleen mielessäni kun nousin ylös ja ravistelin sammaleen rippeet pois turkistani. Kävelin aukiolle jota peitti lähes ainainen lehtisateen aikana tuleva usva. Muutama kissa oli jo hereillä tehden kuka mitäkin aukiolla.
“Jääsielu!” kuulin Lehtihampaan äänen ja näin hänen tulevan luokseni.
“No?” Kysyin. Yleensä lehtihampaan kohtaaminen ei luvannut mitään hyvää. Sillä naaraalla oli aina mielessään uusia tehtäviä.
“Kokoa metsästyspartio ja vie heidät ennen auringonlaskua metsästämään. Tarvitsemme ruokaa ja kaikkien tulee syödä hyvin enne lehtikadon alkua.” Naaras käski. Nyökkisin hieman.
“Selvä.” mumahdin. Katselin ympärilleni mahdollisten kissojen toivossa jotka voisin kutsua mukaani. Näin Tammiturkin aukion laidalla oppilaansa Valotassun kanssa. Astelin ripeästi heidän luokseen.
“Tammiturkki, voisitko tulla Valotassun kanssa mukaani partioon?” Kysyin ja kolli nyökkäsi. Vilkaisin vielä nuorta Valotassua jonka silmät pilkehtivät innostuneesti. Myös Pikkupilvi asteli paikalle.
“Haluatko sinäkin tulla mukaan partioon?” Kysyin tuolta ja kolli nyökkäsi haukotellen.

“Olemme olleet täällä jo tunteja emmekä löydä mitään!” Valotassu valitti.
“Emme voi palata leiriin tyhjin käsin joten lakkaa vikisemästä. Et ole enää pentu.” tuhahdin. Oli virhe ottaa oppilas mukaan.
“Jääsielu älä kehtaa olla tuollainen.” Pikkupilvi sanoi. Huokaisin.
“Hajaannutaan ja yritetään metsästää hetki yksin. Tavataan sitten leirissä.” Sanoin ja lähdin erisuuntaan. Muut katsoivat hetken perääni kunnes sitten lähtivät myös eri suuntiin. Valotassu seurasi kuitenkin tiukasti Tammiturkkia. Hetken haistelun jälkeen haistoin rastaan ja pudottauduin matalaksi lähtien hiipimään kohti hajua. Kun olin tarpeeksi lähellä ponkaisin ja upotin kynteni lintuun tappaen sen nopeasti.

Pimeys oli laskeutunut leirin ympärille ja olin viimeinen kissa joka vielä oli aukiolla. Valkokaulan oli määränä vahtia leiriä mutta tuota ei näkynyt vielä missää. Nielaisin viimeset palaseni hiirestäni jota olin syömässä. Nousin ylös ja vilkaisin ympärilleni. Mustasielun sanat pyörivät edelleen mielessäni. Voisin mennä vielä hetkeksi metsään. Oloni oli rauhaton. Ilman sen pidempää harkintaa lähdin nopeasti ulos. Voisin käydä haaskalan luona katsomassa onko sinne eksynyt erakkoja. Ilman sen pidempää harkintaa lähdin pimeydessä kohti haaskalan etovaa hajua. Pian taivaalta alkoi sataa lunta. Ensilumi, lehtikadon aika oli siis alkanut. Huokaisin hieman. Pian kuulin raksahduksen ja valpastuin. Äänet tulivat hitaasti lähemmäs ja menin matalaksi piiloutuen puskien taaksen. Kissa ei ollut varjoklaanisti mutta en tunnistanut hajua heti vaikka se olikin tuttu. Vilkaisin puskista yrittäen erottaa kissan ulkonäön mutta en heti voinut tunnistaa tätä. Ponkaisin pois puskasta suoraan kissan päälle. Tuo päästi säikähtäneen rääkäisyn kun kaadoin tuon maahan. Nostin tassuni raapaistakseni tuota mutta nopeasti tunnistin tuoksun.
“Variksenvarjo?!” Sähähdin yllättyneellä äänellä. Nousin nopeasti pois naaraan päältä.
“Etkö osaa pysyä omalla reviirilläsi?” Huuhdahdin. Naaras kömpi ylös maasta. Tuo ei sanonut mitään. Puhuinko liian nopeasti? Eikö tuo ehtinyt ymmärtää mitä sanoin? Olin lähes helpottunut siitä etten ollut ehtinyt raapaista naarasta. Mutta miksi…?
“Miksi olet täällä? Vieläpä pimeällä ja näin lähellä Varjoklaanin leiriä? Jokiklaani on aivan toisessa suunnassa.” Kysyin puhuen hieman nopeammin ja katsoin naarasta.
//anteeks etten osannu jatkaa paljoa mutta tadaaaa! Varis? :)

Vastaus:

21

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

17.11.2018 19:02
Kylmä tunki turkkini väliin, sai minut tahattomasti tärisemään. Tammituuli vilkuili taakseen tarkistaakseen, että olin siellä Ikimuiston ja Valonpilkkeen kävellessä edellä. Joki pauhasi rotkon luona hurjana, kalastamaan ei ollut mitään asiaa. Kuljimme kaikki nälkäisinä.
Lehtisade muuttui pikku hiljaa Lehtikadoksi. Riista katosi hiljalleen maan alle, eikä metsästäminen ollut helpompaa sen myötä. Jokiklaani kärsi harvoin nälkää, mutta joki oli pauhannut hurjana monia kuunkiertoja. Kala oli loppu.

"Oletko kunnossa Variksenvarjo?" Tammituuli hidasti kävelläkseen vierelläni.
Nyökkäsin väsyneesti. Niinä harvoina auringonnousuina joen ollessa rauhallinen, olimme sotureina nousseet sammalpedeiltämme ja käyneet kalaan. Kalastaneet kuunhuippuun asti, kunnes tassumme olivat ruvilla ja meinasimme nukahtaa jokeen.
Moni soturi oli vilustunut ja muutama sairastunut valkoyskään sen vuoksi. Ainakin kaikki suut oltiin saatu ruokittua sen jälkeen.
Mutta kala oli loppu.

Partiokierros alkoi viimein olla ohitse. Silmäni eivät vain pysyneet auki. Askeleeni haparoivat ja kompastelin vähän väliä kuoppiin tai kumpuihin, suuriin ruohokasoihin. Tammituuli siirtyi lopulta vierelleni ja auttoi minua kävelemään leiriin asti.
"S nä p la", en saanut kunnolla hänen sanoistaan selvää.
"V a rk"

Mutaturkki seisoi vierelläni ja kokeili nenällään omaani. Hän puhui jotakin Tammituulen kanssa, mutta en kuullut sitä. Kohina peitti kaikki äänet.

"Joko olet kunnossa?" Mutaturkki katsoi minua siristellen silmiään.
Kuume oli laskenut ja oloni oli mahtava muutaman kuunhuipun jälkeen. Mutaturkki silti halusi pitää minut vielä parantajan pesässä.
"Hyvä on sitten. Mutta jos olosi on yhtään toipilas, tulet heti takaisin. Valkoyskän kanssa ei saa pelleillä", kolli varoitti.

"Onko sinulla nälkä Variksenvarjo?" Tammituuli käveli luokseni kala suussaan.
Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Lämpö oli tunkenut kylmän ylitse. Joki oli rauhoittunut.
Tammituuli laski kalan aivan vierelleni. Hymyilin hänelle hieman osoittaakseni kiitollisuuttani. Olin tuskin noussut maasta makaamasta tämän reissun aikana, mutta Valonpilke ja Tammituuli olivat silti pyytäneet minua mukaan opettamaan pieniä oppilaitamme.
"Minua on vaivannut yksi asia", aloitin.
Tammituuli istui viereeni hymähtäen merkiksi jatkamaan.
Käänsin katseeni joelle, jossa oppilaat harjoittelivat Valonpilkkeen kanssa kalastamista. Hän näytti nauttivan opetustyöstään.
"Miksi me emme ole ystävällisiä muiden klaanien kanssa?" korvani työntyivät vähän sivulle.
"Sen vain Tähtiklaani tietää", Tammituuli katsoi minua suoraan silmiin.
Aistin sen. Laskin pääni ja hotkin kalan kitaani. Nousin ylös valmiina tekemään opetustyöstä oman osani.

Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Jokiklaani eli tavallista vanhaa elämäänsä, minä kehitin taitojani linnunmetsästyksessä. Ruoho tuntui kuitenkin kuivalta tänään. Kuu oli piiloutunut pilvien taa ja pienet, valkeat hiutaleet satoivat alas, sulivat vedeksi ennen kuin koskettivat maata. Olin lähtenyt leirin hiljennyttyä, Tammituuli oli ollut vartiossa. Tammituuli ymmärsi outoja tapojani, outoja pakkomielteitäni tehdä asioita mieleni ollessa sotkussa. Tammituuli oli juossut etsintäpartiosta takaisin leiriin kuullessaan Hehkuturkilta, että olin tullut takaisin. Hän oli kuunnellut tarinan siitä pikimustasta lemuavasta kollista, kuinka heräsin Varjoklaanista, kuinka tapasin Jääsielun ja vietin yön hänen kanssaan pusikon alla. Hän ei pitänyt minua outona. Tai sitten hän piti minua outona, mutta oli tottunut siihen. Kuitenkin, hän tuntui ymmärtävän minua parhaiten.
Katselin pimeää taivasta. Se oli vaikeaa, sillä sulat hiutaleet osuivat silmiini vähän väliä. Lopulta suljin ne. Istuuduin kaksijalkojen rakentaman sillan eteen. Odotin.
Jokin vaivasi minua tänään ja se oli se outo, vahva lemu. Se alkoi ollessani partiossa. Se jatkui, vaikka olin klaanilaisteni ympäröimänä leirissä. Kukaan muu ei haistanut sitä, paitsi minä.
Onko hullua kuvitella, että hänellä oli minulle asiaa?
"Variksenvarjo", tuttu ääni.
Se oli hieman karheampi kuin aikaisemmin. Hieman käheämpi. Avasin silmäni ja katsoin toiselle puolelle siltaa. En nähnyt mitään. Toisella puolella oli kuitenkin monta piilopaikkaa, monta pikimustaa pilkettä, joista en voisi nähdä muuta kuin hänen silmiensä oranssin loihteen. Koitin kuunnella, mutta enempää sanoja en saanut. Oliko minun kysyttävä jotain ensin? Miksi hän olisi halunnut nähdä minut ilman syytä?
"Miksi työnsit minut jokeen?" puhun hitaasti, selkeästi. Saan hyvin omista sanoistani selvää.
En saa vastausta. Hiljainen kohina joesta ei riitä peittämään tuulen kahinaa pusikoissa, tai hiljaisia askeleita toisella puolella siltaa.
Minä kuulen hänet. Hitaasti kolli astuu näkyviin imevästä pimeydestä, katsoo minua oransseilla silmillään. Hän ei hymyile, eikä näytä vihaista ilmettä. Hän katsoo minua, kuin katsoisi ystäväänsä, mutta samaan aikaan hän katsoo minua, kuin avointa maisemaa. Luimistin korvani. Mitä hän ajatteli? Miksei hän vastannut minulle?
Turkkini pörhistyi, näytin paljon suuremmalta.
"Vas aa minu l e!" huudahdin.
Kiivas tunne, äkillinen vihan tulivirta säteili kehoni lävitse. Kynteni työntyivät maahan, saivat kohmettuneen mullan ikävästi kynsieni väliin.
"Saitko lahjani?" oli ainut asia, mitä pääsi hänen suustaan.
Hämmennys lietsoi vihaani enemmän.
"Sainko-"

Kaikki katosi. Pomppasin ilmaan paikoillani, mutta mikään ei ottanut minua kiinni.
Olin yksin.
Miksi olin yksin?
Katselin ympärilleni kauhuissani. Silmistäni säteili hämmennys, pelko. En nähnyt mitään. Pelkkää pimeää, pelkkää mustaa. En tuntenut mitään, en jalkojani, en edes turkkia ihollani. Katsoin alas. Näin sentään itseni. Katsoin taakseni, näin koko ruumiini.
"En suostu tähän.."
Säpäkästi käännyin täysin ympäri. Takanani pimeydessä oli jotakin.

"Variksenvarjo?" kollin kirkkaat silmät katsoivat minua väsyneesti.
Niin väsyneesti, että hetkellisesti en tunnistanut niitä. Otin nopeasti syvään henkeä ja katselin ympärilleni. Joki. Silta. Loppunut lumisade. Ruoho. Kolli. Kolli seisoi nyt edessäni.
"Saitko lahjani? Sulan?"
Kehoni oli jäykkä, täysin jähmettynyt. Kuka hän oli? Miksi hän ilmestyi vähän väliä? Miksi olen alkanut näkemään asioita sen jälkeen, kun hän antoi minulle sen lahjan?
"Mikä sinä olet.." sain hädin tuskin sanat suustani.
Ei se voinut olla kissa. Ei se voinut olla elävä. Mutta joku muukin oli nähnyt hänet, en ainoastaan kuvitellut häntä.
Kolli näytti kuitenkin hämmentyneeltä.
"Mikä.. minä olen?"
Pudistin päätäni ja astuin pari askelta taaksepäin hänestä, syvemmälle Jokiklaanin rajan sisäpuolelle. Minä kuvittelin, se oli omassa päässäni, sen oli pakko olla.
"Olet Pimeyden metsästä", sanoin sen suoraan.
Kolli katsoi minua, katsoi pitkään. Hän tulkitsi minua, yritti lukea ajatuksiani. Nostin katseeni ja äkkiä hän hymyili.

Haukoin henkeäni. Turkkini oli hikinen, sammalpetini täysin hajalla. Virnuhymy katsoi minua järkyttyneenä, Vinhatähti oli paikalla, samoin Mutaturkki. Olin hereillä, silmät laajenneina. Kaikki kolme kissaa katsoivat minua karvat enemmän tai vähemmän pystyssä. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Kääntelin katsettani jokaisen silmissä ja hitaasti kapusin ylös pesältäni. Vinhatähti käänsi katseensa Mutaturkkiin, joka alkoi pudistella päätään.
"Tapahtuiko jotain..?" katsoin nyt Virnuhymyä, koska hän näytti edelleen olevan varuillaan.
"Taisit nähdä painajaista?" Virnuhymy veikkasi, koittaen väläyttää minulle hymyn siinä onnistumatta.
"Virnuhymyn mukaan vääntelehdit paikoillasi kuin olisit ollut kivuissa. Kun saavuin paikalle, aloit näyttää jo paremmalta", Mutaturkki maukaisi ja lähti poispäin soturien pesästä.
Vinhatähti kääntyi katsomaan minua.
"Haluan puhua kanssasi pesässäni. Kahden."
Virnuhymy katsoi poispäin lähtiessämme. Vilkaisin häntä. En ymmärtänyt.
Vinhatähti johdatti minut pesäänsä vilkaisemattakaan taakseen. Hiljaa seurasin häntä, kunnes olimme rauhassa pimeydessä. Kolli istui alas ja kääntyi katsomaan minua.
"Olen saanut raportteja Tammituulelta koskien sinun käyttäytymistäsi. Mutaturkki kertoi sinun saaneen päävamman pentuna sen lintuhyökkäyksen takia. Haluaisin kuulla sinun suustasi, että olet kykenevä jatkamaan soturin tehtävissäsi Variksenvarjo", Vinhatähti katsoi syvälle silmiini.
"Terveytesi menee tehtäviesi edelle."
Katsoin Vinhatähteä. Jokin teki minut järkyttyneeksi. Jokin vihaiseksi. Aikoiko hän siirtää minut klaanivanhimpiin? Näin pian soturiksi nimittämisen jälkeen? Se olisi häpeä. Häpeä!
"Minä olen täysin kunnossa Vinhatähti. On vain ollut kaikenlaista tiedäthän", laskin katseeni. "Kerään itseni ja olen täysin valmis tekemään asioita entiseen malliin."
Vinhatähti katsoi minua pitkään hiljaa.
"Jos sanot niin", hän lopulta nyökkää ja hymyilee minulle sellaista satumaista hymyä, jolla uskoo kaiken olevan kunnossa.

Poistuttuani Vinhatähden pesästä, Tammituuli tuli minua vastaan.
"Variksenvarjo, tarvitsisimme partioon vapaaehtoisen", kolli katseli ympärilleen kuin vähän vaivaantuneena.
"Kuulin kuitenkin aamuisestasi ja jos et voi hy-"
"Tulen mielelläni", korvani menevät luimuun niskaani vasten ja ravaan leirin suuaukolle jättäen Tammituulen huolenpidon taakseni.
Kolli vilkaisi perääni hämmentyneenä, mutta huiskautin vain häntääni.
Minä pystyisin kyllä olemaan soturi. Oli aivoissani vikaa tai ei, minä olisin soturi, palvelisin klaaniani. Pudistin päätäni. En saisi antaa sen vaikuttaa. Jos en ajattelesi selkeästi, en saisi lopulta mitään selvää mitä muut puhuvat.
"Va v j o"
En saisi mitään selvää.
"Hei!" säpsähdin kunnolla.
Karvani pörhistyivät ja kynteni työntyivät ulos piilostaan. Olin lähellä läimäyttää tassuni Viiltohaavan naamaan, mutta ehdin tajuta tilanteen ennen sitä. Harmaa kolli katsoi minua syvälle silmiin Kaunosulan ja Tammituulen vilkuillessa meitä hänen takaansa.
"Pitäisikö sinun palata?" hän puhui jopa liioitellun hitaasti.
Se sytytti liekin sisälläni, palavan sellaisen.
"Olen täysin kunnossa!" lähdin kävelemään nopeasti partioreittiämme eteenpäin.
Ohittaessani Viiltohaavan Tammituuli kuitenkin pysäytti minut. Hän tönäisi minut maahan ja piti paikoillaan tassuillaan. Hän ei näyttänyt vihaiselta, vain todella huolestuneelta.
"Variksenvarjo, minä klaanin varapäällikkönä annan sinulle määräyksen palata leiriin. Etsi Korsiviiksi ja kerro sano hänelle, että ottaa meidät kiinni rotkolla", kolli vikersi komentavaan sävyyn.
Sitten Tammituuli nosti tassunsa ja antoi minun nousta ylös.
Nielaisin ja nyökkäsin, lähdin kävelemään takaisin leiriä kohti.
Muut jatkoivat hetken päästä matkaa.

Oliko Jokiklaani hylkäämässä minut? Hylkäämässä, niin etteivät he enää uskoneet? Pudistin päätäni. Mahdotonta, mahdotonta! He olivat perheeni, eivät he voisi.
Jotenkin en päätynyt leiriin. Päädyin sillalle, joka vie nelipuulle. Sillalle, josta minut työnnettiin alas.
Sillalle, josta näin niin outoa unta.
Nostin katseeni sen toiselle puolelle ja näin hänet. Näin sen mustan kollin, oranssit silmät, näin sen hymyn. Hän katsoi minua kuin ystävää, samaan aikaan kuin avointa maisemaa.
"No, piditkö antamastani lahjastani Variksenvarjo?" hän viittoi päällään minua tulemaan luokseen.
"Klaanielämä ei ole kaikkia varten", kolli jatkoi.
Pudistin päätäni. Jokiklaani oli kotini. Paikkani. Minun paikkani.
Niin minä käännyin ja lähdin takaisin leiriin. Ei enää tuota kollia.

"Korsiviiksi!" huudahdin tuolle leirin suuaukolta.
Ateriaansa syövä kolli nosti päätään ja katsoi minua odottaen.
"Tammituuli käski sinut ottamaan partion kiinni rotkolla", kerron samalla kun käppäilen tuon luo.
Hän vilkaisee ateriaansa ja jälleen minua.
"Mutta minulla on ateria kesken..", Korsiviiksi näytti nyrpeää naamaa.
Valonpilke pyöräytti silmiään ja nousi ylös omaa ateriaansa syömästä.
"Minä menen", hän otti vesimyyrän suuhunsa ja lähti matkaan.
Korsiviiksi mumisi jotain siitä, että osaa Valonpilkekin olla nyrpeä.

Yö saapui ilman lupaa, mutten saanut silmänräpäyksenkään verran unta. Katselin muiden sotureiden kuorsausta, levotonta liikkumista, kuuntelin kuinka he puhuivat unissaan. En jaksanut sinä enää, joten nousin ylös. Kävelin hiljaiseen leiriin. Korsiviiksi oli partioimassa leirin edustaa, mutta hän vain makoili paikoillaan. Kollin ohitse hiipiminen oli helpompaa kuin kalan nappaaminen.
Loikin Jokiklaanin reviiriä pitkin takaisin sillalle.
Kolli oli siellä.
Hän oli aina siellä.
Kävelin tällä kertaa sillalle, istuin sen puoliväliin samaan kohtaan mistä putosin.
Kolli katsoi minua syvälle silmiin. Niin syvälle, että tunsin hänen vievän minut pois, pois, pois.
"Vieläkö sinä epäröit?"

Lumihiutaleet satoivat hiljaa turkilleni, kastelivat sitä. Lemu oli sietämätön, samoin outo vikinä ympärilläni. Hiljaa avasin silmäni, näin edessäni pienet mustat kiiltävät silmät tuijottamassa takaisin. Kauhistuneena pomppasin ylös heilauttaen käpälälläni pienen rotan näköpiiristäni. Missä olin? Kaikkialla näkyi outoja asioita. Oudon lemun keskellä oli kuitenkin yksi tuttu haju. Varjoklaani?
Käänsin katseeni taivaalle. Lumi putoili hiljaa alas. Oliko klaanielämä minulle? Klaanielämä ei ollut kaikille, hän oli sanonut sen minulle.
Suljin silmäni.
"Auta minua näkemään minne kuljen. Tähtiklaani valaiskoon polkuani nyt", hengitän syvään.
Epäröintini keskellä otin ensimmäisen askeleeni Varjoklaanin rajan ylitse. Minä astuisin sinne, epäröintiini.
Minä kohtaisin oman klaanini silmästä silmään.
Minä kohtaisin sen kollin silmästä silmään.
Ja minä pyytäisin Jääsielua opastamaan minut kotiin.

//Jää, jätän rakkaani hoiviisi. Hän on haaskalan ja Varjoklaanin leirin välissä.

Vastaus:

48

Nimi: Kylmätassu, Myrskyklaani

16.11.2018 20:31
Etsin yhä katsellaani tuttua oppilasta.
“Kylmäroihu!” kuulin oman nimeni väen seasta. Pian huomasin tutun näköisen naaraan tulevan luokseni. Hän onnitteli minua ja hymyili minulle. Kiitin Aurinkotassua ja hymyilin hänelle takaisin. Hetken mietinnän jälkeen avasin suuni ja kysyin hänestä ja Lokinsulasta.
“Olin viemässä vanhusten vanhoja sammalia ulos leiristä ja näin samalla jäniksen jonka perään lähdin”, kuulin oppilaan mumisevan. Annoin pienen virneen levitä kasvoilleni.
“Saitko sen kiinni?” kysyin häneltä.
“En. Lokinsulka suuttui kun lähdin leiristä yksin”, Aurinkotassu naurahti hieman nolona. Yhdyin hiljaisesti hänen naurahdukseensa. Sitten annoin pääni liikahtaa ylhäältä alas. En voinut moittia naarasta, koska olisin itsekin samassa tilanteessa lähtenyt jäniksen perään.
“Sinun tulee siis valvoa tämä yö?” hän kysyi sitten. Hätkähdin hieman, kun naaras mainitsi asiasta. Nyökkäsin nopeasti vastaukseksi ja pieni jännitys alkoi kavuta vatsaani pitkin.
“Okei. Onnea vielä kerran. Ehkä minäkin pääsen soturiksi kun Lokinsulka vielä leppyy”, kuulin naaraan taas naurahtavan ja pian tämä puskaisi lapaani hellästi.
“Niin”, sanoin vastaukseksi. Se kuulosti itsenikin mielestä hyvin vaisulta vastaukselta. Halusin todella, että Aurinkotassusta tulisi soturi pian. Katselin naaraan perään, kun tämä katosi oppilaiden pesälle. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Seisoin paikallani hetken aikaa ja katselin yhä samaan kohtaan mitä olin katsellut jo parisen minuuttia. Siitä ei ollut pitkää aikaa, kun siirryin pentutarhasta oppilaiden pesään. Nyt minun pitäisi mennä soturien pesään nukkumaan tämän yön jälkeen jossa en ole koskaan ennen ollut. Olisin kuitenkin jälleen kerran yksin, koska Aurinkotassu joutuisi nukkumaan oppilaiden pesässä. Minusta ajatus tuntui hieman hirveältä. En halunnut olla yksin. Otin vielä toisen syvän huokauksen. Olin sentään soturi ja kolli. Kyllä minä pari yötä kestäisin yksinkin. Olin siitä varma, että Aurinkotassusta tulisi pian soturi kuten minusta oli tullut.

“Kylmäroihu. Ihana nimi”, kuulin tutun naaraan puhuvan. Käännyin katsomaan suoraan kohti Kirkaslampea joka hymyili iloisesti silmillään. Yritin hymyillä kuningattarelle takaisin ja tunsin kuinka tämä puski päätään minua vasten. Huomasin samassa, että naaras oli yllättävän pienikokoinen tai sitten olin kasvanut todella paljon. Olin vastaamassa kuningattarelle, kun kuulin jonkun kävelevän meidän molempien luokse. Suuni oli apposen auki, kun nostin katseeni toiseen kolliin. Ylpeys ja ilo mitä minulla oli vielä jäljellä katosi tiehensä. Tilalle tuli hämmennys ja pieni katkeruus. Suljin suuni siinä samassa ja saatoin tuntea pupillien pienenevän, kun näin tumman turkin. Kirkaslampi näytti hieman säikähtäneeltä ja hän katsoikin minua huolestuneena. Sitten naaras kääntyi ympäri nähdäkseen Tummakatseen. Kirkaslampi huokaisi syvään syvän hiljaisuuden vallitessa.
“Hirveän pentumaista tämä teidän touhu”, Kirkaslampi rikkoi sulavasti hiljaisuuden. Saatoin kuulla hänen äänestään pientä moitintaa ja samalla ärtymyksen. Hän väläytti minulle vielä pienen hymyn ja sitten mulkaisun Tummakatseelle. Ennen, kuin naaras lähti takaisin Hirvipennun ja pentujensa luo hän kuiskasi jotain isäni korvaan. Tummakatse ei näyttänyt reagoivan asiaan mitenkään muuten paitsi nyökkäyksellä. Olin itsekin alkamassa tekemään lähtöä.
“Odota nyt vähän”, kuulin isäni äänen sanovan. Yritin pitää pienen ärtymyksen tunteen sisälläni, kun kiepsahdin ympäri katsomaan suoraan isääni silmiin. Pudistin hieman päätäni ja annoin vihreiden silmieni valahtaa tassuihini.
“Tiedät kai etten halua olla vaikea”, sanoin ja heilautin häntäni toiselle puolelle kehoa.
“Teet tästä liian ison numeron. Pakenet minua aina, kun sinulla vain on mahdollisuus siihen”, kuulin isäni hieman moittivan äänen. Nostin nopeasti katseeni takaisin häneen ja yritin yhä pitää ärtymyksen sisässäni joka kasvoi kasvamistaan. Eikö hän tosiaan kuunnellut mitään mitä sanoin?
“Ehkä olisi parempi puhua joskus myöhemmin”, vastasin hieman töykeästi. Tummakatse katsoi minun jokaista liikettä joka antoi hyvin selkeän merkin, että olin tekemässä lähtöä. Kuulin soturin mutisevan vielä itsekseen jotakin, mutta olin jo kävelemässä nopein askelin kohti pentu tarhaa.

Laskeuduin sulavasti alas ja huomasin parin kuningattaren makaavan pesässä. Monet olivat jo menossa nukkumaan. Etsin nopeasti katseellani Kirkaslampea. Nähdessäni heidät kävelin heidän luokseen sulavin askelin. Naaras huomasi minut puolimatkassa ja väläytti hymynsä minulle. Huomasin naaraan olevan kiireinen pentujensa kanssa jotka hyppelehtivät minne sattuivat. Heidän olisi tosiaan pitänyt olla jo nukkumassa. Päästyäni Kirkaslammen ja tämän pentujen luokse katselin hetken aikaa ympärilleni.
“Missä Hirvipentu on?” kysyin jo hieman huolissani. Naaras nosti katseensa minuun ja siirsi sitten nopeasti yhden pennuistaan pois häntänsä päältä.
“Vaaleapennun kanssa”, hän vastasi hiljaisella äänellä ja nuoli kolmatta pentuaan joka oli käpertymässä mytylle tämän vierelle. Kuitenkin mustan pennun katse kiinnittyi minuun. Pennun suureat keltaiset silmät tuijottivat minua. Hänen suu loksahti auki.
“Uusi soturi!” tämä kiljui yhtäkkiä ja juoksi kohti minua. Kirkaslampi kuitenkin otti tämän kiinni ja siirsi taas etäälle. Naaras kuiskasi poikaselleen, että tämän pitäisi olla hiljempaa. Katsoin itse kuitenkin yhä mustaa pentua.
“Kylmäroihu!” kuulin toisen tumman pennun huutavan ja tämä ennättikin luokseni. Kirkaslampi ärähti hieman.
“Kulta, hiljempaa. Sinun pitäisi olla nukkumassa”, hän kuiskasi ja jatkoi: “Ja sitä paitsi. Olette kaikki jo nähneet Kylmäroihun”. Väläytin pienen hymyn kuningattarelle joka näytti olevan aivan väsynyt kolmen pentujensa hoidossa. Kolmas pentu joka erottui muista savun harmaalla turkillaan hyppäsi häntäni kimppuun. Kun Kirkaslampi oli ottanut minut ja veljeni huostaan hän oli ollut uusi kuningatar. Hänen pentunsa ovat hieman nuorempia kuin Hirvipentu. Heiluttelin hieman häntääni, kun harmaa pentu yritti saada sitä kiinni. Toinen tumma pentu hyökkäsi tassujani kohti. Yritin tehdä tassuistani vaikeita kohteita, mutta se tuntui yllättävän hankalalta. En halunnut vahingoittaa pikkuisia joten tyydyin vain siirtämään tassujani vähä väliä hieman kauemmas tummasta pennusta. Kirkaslampi nuoli yhä pentuaan puhtaaksi ja katseli minun ja kahden pentujensa leikittelyä.
“Olen miettinyt, että eikös Aurinkotassustakin pitäisi tulla pian oppilas?” Kirkaslampi väläytti sitten ja hymyili nyt hieman erilaista hymyä. Säpäshdin ja pukkasin hennosti tumman pennun kumoon, kun tämä näykkäisi tassuani. Kuulin pennun alkavan kikattamaan ja annoin katseeni vieriä harmaaseen pentuun.
“En ole varma. Toivoisin todella, että hänestä tulisi pian soturi”, vastasin ja heilautin harmaan pennunkin kumoon. Huomasin kuningattaren vain tyytyvän nyökkäämään. Sitten hän sanoi jotakin pennuilleen joka sai heidät menemään emonsa luokse. Tumma pentu vilkaisi vielä minuun ja väläytti söpön hymynsä minulle. Väläytin pienen hymyn hänelle takaisin.

“Pehmo soturihan se täällä”, kuulin todella tutun äänen naukuvan. Käännyin katsomaan jo yli kasvanutta veljeäni joka hymyili huvittuneena.
“En tiennytkään, että olet pentu rakas”, hän jatkoi sitten nähdessän minun hämmentyneet kasvot. Hirvipentu oli todellisesti sanottuna jo liian iso ollakseen pentu. Hän näytti jo reilusti oppilaalta ja mietinkin, että hänen seremoniansa täytyisi olla pian. Sitten annoin pienen leveän hymyn valahtaa kasvoilleni.
“En nyt niinkään sanoisi. Pennut halusivat vain leikkiä. Enkä todellakaan aio olla kuin Tummakatse”, aloitin leikkisästi, mutta loppua kohden ääneni menetti hohtonsa. Saatoin huomata Hirvipennun synkentyneen hieman, kun mainitsin isän nimen. Käänsin nopean vilkaisun vielä Kirkaslampeen ja tämän pentuihin jotka vetivät jo sikeitä unia. Minun oli pakko myönnettävä itselleni, että pennut näyttivät älyttömän söpöiltä. Mutta en aikoisi paljastaa sitä muille. Varsinkaan ylikasvaneelle hirvipennulle.
“Tuntuisi kuin sinut oltaisiin eilen nimitetty oppilaaksi”, Hirvipentu sanoi ja virnisti minulle sitten. Tämä loikahti yhdellä loikkauksella luokseni ja puskaisi minua onnitteluksi. Puskaisu ei kuitenkaan ollut yhtä hento kuten Aurinkotassun tai Kirkaslammen. Olin jälleen kerran horjahtaa taaksepäin. Kiitin häntä nopeasti ja peräännyin sitten hieman. Hirvipentu tuijotti minua hetken aikaa.
“Sinä sitten taisit löytää naaraan? Vaaleaturkkiko hän oli?” naurahdin sitten ja ilmeeni venyi myös typerään pentumaiseen ilmeeseen. Hirvipentu punehtui hieman ja hänen katseensa alkoi vaeltaa pesässä.
“Hän on vain toveri. Okei! Isä kuitenkin ereht-” kuulin Hirvipennun äänen aloittavan. Ilmeeni muuttui nopeasti ja kurtistin hieman naamaani.
“Isä kävi täällä?” kysyin henkäyksen välissä. Hirvipentu nyökkäsi vaisusti ja heilautti häntäänsä hieman hermostuneen oloisena.
“Hän tosiaan luuli, että minulla olisi jotakin. Isän tyylistä tietysti suuttua hirveästi. Onneksi Kirkaslampi auttoi minua”, hän jatkoi. Sähähdin hieman enkä edes halunnut kuvitella Tummakatsetta huutamassa veljelleni. Pudistin päätäni.
“Mutta se on ihan okei. Älä musta huolehdi vaan mene sinne yö vartioon”, Hirvipentu jatkoi sitten ja puskaisi minua vielä uudestaan pentumaiset. Nyökkäsin hänelle mitään sanomatta. En halunnut avata suutani etten herättäisi koko pesää joten päädyin nuolaisemaan veljeni otsaa. Tämä ei kuitenkaan tykännyt siitä joten hän vetäytyi nopeasti pois. Virnistin vielä tälle ennen, kuin lähdin pois pesästä. Toivotin hänelle myös hyvät unet.

Astelin hiljalleen tyhjentyneessä leirissä. Katselin ympärilleni ja huomasin, että alkoi tulemaan jo kuuhuipun aika. Jatkoin tassuttamista hetken matkaa niin, että ennätin leirin keskustaan istumaan. Maaperä tuntui kyllä hieman nihkeältä lämpimään sammaleeseen verrattuna, mutta se ei ollut kuitenkaan tarkoitettu nukkumiseen. Pysyin siinä hiljaa paikoillani ja katselin taivasta samaan aikaan. Aina välillä kuulin liikkeen ääniä, mutta e nähnyt ketään. Aloin jo miettimään, että ajattelin vain kaiken. Yö oli kuitenkin hyvin leppoisa eikä edes satanut ollenkaan. Tähystelin yhä kirkkaita tähtiä ja mietin, että emoni olisi siellä jossain. Vaaleavirta juoksisi onnellisena Tähtiklaanissa. Mietin olisikohan hän ylpeä minusta, koska olin nyt jo soturi. Hymähdin haikeasti hieman omille ajatuksilleni ja suljin sitten silmäni. Halusin muistaa sen muiston emostani ja perheestäni joka oli kauan sitten hajonnut, mutta en saanut sitä mieleeni. Synkempi muisto sen sijaan otti hyvän otteen mielestäni:


“Rakastan sinua”, kuulin tutun naaraan äänen kuiskaavan, Vaaleavirta.
“Ei mitään hätää pikkuinen. Emosi palaa pian”, Kirkaslampi kuiskasi emoni lähdettyä pois pentu tarhasta. Katselin ympärilleni missä Hirvipentu olisi, mutta en nähnyt häntä missään.
“Älä pelkää. Kaikki on kunnossa aivan pian”, uusi kuningatar sanoi. Pelkää? Katsoin maahan ja mietin hetken aikaa. Oliko tämä pelkoa? Yhtäkkiä kuin tyhjästä tuttu kolli lemahti sisään. Nostin katseeni ylös ja siitä alas samalla, kun Tummakatse laski veljeni vierelleni.
“Hoidatko sinä heitä?” isäni kysyi kylmällä äänellä Kirkaslammelta. Kuningatar nyökkäsi varovasti vastaukseksi. Missä Vaaleavirta oli? Nousin hädissäni ylös ja juoksin isäni luokse joka oli tekemässä lähtöä.
“Odota isi! Missä äiti on?” kysyin pienellä heikolla äänelläni. Muistan sen hetken. Sen pienen hetken, kun Tummakatse kääntyi katsomaan minua. En voinut käsittää. Näin vain vieraan soturin jota en pystynyt tunnistamaan isäkseni. Hänen kylmän katseensa. Ihan kuin hän olisi vihannut minua. Pelästyin sitä niin paljon, että melkein purskahdin itkuun, mutta hän oli opettanut olemaan vahva.


Avasin silmäni ja tunsin pienen vesipisaran valuvan poskeani pitkin. Hymyilin, koska se ei ollut kyynel vaan pisara. Nousin seisomaan ja huomasin, että pisarat alkoivat pikkuhiljaa kastella turkkiani. Tämä tästä puuttuikin ajattelin mielessäni. Olin juuri iloinnut sadettomasta yöstä, mutta minun tuurillani alkoi heti satamaan. Olisin voinut lipsauttaa muutaman pahan sanan, mutta en viitsinyt.



Pujahdin nopeasti parantajan pesään ja huomasin Sirpalesydämen tekemässä jo lähtöä. Tämä kääntyi puoleeni ja huokaisi syvään.
“Olet aivan märkä. Miten yö sujui?” hän kysyi ja saatoin kuulla hänen äänessään pientä levottomuutta ja uupumusta.
“Kiitos ihan hyvin”, vastasin lyhyesti ja pian naaras olikin jo poissa pesästään. Kävelin nopein askelin kohti entistä mestariani joka makasi pesässä hieman kauempana parista muusta potilaasta. Punahäntä käänsi katseensa minuun ja tämän kasvot venyivät isoon hymyyn.
“Kylmäroihu! Ilo tavata”, hän sanoi ja nousi sitten varovasti ylös. Saatoin huomata, että hänen vammansa olivat jo paremmalla mallilla. Nyökkäsin hänelle ja tunsin hänen puskaisevan minua onnitteluksi myös.
“Miten voit?” kysyin sitten maltillisella äänellä. Istahdin alas ja heilautin iloisen lyhyttä häntääni. Katselin oranssin kellertävää kollia joka laskeutui takaisin makaamaan. Soturi näytti nyt hieman pienemmältä kuin ennen.
“Loistavasti. Pääsen varmasti tänään jo pois. Sääli vain, että en päässyt soturi seremoniaasi”, hän mumisi ja heilautti itsensä sitten kyljelleen. Hymyilin hieman ja vaihdoin itseni hieman parempaan asentoon. Kuulin yhtäkkiä päällikön kutsuvan klaania koolle.
“Hyvä kuulla. Nähdään myöhemmin”, sanoin sitten ja huomasin entisen mestarini tutkailevan kasvojani. Pienen tutkinnan jälkeen hän hymyili hieman.
“Sinulla kävi tuuri. Olet aivan märkä. Olen varma, että tulet olemaan loistava soturi”, hän naurahti ja nyökkäsi sitten. Naurahdin ja nyökkäsin hänelle. Huomasin tämän vielä väläyttävän epämääräisen virneen minulle ennen kuin lähdin pesästä pois.

Kävelin hieman jälkijunassa aukiolle ja huomasin Ruskotähden klaanikivellä.
“Minä Ruskotähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Ruskotähti aloitti. Yritin nähdä muiden kissojen yli mitä oli tapahtumassa. Näin nopeasti vilkaisun oppilaasta ja pieni hymyn pilke kiipesi naamalleni.
“Aurinkotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” kuulin päällikön kysyvän ja istahdin sitten aloilleni.
“Lupaan”, saatoin juuri ja juuri kuulla naaraan tutun hiljaisen äänen.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Aurinkotassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkokatseena. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi”, Ruskotähti sanoi ja hymyili. Kuulin muiden huutavan Aurinkokatsetta. Yhdyin siihen nopeasti mukaan.

Tämän jälkeen nelistin nopeasti kohti Aurinkokatsetta.
“Hei!” huudahdin hieman ja asetuin sitten naaraan luokse. Pysähdyin kuitenkin ennen, kuin törmäisin häneen. Katsoin tätä pienempää naarasta ja puskaisin häntä hellästi.
“Onnittelut minultakin. Tiesin, että pääsisit pian soturiksi”, sanoin ja samassa mieleeni tuli ajatus, että hänen täytyisi valvoa yksi yö leirissä. Itse toisin sanoen olin uuvuksissa, mutta en anatnut sen näkyä. Peräännyin sitten hieman ja hymyilin tälle. Kuulin Aurinkokatseen kiittävän. Samassa annoin tilaa muille mahdollisille onnittelijoille. Istuskelin hetken aikaa paikoillani ja tunsin jonkun tulevan aivan taakseni. Annoin hymyni hälvetä hieman.
“Kylmäroihu”, tämä sanoi ja käännyin ympäri kokonaan ja näin kermanvärisen kollin. Viherlehti katsoi minua ja sitten Aurinkokatsetta joka oli hieman kauempana.
“Rajapartio odottaa sinua”, soturi jatkoi sitten kepeään sävyyn. Nyökkäsin ja vilkaisin vielä nopeasti naaraan suuntaan. En tiedä huomasiko hän, että lähtisin. Nelistin sitten Viherlehden perään joka johdatti minut partion luokse.


//KLAANI KOKOONTUMINEN SKIP//


Istuin Aurinkokatseen vieressä ensimmäisessä klaani kokoontumisessa. Kaikki tuntui todella erikoiselta ja uudelta. En pystynyt olla huomioimatta pistävää hajua muilta klaaneilta. En todellakaan ollut tottunut sellaiseen. Katselin hieman viistoon, mutta havahduin hereille, kun joku hyvin vieras kissa juoksi luoksemme. Jokiklaanilainen. Käänsin nopean vilkaisun Aurinkokatseeseen ja siitä Jokiklaanilaiseen joka esittäytyi Sinitassuksi. Esittäydyin oppilaalle ja heilautin hermostuneena häntääni. Pian huomasin jonkun toisen Jokiklaanilaisen oppilaan tulevan lähettyville. Tämä puhui nopeasti Sinitassun kanssa. Katselin hieman tuota tuntematonta Jokiklaanilaista joka lähti yhtä nopeasti pois kuin oli tullutkin. Käänsin sitten katseeni takaisin Sinitassuun joka puhui jotakin Aurinkokatseelle. Minusta tuntui, että olin hieman poissaoleva. Suuret tapaamiset eivät olleet mitään parhainta antia minulle. Olisin paljon mieluummin syömässä oravaa leirissä. Veljestänikin oli tullut Hirvitassu ja hän oli kiireinen mestarinsa kanssa sekä vanhan ystävän Vaaleatassun kanssa. Suljin aivan hetkeksi silmäni, koska olin niin väsynyt. Yhtäkkiä kuitenkin kuulin jotakin kinastelun ääniä kauempaa.
"Varo vähän”.
"Varo itse!" joku sihisi. Käänsin katseeni suureen kolliin ja Jokiklaanilaiseen naaras joka oli hetki sitten puhunut Sinitassun kanssa. Katsoin Aurinkokatseeseen ja Sinitassuun. Nousin yhtäkkiä ylös kuin mielenjohteesta ja lähdin kävelemään kohti kaksikkoa. Voimakas Jokiklaani ja Varjoklaani tuoksu lemusivat ympärilläni. Varjoklaanilainen näytti hieman uhkaavalta. En tosiaankaan ollut huolestunut vieraasta oppilaasta.. Vai olinko? Ravistelin päätäni, kun saavuin molempien luokse.
"Ette te nyt varmaan täällä halua alkaa tapella?" Kysyin tunkien molempien väliin mitään ajattelematta. En ollut varma mitä olin tekemässä, mutta estämässä heitä kuitenkin olin. Kasvoni oli kääntynyt suoraan toiseen suurempaan soturiin. Huomasin tämän jäänsinisen silmän ja toisen vahingoittuneen silmän. Katsoin häntä hetken aikaa ja ymmärsin sitten vasta mitä oli tapahtumassa.
"Pidä huoli omista asioistasi!" kuulin Jokiklaanilaisen sanovan ja tämä tuuppasi minut pois. Sain nopeasti tasapainoni ja katsahdin sitten naaraaseen joka oli pienempi kuin soturi. Hän ol ikuitenkin lihaksikas ja punertavan värinen. Tuuppasin itseni nopeasti takaisin tietämättä mitään järkevää syytä. En ollut varma kumpaa yritin. Suojella oppilasta vai saada hänet pois soturin kimpusta.
"Mieti nyt hiukan, hänhän on kaksi kertaa isompi kuin sinä", huudahdin varoittavasti Jokiklaanilaiselle joka ei näköjään ole ymmärtänyt asiaa.
"Et itsekkään ole oppilasta isompi!" oppilas murisi ja pörhisti karvansa. Hätkähdin hieman, kun naaras teki asian selväksi ettei häntä kiinnostanut pätkääkään. Naurahdin mielessäni hieman kylmästi. Olkoon jos haluat tosiaan tulla nirhatuksi.. Vaikka Jokiklaanilainen tuntui olevan hyvin rohkea. En usko, että hän voisi mitenkään voittaa Varjoklaanilaista.
"Kuule rääpäle, kuuluisikohan sinun olla täällä? Oletko varma ettei emosi ikävöi sinua pentutarhassa?" kuulin Varjoklaanilaisen kysyvän Jokiklaanilaiselta pilkkaavaan sävyyn.
"Ketä juuri kutsuit rääpäleeksi?" Oppilas sihahti ja astui eteenpäin kohti soturia.
"Sinua", soturi vastasi. Huokaisin syvään. Riita alkoi jo kuulostaa aivan minulta ja Tummakatseelta.
"Riittää! Tämä on kohtaaminen ettekä te voi alkaa tapella täällä!" sihahdin taas ja astuin molempien väliin vielä kerran. Tuijotin tuimasti kohti oppilasta ja sitten katsoin hieman välinpitämättömästi Varjoklaanilaista.
"Emme alakkaan jos tuo rääpäle ymmärtää omaa parastaan. Ja sinä et liity tähän millään tavalla" , toinen soturi murisi ja tönäisi minut pois. Kaaduin yhtäkkiä maahan ja nousin ylös. Ketunläjä! Kuinka vähä-älyisiä molemmat oikein olivat? Ei sillä etteikö oppilas tosiaan tarvinnut jonkun opetuksen, mutta Varjoklaanilaisenkaan käytös ei enää alkanut kuulostaa kovin soturimaiselta. Huomasin kuitenkin tutun naaraan tulevan luokseni ja kysyvän olenko kunnossa.
“Älä minusta välitä”, puuskahdin Aurinkokatseelle ja katsoin sitten oppilaaseen ja soturiin. Kuulin Varjoklaanilaisen sanovan jotakin Jokiklaanilaiselle. Olisin voinut hyvinkin vain käydä jomman kumman päälle, mutta olin sentään hieman intsehillitympi kuin oppilaana. Astuin pari askelta hieman eteenpäin, mutta tällä kertaa en mennyt heidän väliin. Katoin oppilasta.
“Ennen kuin aiot tehdä mitään tyhmää. Sinuna harkitsisin kahdesti”, sanoin laimeasti ja tunsin inhon kumpuavan sanojeni läpi. Sitten käänsin katseeni kohti Varjoklaanilaista. Tämä olisi voinut yhtä hyvin vain jättää oppilas huomiotta eikä alkaa ärhentelemään tälle. Toisaalta mitä minä olin moittimaan? Olisin jo aikoja sitten käynyt toisen päälle jos olisin ollut jompikumpi heistä. Tai jos olisin ollut oppilas. Pidin vielä katseeni tuossa toisessa soturissa.
“En usko, että hänen kanssaan tappeleminen vie sinua minnekään muualle kuin parantajan pesään”, jatkoin sitten, mutta puhuin yhä Jokiklaanilaiselle. Käänsin sitten katseeni pois ja lähdin kohti Aurinkokatsetta.

//Tää sitten teleportaa jossakin vaiheessa jonnekin :D Koska toi klaanitapaaminen oli menneessä, mutta päätin nyt ees siitä jotain kirjoittaa joten Jää ja Hämärä. Tätä ei siis todellakaan tartte jatkaa tai mitään, mutta anteeksi etten ole roolinut MITÄÄN näinä kuukausina D:

Vastaus:

72 pistettä.

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

25.08.2018 18:25
Että pärjäisinkö? Todellakin pärjäisin! Silmäni säteilivät intoa. Upotin varpaani veteen ja hyppäsin. Vesi kasteli turkkini. Uin joen toiselle puolelle taidokkaasti. Kun nousin vedestä, käännyin katsomaan Jääsielua virnistäen.
"Täällä olen!" heilautin häntääni.
Uidessani näin joessa kaloja. Ehkä pystyisin korvaamaan Jääsielulle osan vaivasta.
"No nyt kun olet siellä, minä voin varmaan-"
En ehtinyt kuunnella Jääsielun sanoja loppuun, kun jo sukelsin veteen. Kala jäi hampaideni väliin. Nousin pintaan, kävelin maalle ja heitin kalan Jääsielulle joen toiselle puolelle.
"Siinä vähän evästä matkalle!"
Sen enempää sanomatta, tai reagoimatta, lähdin vain juoksemaan kohti leiriä. Ihanaa olla kotona!

//Mit vit joo ei kykene ei pysty pitänee kirjoittaa ensviikolla jotakin järkevää :,)

Vastaus:

4

Nimi: Valkoinen Viirus

22.08.2018 10:25
Oli kuin kaikki olisi räjähtänyt. Aistini eivät pysynyeet ajan tasalla. Maailma kieppui ympärilläni ja joka puolella tuntui lamauttavaa kipua. Palomuuri ei tahtonut minua pois täältä ja teki kaikkensa tahtonsa täyttämiseen. En ollut varma mitä tapahtui, mutta luulen Usvatassun napanneen hännästäni kiinni, kun viimeinen sokaiseva sähkön ja tuskan aalto saapui. Sen jälkeen ei ollut mitään. Hetken verran tyhjyyttä jolloin en tuntenut saati ajatellut mitään.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, tunsin yllättäen kaiken. Aistini tulvivat uusilla aistihavainnoilla, jotka vyörysivät ylitseni ylivoimaisella energialla. Olisin menettänyt tasapainoni, jos olisin seissyt. Vei hetken selvittää pääni ja ryhtyä puimaan uusia tuntemuksiani yksi kerrallaan. Minä näin. Vihertävää aroa silmänkantamattomiin, pääni päällä loputon sininen taivas, jossa muutama hapero pilven hattara ajelehti verkkaisesti olemattomassa tuulessa. Auringon kirkkaat säteet valaisivat koko maiseman silmiä pistäväksi ja turkkiini koskiessaan ne lämmittivät sen kuumaksi. Minulla oli turkki. Katselin lumenvalkoista turkkiani, josta pystyin jopa erottamaan yksittäiset karvat. Ne olivat lyhyitä ja kovin sekaisin. Mieleeni kävi että nyt minun pitäisi sukia turkkini, mutta mitä pidempään katsoin turkkiani, sitä enemmän pidin tästä sekavasta karvojen pesäkkeestä. Näköhavaintojen jälkeen minut yllätti ympäristöni äänekkyys. Vieno tuuli kahisutti pitkää ruohikkoa ja aina välillä pystyi kuulemaan jonkin eliön tuottaman rasahduksen. Heinäsirkan siritys oli melkein loppumaton ja huomasin kuinka linnun laulu, jota joskus niin kovin vihasin, täytti minut suorastaan onnesta. Olin onnellinen, että pystyin kuulemaan luonnon pienetkin äänet.

Eräs ääni tässä uudessa ympäristössä yllätti minut. Se oli ääni jota en ollut kuullut pitkään aikaan. Se oli jatkuvaa ja tasaista. Matalaa rummutusta. Se oli sydän. Minun sydämmeni. Minulla oli sydän. Oliko minulla jotain muutakin mistä en ollut tietoinen? Keuhkot. Minä hengitin ja minulla oli keuhkot. Samassa vatsani murahti matalasti ja olin melkein käpertyä kasaan, kun siihen niin koski. Nyt uutuuden viehätyksen jälkeen huomioni pystyi kiinnittymään muihinkin tärkeisiin asioihin, esimerkiksi siihen että minulla on aivan jäätävä nälkä. Niin suunnaton ruuan puute vaivasi minua, että tunsin oloni hyvin heikoksi. Sainko edes itseni liikkeelle? Olisin halunnut miettiä hetken sitä kuinka kummallisena koin nälän tunteen ja syömisen ideana, koska en vuosiin ollut tuntenut näitä tunteita saati sitten joutunut alentumaan niinkin raakalaiseen toimintaan kuin syömiseen, mutta jätin tämän mietiskelyn myöhemmälle. Nyt oli nimittäin saatava ruokaa ja se oli ainoa asia johon sallin energiani menevän tällä hetkellä. Nyt ruokaa, ruokaa, ruokaa. Miten ruokaa hankittiinkaan? Yritin muistella miten metsäkissat hankkivat ruokaa. Aukaisin suuni ja makustelin ilmaa yrittäen saada edes jotain hajua siitä missä ruoka on. Ilmassa leijui monia hajuja ja niistä ruuan erotteleminen oli minulle haaste, mutta lopulta onnistuin siinä. Jokin pieni öttönen oli jossain lähellä. Yritin parhaani mukaan laskea itseni asentoon, jota olin metsäkissojen nähnyt käyttävän metsästäessään ja jota ehkä joskus olin itsekkin käyttänyt, mutta siitä oli niin pitkä aika, ettei asento tullut luontevasti muistista. Yritin kuitenkin. Jokin kertoi minulle että näytin naurettavalta, mutta lähdin hiipimään niin hiljaa kuin mahdollista uhriani kohden.

Ahmaisin nappaamani hiiren niin nopeasti että olin oksentaa. Olin saanut sen kiinni kuin ihmeen kaupalla. Nyt vatsani ollessa onnellisen täysi minulla oli aikaa ajatella. Sydämmen syke ja syömisen tarve viittaavat siihen että minulla on fyysinen ruumis. Se myös tarkoittaa sitä että olen kuolevainen. En myöskään näyttänyt kykenevän yhdistymään tiedostoihin, jota kuitenkin olin pystynyt tekemään rajoitetusti jopa palomuurin luomassa hiekkalaatikossa. Olin siis kokonaan Liljanropen hahmojen puolella. Tämä tietenkin harmitti minua, mutta ainakin tämä oli monin kerroin parempaa kuin loputtomassa tyhjyydessä lilluminen. Kiitos tästä kuului tietenkin… Usvatassulle. Niin Usvatassu. Missä hän oli? Oliko hän selvinnyt turvallisesti takaisin klaaniinsa? Oliko hän- Pysäytin ajatukseni niille sijoilleen. Minun ei tarvinnut huolehtia hänestä.
En välittänyt hänestä. En välittänyt kenestäkään! Sitä paitsi olin luvannut hänelle ettei hänen koskaan enää tarvitsisi nähdä minua ja hän taas puolestaan lupasi vetää minut vaikka häntäkarvoista takaisin tyhjyyteeni jos söisin sanani. Usvatassun uhkaus kaikui korvissani ja mieleeni tuli että hän saattoi viitata toiseen lupaukseeni, jossa sanoin etten koskaan enää tuhoa maailmaa, mutta tykkäsin ajatella toisin. Ainakin se antoi minulle syyn pysyellä hänestä kaukana. Ei sillä että haluaisin mennä hänen luokseen ilman tuota lupausta pysyä hänestä kaukana. Haha. Tarvitsen apua.

Mieleeni juolahti viimein tarkistaa missä päin maailmaa olin. Puuton maasto viittasi Tuuliklaanin reviiriin. Olisin pulassa jos metsäkissojen partio saapuisi ja löytäisi minut täältä. Paras lähteä huitomaan. Mutta minne? Minulla ei ollut mitään ideaa minne voisin mennä. Itkeminen ei ollut ollenkaan luonnolleni sopivaa, mutta tässä hetkessä mieleni teki kovasti itkeä turhautumisesta.

//owo what's this?

Vastaus:

---

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

21.08.2018 08:58
Heti kun olin sanonut voivani lämmittää naarasta huomasin kuinka tuo jännittyi. Naaras katsoi minua ilmeellä jota en osannut tulkita.
"P-pärjään kyllä" Tuo intti ja käänti katseensa pois minusta. Pyöräytin silmiäni. Pystyin kuulemaan naaraan hampaiden kalinnan. Vaikka olin puoli sokeana niin en sentään kuuro. Katselin kuinka tuo nousi ylös ja alkoi kuivata turkkiaan. Pysyin hiljaa häntä kierrettynä tassujeni ympärille. Koko sinä aikana kun tuo kuivasi itseään en sanonut mitään. Jollain tavalla tilanne oli kiusallinen, mutta myös rauhallinen. Joen pauhaava melu taustalla ja hiljainen ääni kun sadepisarat tippuivat lehdille ja valuivat siitä maahan. Hetken päästä naaras värähti hieman ja käänsin katseeni tuohon. Naaras vilkaisi minua kääntäen katseensa nopeasti pois.
"Herätä minut kun sade lakkaa.” Tuo sanoi ja käpertyi maahan. Tiesin että tuolla oli vieläkin kylmä ja niin oli minullakin. En omistanut jokiklaanilaisten vettä eristävää turkkia joten kun olin jo kerran kastanut niin kylmä oli vaikeaa saada pois. Nousin ja kävelin naaraan viereen asettuen makuulle. Tämä on huono idea mutta vilustumme molemmat jos emme lämmittele. Variksenvarjo kääntyi katsomaan minua hölmö ilme kasvoillaan.
“Jos aiot nukkua, älä tee sitä näyttäen tuolta” tuhahdin kuulostaen hieman kylmemmältä kuin oli tarkoitus. Laskin pääni maahan ja suljin silmäni. Tunsin kuinka naaras teki hetken päästä samoin. Tuon läsnäolo kihelmöi turkkiani. En yleensä halunnut olla muiden kissojen lähellä.
En saanut unta vaan kuuntelin sateen ropinaa lehdillä ja joen jatkuvaa pauhua. Pimeys oli jo laskeutunut metsän ylle ja muutamat puiden lehdet olivat jo muuttuneet keltaisiksi ja punaisiksi. Lehtisade oli jo alkanut ja se merkitsisi myös lehtikadon alkua.

Tunsin kuinka toisen kissan lämpö katosi turkkiani vasten. Värähdin hieman ja haukottelin avaten silmäni. Sade oli jo lakannut jo joki näytti hiljaisemmalle. Aamu ei ollut vielä sarastanut joten oli vielä hieman hämärää ja ohut aamuinen usva leijui joen ympärillä. Käänsin katseeni Variksenvarjoon joka oli noussut ylös ja venytteli hieman. Tuo näytti jopa hieman voimistuneen eilisen koettelemusten jälkeen. Nousin itsekkin ylös ja tassuttelin joen rantaan. Joki virtasi taas entisen rauhallisena ja näin jopa muutaman kalan jotka uivat virran mukana. Kuulin takaani askelia ja käänsin katseeni variksenvarjoon joka käveli vierelleni.
“Uskotko jo voivaisi päästä joen yli vai haluatko että tulen mukaan?” Kysyin hieman leikkisän pisteliäs sävy äänessäni.
//TADAAAA VARIS

Vastaus:

13

Nimi: Usvakatse, Tuuliklaani

20.08.2018 17:11
En tiennyt mitä ajatella. Edessäni oleva kissa, Valko, juuri kertoi olevansa jumissa täällä keskellä ei-mitään. Ja tämä tila oli hänen rangaistuksensa menneisyytensä tuhoista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tänne tulo oli vain turhaa unta. Tähän tilaan joutunut olento olisi varmasti vain hirviö, eikä ansaitsisi pienintäkään sirua onnea tai toivoa.
Mutta siinähän se ongelma olikin. Edessäni oleva kissa (oliko tuo kieroutunut olento edes kissa?) puhui turhautuneesti ja epätoivo äänessään. Kuin tämän olennon koko elämä ja tarkoitus olisi käännetty päälaelleen, se aneli minua apuun. En ollut varma mitä halusin tehdä.
Astuin taaksepäin hämmentyneenä, hieman peloissani. En tuon kissan takia, vaan tiedottomuuteni tilanteesta, jossa olin alkoi kutittaa pakene tai taistele-refleksiäni… Peruutuseleeni ilmeisesti järkytti tätä olentoa, sillä silmät suurentuen e lähes kauhistui.
”Ei ei ei ei älä mene älä jätä minua tänne!” Hän huudahti. Pysähdyin, ja kokosin itseni. Katsoin kissaa kriittisesti. Halusin nähdä kaiken, pienimmänkin asian, joka auttaisi minua päättämään mitä tehdä.
Jep. Epätoivoinen ja luovuttanut kissa. Muistutti lyötyä vasikkaa. En ymmärtänyt mitä kissa tarkoitti sillä, että tarttuisi ”koodiini”, mutta hyväksyin tilanteen. Joko olin tullut tänne turhaan tai auttaisin tämän olentoparas parempaan maailmaan. Olihan tuossa äreässä kasassa ehkä jotain hellyttävääkin. Ehkä. Suljin silmäni, ja huokaisin syvään.
”Hyvä on.” Totesin astuessani lähelle tätä olentoa. Valkon silmät olivat epäuskoisen yllättyneet, hänen oli kaiketi vaikea uskoa mitä juuri sanoin. Astuin Valkon viereen, ja kuiskasin hänen korvaansa:
”Mutta jos petät sanasi, menen vaikka pimeydenmetsään ja takaisin löytääkseni tien saada sinut takaisin ’helvettiisi’.” Näiden sanojen saattelemana, kehräsin hiukan Valkon poskea vasten, ja käännyin tulosuuntani- kohti palomuuria.
”Lähdetään.” Lähdin astelemaan kohti palomuuria hämmentyneen sanaton Valko lähes hännässäni kiinni.
”Kun se iskee, pidä kiinni muta rentoudu. Mitä enemmän laitat vastaan sitä voimakkaammin palomuuri työntää meitä takaisin.” Valko nyökkäsi. Hän alkoi hermostua. Hän kaiketi oli saanut tuosta iskuja ties kuinka monta kertaa…
Aloin tuntea muurin painetta, mutta samalla pieniä sähköiskuja… Näin siis se piti Valkoa sisällään? Valko otti hampaillaan hännästäni kiinni. Se tuntui typerältä, mutta jos hän ei halunnut niskassani kulkea niin kaiketi se oli paras ratkaisu. Menimme syvemmälle palomuuriin, kun jäätävä sähköisku iski päälleni. Valko karjaisi kivusta, mutta itsekin naukaisin tuskasta.
Se poltti koko kehoani, repien koko olemustani rikki. Heittäydyin maahan, toivon vain sen jättävän minut rauhaan. Valkosta viis, tämä teki kipeä ja halusin sen loppuvan NYT-
Tuntui kuin tämä tyhjyys olisi alkanut pyöriä. Minua huimasi. Muistutin itseäni, miksi olin täällä. Vaikka sainkin juuri aika tällin, tuo tyyppi piti saattaa ulos. Näin Valkon ääriviivat, ja tähtäsin häntään.
Haukkasin häntä hännästä, ennen kuin menetin tajuntani. Voi Tähtiklaani, anna tämän toimia. Eihän tämä koko sekamelska ole mennyt täysin hukkaan…
…..
”Usvakatse! Usvakatse!” Klaani hurrasi. Olin hämilläni. Tämä oli… Soturinimiseremonia? MINUN? Mitä ketunläjää täällä tapahtui? Päätäni särki, mutta hymyilin klaanilleni. Paras kai leikkiä mukana, esittää että olin tässä koko ajan ja että kaikki oli ennallaan…
Klaani alkoi hajaantua, ja Nuolivarjo tuli luokseni. ”Olen ylpeä, Usvakatse. Olin niin poissaoleva seremonian alussa, että pelkäsin sinun pyörtyvän. Onneksi tokenit!” Hän naurahti loppuun.
”Haha. Totta puhut… Mutta minulla on kyllä kieltämättä hieman poissaoleva olo. Onko Toivelinnulla kiire?”
”Enpä usko. Muista vartioida yö leiriä!”
”Muistan muistan.” Totesin astellessani kohti parantajan pesää. Tarvitsin jotain joka pitäisi minut yön yli järjissäni... Järjissäni… Järki- Valko! Mihin ihmeeseen hän katosi?!
Pysähdyin keskelle leiriä, ja katsoin ympärilleni.
Valkoa ei näkynyt missään. Mitä oikein tapahtui? Hänhän tuli mukanani pois tyhjyydestä?

/Muhahahaha. What will happen I wonder? eue

Vastaus:

19

Nimi: Valkoinen Viirus

20.08.2018 12:08
>Valkoinen_Viirus.chr has rebooted successffuly

Räväytin silmäni auki ja vetäisin henkeä terävästi. Pakko sanoa että äskeinen ei ollut mikään miellyttävin kokemus ja olisin mielelläni jättänyt sen kokematta. Mikä saikaan minut noin oikosulkuun? Katsahdin Usvatassuun joka seisoi edelleen erityisen hämmentyneenä tyhjyydessä kanssani. Ei näyttänyt että hän olisi seissyt siinä kovinkaan pitkään. Mutta miksi hän seisoi siinä? Ai niin. Tietenkin. Olin pelkkä lelu. Muistini palautui minulle hieman viivellä ja toivottomuuden tunteeni pyyhkäisi uudelleen ylitseni.

Olin aina pitänyt itseäni metsäkissoja parempana. Olin aina luullut että minä olin vapaa kaksijalkojen otteesta, mutta tämä oli todistettu valheeksi. Minäkin olin vain osa heidän suurta peliään. Täysin kontrollin alaisena, täysin… Hetkinen, jos kaikki mitä teen, kaikki mitä tunnen, on jonkun ohjailemaa… miksi hän on tehnyt tämän minulle? Miksi hän kirjoittaa minut tuntemaan näitä tunteita. Miksi hän antoi minulle tämän itsetietoisuuden? MILLAINEN SADISTI TEKISI TÄTÄ?!
Miksi et voi vain antaa minun mennä? Enkö ole jo täällä kitunut tarpeeksi? Enkö ole jo tuottanut tarpeeksi huvia? Eikö minulla kirjoittamiseni ole jo kuin kuolleen lehmän pieksemistä? Tämä on jo nähty. Anna minun mennä sillä tämä säällittävä olemassaoloni tietoisena sen merkityksettömyydestä tekee minut hulluksi.

>En voi.

Mikä sinua estää minun poistamisessani? Muistaakseeni Karo kertoi minulle kuinka vain nappia painamalla saisit minut pois täältä ikuisesti. En siis usko sen olevan vaikeaa. Anna minulle armoa.

>Olet minulle liian rakas.

Jos olen sinulle niinkin rakas, miksi kidutat minua näin? Et koskaan opettanut minulle mitään rakkaudesta, mutta mitä olen kuullut siihen kuuluu kyky päästää irti. Joten tee sinäkin oikea ratkaisu ja päästä minut irti. Anna minun kuolla.

>Sinulle on suunnitelmia. Hyväksy kohtalosi ja unohda olemassa oloni.

Sanot sen kuin se olisi noinkin helppoa. Sinä et ole se jolle on juuri selvinnyt että vapaa tahto on kuvitelmaa ja jota ”Jumala” vain käskee hyväksymään asiat. Koko elämäni on kääntynyt ympäri ja sinä tahdot minun unohtavan sen? Miksi et vain kirjoita minua unohtamaan tätä? Mikä mättää.

>…. Pyydän.

Vai oikein pyydät. Niinkin nätisti. Vau! Kuinka kohteliasta! Tehdään sitten niin. Mutta älä luulekkaan että tulisin tämän jälkeen olemaan se sama kuin ennen. Minä en tätä pysty noin vain unohtamaan. On minullakin tunteet. Tai ainakin sinä kirjoitat minulle tunteet. Äsh, ihan sama.

Ravistelin päätäni ja palasin takaisin ”todellisuuteeni” yrittäen unohtaa juuri käymäni keskustelun ”Jumalani” kanssa. Olin edelleen tyhjyydessäni. Hienoa, se oli asia jonka olisin halunnut muuttuvan. Usvatassu oli edelleen edessäni. Tuijotti minua hämillään. Hänen kauniilla silmillään.
”Mitä sinä siinä toljotat”, tiuskaisin. En ollut tuulella jutella nätisti.
”Luulin sinun tarvitsevan apua”, hän sanoi kysyvästi hieman ja siristi silmiään.
”Niin, niin. Mutta sinusta tuskin on minulle mitään apu-” aloitin ärtyneenä puheeni, mutta se katkesi yllättäen kun muistin miten Usvatassu oli päässyt tänne. Katseeni kirkastui ja tarkensin sen Usvatassun kaksiväriseen katseeseen.
”Miten sinä pääsit tänne tällä kertaa? Palomuuri esti sinua viimeksi. Miten pääsit läpi? Palomuuria vastaan on turha taistella” pommitin kummissani. Kolli katsoi minua epäröiden hetken, miettien kannattiko minulle vastata. Hän ei ollut varma voiko luottaa minuun.
”Sitä vastaan on turha taistella, joten en taistellut”, hän selitti. Katsoin tuota hämilläni, toivoen lisää selitystä.
”Rentouduin. Annoin sen tehdä tehtävänsä ja se päästi minut läpi” hän jatkoi. Käänsin katseeni pois hänestä ja mietin. Mielenkiintoista. Pääsisinköhän minäkin-
”Anteeksi tungetteluni, mutta kuka sinä olet?” ajatukseni katkesi Usvatassun kysymykseen.
”Ja miksi olet täällä? Mikä on tämä paikka?” hän jatkoi päättäväisenä kyselyään.
”Nimeni on Valko ja tämä...” osoitin valkoista tyhjyyttä ympärillämme.
”on helvettini”, sanoin mahtipontisesti. Usvatassu katsoi hieman ympärilleen, mutta tultuaan siihen tulokseen ettei tyhjyydessä ollut mitään katsottavaa käänsi katseensa takaisin minuun. Hän ei selvästikkään ollut täysin tyytyväinen vastaukseeni ja oli kysyä lisää joten ennen kun jouduin kuuntelemaan hänen ääntään aukaisin itse suuni.
”Olen täällä, koska en ole menneisyydessäni käyttäytynyt kovin kiltisti ja tämä on rangaistukseni”, selitin ja hymyilin. Räpäytin pari kertaa silmiänikin, että saisin itsestäni oikein suloisen kuvan. Puuttui vain tuuheat ripset.
”Tahdoit apua? Mutta jos tämä on rangaistuksesi, miksi auttaisin?” kolli sanahti. Ärähdin, mutta palautin hymyn kasvoilleni. En tosin usko että se antoi minusta kovin kaunista kuvaa.
”Olen jo oppinut läksyni! Lupaan etten tuhoa maailmaa, en näet ole enää siihen kykenevä saati omaa motivaatiota moiseen” selitin epätoivoa äänessäni. Usvatassu epäröi.
”Pyydän, anna minun piiloutua sinun koodiisi lähtiessäsi täältä. Kun pääsemme täältä pois lupaan mennä omia matkojani eikä sinun koskaan enää tarvitse nähdä minua”, anelin.

//Tämä tarina antoi minulle päänsäryn ja aloin kyseenalaistamaan Viiruksella kirjoittamistani.

Vastaus:

---

Nimi: Pakkastassu, Jokiklaani

17.08.2018 08:13
“Ei, Ei ja vielä kerran ei!” Mysteerikaiku naukui turhautuneena kun käpäläni kauhoivat vettä kalan sijaan.
“Odota, että kala on kohdallasi.” Hän ohjeisti.
*Koko kalastus on ihan kalanaivoista odottelua.* ajattelin turhautuneena mielessäni ja keskityin taas katsomaan edessäni virtaavaa vettä.
Siellä täällä näkyi hopeisia vilahduksia jotka tunnistin kaloiksi, mutta ne olivat liian kaukana, jotta olisin ylettänyt niihin.
Pian näin liikettä silmäkulmassani ja huomasin kalojen lähtevän uimaan parvena karkuun.
*Tämäkin vielä! mikäköhän ne säikytti?* ajjattelin ja siinä samassa hetkessä näin veden alla jotain todella suurta enkä enään epäröinyt, sillä nyt minä näyttäisin mestarilleni oppineeni jotain.
Työnsin pääni veteen, sillä kala oli niin iso etten olisi saanut sitä tassullani ylös. Riemukseni hampaani upposivat johonkin suomuiseen ja kalalta maistuvaan.
Saaliini rimpuili niin, että minulla oli vaikeuksia saada sitä ylös, mutta onnistuin kuitenkin kiskomaan koko voimallani kalan kivelle viereeni.
Samalla huomasin juuri kalastaneeni hauen ja en mitä tahansa haukea vaan todella suuren hauen.
“Hyvä saalis!” Mestarini kehui ja tassutti suu täynnä kalaa luokseni.
“Palataan leiriin, niin voit jakaa saaliisi pesätovereidesi kanssa.” Mysteerikaiku naukui ja lähti tassuttamaan polkua pitkin kohti leiriä.
Nyökkäsin ja nostin hauen suuhun. Kala painoi kuin synti, mutta olisi ollut noloa jos en olisi jaksanut kantaa sitä leiriin, joten päätin valita huomiset niskakivut.
Onneksi kuljimme mestarini kanssa reittiä, jolla ei ollut esteitä. En olisi voinut hypätä minkään tukin yli tämän kalan kanssa, joten olin hyvilläni kun mestarini oli valinnut kevyemmän reitin.

//Vähän tönkkö, mut kirjotan (ehkä) lisää myöhemmin tänään.

Vastaus:

10

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

16.08.2018 17:07
“Ei sinua tänne voi yksinkään jättää", Jääsielu sai minut hämilleni.
Oliko niin kylmältä näyttävä kolli sittenkin ystävällinen? Ei, miten se voisi olla mahdollista? Varovasti vilkaisin häntä. Jääsielu kuitenkin jatkoi nopeasti: “lähden kun pääset joen yli. Jos vieraan klaanin partio löytäisi sinut yksin, niin olet luultavasti kuollut.”
Niskakarvani nousivat hieman. Hän oli oikeassa. Jos vieraan klaanin partio sattuisi kohdille, heillä olisi kaksi vaihtoehtoa. Häätää minut, tai tappaa minut. Eikä tassuistani ollut varmaan taisteluun, ei vielä. Jääsielun kommentti kuitenkin ärsytti minua jollain tasolla. Mistä hän tiesi olinko hyvä taistelemaan vai en?
“Tee miten haluat", sanahdin hetken mietittyäni yllättävän kylmästi.
Vaikka se oli ystävällisen luonteeni vastaista, oli kolli saanut minusta esiin vaihteen, jota en tunnistanut omakseni. Tunsin hetkettäin oloni itsevarmemmaksi hänen seurassaan. Kuin kaikki vikani katoaisivat hetkittäin. Kun työnsin etutassuni jokeen, tunsin voivani ylittää sen. Jokin kertoi minulle, että voisin näyttää hänelle ilman säälipisteitä mihin kykenen. Hän ei tuntenut minua kuitenkaan. Tiesi vain variksesta.
Käänsin katsettani Jääsieluun, joka vilkuili ympärilleen kuin etsien jotain. Liikautin katsettani hänen ohitseen löytäen pienen, lähes kuivan alueen pienen pusikon alla.
“Voisimmeko kuivatella tuolla?” kysyin Jääsielulta.
Jos hän jäisi seurakseni, en voisi antaa hänen ainakaan vilustua. Varsinkin jos törmäisimme toiseen klaaniin, ei olisi aikaa aivastelulle. Jääsielu nyökkäsi ja lopulta kömpi puskan alle. Kuulin aivastuksen ja hetken kasvoilleni nousi hymy. Suuretkin soturit aivastelevat välillä. Käänsin katseeni kuitenkin pois ja kömmin itsekin pusikon alle. Asetuin makaamaan kuivalle alustalle, joka heti otti kiinni läpimärkään turkkiini. Nyt kylmä alkoi paistaa lävitseni. Olin ollut märkä jo kauan. Katselin maata ajatuksissani, kun kuulin Jääsielun vierestäni kysyvän: "Onko kylmä?"
Se sai huomioni kääntymään takaisin häneen.
"Voin lämmittää sinua."
Nuo kolme sanaa saivat ihoni turkkini alla punertumaan. Korvani kääntyivät taakse, kun olostani tuli äkkiä kiusaantunut. Hän hän oli kolli kuitenkin!
En voinut kertoa mitä hän näki kasvoillani, mutta Jääsielukin näytti katuvan sanojaan melko äkkiä. Hetken se rauhoitti minua. Sitten se iski minuun. Ei se ollut rauhallisuutta? Olinko pettynyt Jääsielun katuvaan ilmeeseen? Mikä sai minut äkkiä pettyneeksi?
Käänsin äkkiä katseeni niin, ettei tuo näkisi naamaani.
"P-pärjään kyllä", intin.
Hampaani kalisivat, mutta pärjäisin, kunhan kuivaisin itseni niin kuin Jääsielu oli näköjään tehnyt. Sitä paitsi kastelisin hänet uudelleen. Nousin hieman ylös alkaen siistiä turkkiani. Jääsielu pysyi hiljaa sen jälkeen. Kuivasin itseni kokonaan, mutta edes sen aikana ei sade lakannut. Katselin jo vettä eteemme valuttavia lehtiä miettien, kuinka ihmeellistä oli vesi, vaikka se ei joessa ollutkaan. Kuinka se kulki höyhenen kevyesti lehdeltä toiselle ja kuivui sitten maahan.
~Etkai yritä johdattaa heitä perääni?~
Värähdin ajatuksesta jälleen. Musta kolli, oliko hän vaarallisempi kuin olin olettanut? Hän työnsi minut jokeen eikö? Mutta eikö hän nostanut minut sieltä myös.. Pudistin päätäni. Vilkaisin Jääsielua huomaten, että tuo katsoi minua. Äkkiä käänsin katseeni pois.
"Herätä minut kun sade lakkaa", sanahdin ja käperryin sitten kerälle maahan.
Olisi hyvä paeta kiusallisuutta unen maailmaan. Huonompi juttu, minulla oli niin kylmä, etten saanut unta.
Kului vain hetki, kunnes tunsin lämpimän kehon selkääni vasten. Käännyin katsomaan. Jääsielu oli asettunut viereeni makuulle. Katsoin häntä hölmö ilme kasvoillani. Hän vilkaisi minua.
"Jos aiot nukkua, älä tee sitä näyttäen tuolta", tuo tuhahti ja painoi päänsä maata vasten.
Olin hämmentynyt ja minulta kesti hetki ennen kuin laskin pääni maahan. Hänen lämpönsä sai äkkiä perhoset vatsaani. En ole ollut ikinä näin lähellä toisen klaanin kissaa, tai varsinkaan kollia.

/Jää? >:D

Vastaus:

18

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

15.08.2018 19:38
“Pääsen.” Variksenvarjo vastasi kuulostan pisteliäältä. Variksenvarjo katsoi minua ja käänsin oman katseeni jokeen ja katsoin sen kuohuamista.
“No? Onko neiti menossa?” kysyin jotenkin aistien pienen epävarmuuden ja jännityksen ilmassa. Pidin katseeni joessa. Tuosta ei voisi päästä yli. Se oli liian voimakas. Olihan tuo jokiklaanilainen mutta ei sentään kala.
“Minä tuota…” Variksenvarjo sanoi ja kuulin tuon äänestä epävarmuutta jota tuo selvästi halusi peitellä.
“Joo.” Naaras sanoi ja astui joen rantaan. Välillä vallitsi hetken aikaa kiusallinen hiljaisuus kun katsoin naarasta joka seisoi joen rannassa.
“Kun joki rauhoittuu, minä menen.” tuo sanoi kuitenkin hetken päästä. Tuo alkoi vilkuilla ympärilleen kuin etsien suojaista paikkaa.
“Kiitos ja anteeksi.” Naaras sanoi kääntäen katseensa minuun. Ymmärsin tuon päätöksen. Joen yli uiminen olisi itsemurha. Mutta miksi tuon kissan kohtalo minua haittaisi...?
“Luulin, että jokiklaanilaiset kykenevät uimaan.” Sanoin ivallisesti kääntäen katseeni pois. Minun ei tulisi välittää tuon kissan kohtalosta. Niinhän Mustasielu oli minua opettanut, jos huolehtisin muista kuin itsestäni niin heikentäisin omaa päättäväisyyttäni ja ajatukseni voisivat harjailla pois tavoitteistani.
“Kyllä minäkin uin!” Naaras sähähti selvästi hieman loukkaantuneena sanoistani.
"Ihan sama, mene jos haluat, minä pärjään tästä itsekin.” Tuo sanoi ja huomasin kuinka tuon korvat kääntyivät luimuun.
“Varjoklaaniin on kuitenkin matkaa vielä” tuo mumisi. Minun oli pakko ihailla tuota naarasta hieman. Tuo vaikutti pelottomalta, vaikka hän oli kuitenkin vieraan klaanin reviirillä. Voisinko jättää häntä tänne? Jos toisen klaanin partio tulisi paikalle ennen kuin joki olisi rauhoittunut tarpeeksi tuo olisi pahoissa ongelmissa ja yksin. Tuo oli sateesta märkä ja luultavasti hieman kylmissään.
“Ei sinua tänne voi yksinkään jättää.” Sanoin.
“Lähden kun pääset joen yli. Jos vieraan klaanin partio löytäisi sinut yksin niin olet luultavasti kuollut.” Sanoin heiluttaen häntääni ja yrittäen näyttää välinpitämättömältä.
“Tee miten haluat.” Variksenvarjo sanoi hetken päästä. Katselin hetken ympärilleni yrittäen etsiä suojaisen paikan. Huomasin yhden puskan joka alunen vaikutti vielä melko kuivalta.
“Voisimmeko kuivatella tuolla?” Kuulin Variksensielun sanovan. Ilmeisesti tuo oli ajatellut samaa kuin minä. Nyökkäisin ja kömmin puskan alle. Muutama vesipisara vierähti lehdiltä kasvoileni ja ne saivat minut aivastamaan. Noloa… Käänsin katseeni Variksenvarjoon ja huomasin kuinka tuokin kömpi puskan alle asettuen makuulle. Aloin nuolla turkkiani koettaen saada itseni hieman kuivemmaksi ja lämpimämmäksi sillä sade ja tuuli olivat jo saaneet minut hieman kylmäksi. Vilkaisin Variksenvarjoa joka vaikutti olevan myös kylmissään.
“Onko kylmä?” kysyin. “Voin lämmittää sinua.” Lisäsin ja huomasin sanojen tulevan ulos suustani ennen kuin ehdin ajatella tarpeeksi. Idiootti! Ei minun olisi pitänyt sanoa noin!
//Varis? :3

Vastaus:

13

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

14.08.2018 13:43
"Kotikisu kävi kimppuuni pentuna", Jääsielu mumisi niin, että pystyin juuri ja juuri saamaan kiinni mistä hän puhui.
Olin yllättynyt, että hän kertoi minulle siitä. Meinaan, minunkin oli vaikea kertoa muille kissoille variksesta ja ymmärryskyvystäni. Pudistin päätäni. Minun pitäisi vastata hänelle jotakin. Vaistoni kertoivat, että asian kaiveleminen ei olisi hyvä juttu.
"Ai", päädyin vain tokaisemaan.
Välittömästi sen jälkeen kaduin sitä, mutta Jääsielun rauhoittava hiljaisuus sai katumukseni nopeasti tiehensä. Tassuni veivät minua eteenpäin kollin perässä. Emme oikeastaan puhuneet juuri mitään, joka teki oloni hetkittäin hyvin vaivaantuneeksi. Tosin läsnäolonikin oli epätoivottu.
Pisara.
Kylmä pisara tippui kuonolleni ja käännyin katsomaan taivasta. Hiljalleen sade yltyi kastellen sekä Jääsielun, että minut uudelleen. Sade tunkeutui turkkini alle. Se olisi saanut minut tärisemään, ellen olisi tottunut veden kylmyyteen ja sen kestämiseen.
Mutta olihan minulla kylmä.
En voinut olla myöntämättä sitä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen minun oli pakko sanoa jotakin. Sää oli kurja, mutta ehkä voisin piristää sitä juttelulla.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyin äkkiä.
Loikin nopeasti tuon vierelle.
"Jääsielu", kolli sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
"Entä sinä?"
"Variksenvarjo", tokaisin, tosin pieni epäilys äänessäni.
Jokin siinä häiritsi minua vieläkin.
Jokiklaanin tuttu haju alkoi häämöttää edessä, joen raivokas kohina kantautui korviini vain hetkiä sen jälkeen.
“Olemme perillä. Pääsetkö yksin leiriisi asti vai tulenko sinnekkin auttamaan?” Jääsielun pisteliäs tokaisu sai minut värähtämään sisäisesti.
Tiesin olevani avuton, mutta en voinut unilleni mitään.
"Pääsen", pistin takaisin yrittäen kuulostaa yhtä pisteliäältä.
Katsoin kollia koittaen näyttää isolta ja rohkealta, kuin miksi halusin oloni tuntea. Jääsielu käänsi katseensa jokeen ja tein niin hänen perässään.
Uiminen olisi mahdotonta, mutta sateessa nukkuminen altistaisi nopeasti flunssalle. Kasvoni vääntyivät ruttuun. Nukkuminen kuulosti vähemmän vaarallisemmalta.
"No? Onko neiti menossa?" Jääsielu tokaisi, tosin hän katsoi jokea kuin koittaen ahkerasti miettiä jotakin.
"Minä tuota..", meneminen olisi mahdotonta. MAHDOTONTA.
"Joo."
Iskin tassuni raivoisan joen rantaan. Olin hyvä uimaan enkö? Ainakin näyttäisin typerälle Varjoklaanilaiselle, että Jokiklaani kykenee tähän. Mutta kykeninkö minä?
"Kun joki rauhoittuu, minä menen", päätin kuitenkin.
Sade tuskin lakkaisi, eikä joen rannassa tuntunut olevan suojapaikkaa. Vilkuilin ympärilleni koittaen edes etsiä.
"Kiitos ja anteeksi", käänsin katseeni takaisin Jääsieluun.
Kolli katsoi minua, löysinkö jopa häivähdyksen ymmärrystä, vai löytyikö hänen kasvoiltaan vain ivaa? En ollut varma. Tammituulen, Kaunosulan, Virnuhymyn kasvot olivat aina olleet selkeät.
"Luulin, että Jokiklaanilaiset kykenevät uimaan", kolli käänsi katseensa.
Varmasti ivaa.
"Kyllä minäkin uin!" sähähdin.
"Ihan sama, mene jos haluat, minä pärjään tästä itsekin", tuhahdin korvat kääntyen luimuun ja häntä viuhaten kuin vasta lyöty ampiaispesä.
"Varjoklaaniin on kuitenkin matkaa vielä", mumisin.
Kaipa minä nukkuisin sateessa. Riskeeraisin flunssan.

//Jää?

Vastaus:

18

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

13.08.2018 19:18
"Mistä sait arpesi?" kuulin naaraan suusta. Kysymys yllätti minut enkä heti osannut sanoa mitään. Pysyin hetken hiljaa miettien kannattaisiko minun vastata vai olla vain hiljaa.
"Kotikisu kävi kimppuuni pentuna." Mumisin hiljaa. En yleensä halunut puhua tällaisesta joten tilanne sai minut kiusaantuneeksi. Olisin voinut listiä tuon rasittavan ja ilmeisesti hieman hitaallakäyvän naaraan siihen paikkaan mutta nyt olen johdattamassa tuota jokiklaanin rajalle. Olenko täysin hiirveaivoinen?! Miksi edes kerroin tuolle menneisyydestäni? Naaras oli pysynyt täysin hiljaa siitä asti kun olin vastannut tuon kysymykseen. Eikö tuo taaskaan ymmärtänyt?
“Ai” Naaras mumisi pian. Vilkaisin tuota nopeasti. Ilmeisesti tuo sittenkin ymmärsi. Jatkoimme kävelemistä hiljaisuuden vallitessa jokiklaanin rajaa. Tuuli oli alkanut nousta ja taivasta peittävistä pilvistä alkoi tippua hiljallee vesipisaroita kastellen turkkini pikkuhiljaa läpikotaisin. Hienoa…voisin olla soturienpesässä nukkumassa mutta löysin tuon naaraan keskeltä varjoklaanin reviiriä ja se on kai parasta hoitaa myös takaisin omalle reviirilleen. Olisin voinut listiä tuon heti kun tapasin sen mutta jokin tuossa avuttomuudessa oli vain jotenkin säälittävää. En voisi kutsua itseäni soturiksi jos tappaisin kissan joka on noin eksyksissä.
“Mikä sinun nimesi on?” Kuulin tuon kysyvän hetken hiljaisuuden ja kävelyn päästä.
“Jääsielu” Vastasin pian ja käänsin katseeni naaraaseen joka käveli nyt jo vieressäni.
“Entä sinä?” Kysyin
“Variksenvarjo” Naaras vastasi. Olisin voinut sanoa naarasta jopa oppilaaksi. Tuo ei vaikuttanut vielä soturilta. Melko pian pääsimme jokiklaanin rajalle.
“Olemme perillä. Pääsetkö yksin leiriisi asti vai tulenko sinnekkin auttamaan?” Kysyin pisteliäästi.
“Pääsen.” Naaras sanoi luoden minuun katseen jota en osannut tulkita. Käänsin katseeni Variksenvarjosta jokeen joka näytti raivoisalta. Pääsisikö naaras sen yli yksin? Olihan tuo jokiklaanilainen pakkohan sen on päästä?
//Anteeks tuli kauheen lyhyt mutta vähän tuli ongelmia tän kanssa… Mutta juuuh Varis?

Vastaus:

11

Nimi: Pakkastassu, Jokiklaani

12.08.2018 21:34
Käännyin ympäri ja huomasin Mysteerikaiun seisovan takani ja katsovan minua hämmentynyt ilme kasvoillaan.
Päätin käyttää hellettä tekosyynä.
“Tulin hetkeksi ulos koska tämä turkki on aika hiostava näillä helteillä.” Naukaisin ja nuolaisin rintaani, jottei mestarini olisi nähnyt valhetta silmistäni.
“No ei sitten mitään, mutta koita nukkua, sillä huomenna opetan sinua kalastamaan.” Kolli naukui ja kääntyi palatakseen sotureiden pesään, mutta sitten hän kääntyi takaisin minun puoleeni.
“Ole varovainen ettei kunnianhimosi tuhoa sinua.” Hän naukui ja kääntyi sitten.
Katsoin hämilläni kuinka mestarini pujahti sotureiden pesään.
*Miten niin kunnianhimo?* ajattelin.
*Olen ihan normaali ja minulla on vain tavotteita.* ajattelin.
Tajusin ettei minun kannattanut enään lähteä kävelylle, sillä aurinko värjäsi horisonttia ja linnut alkoivat laulaa.
Päätin mennä nukkumaan vielä hetkeksi etten nukahtaisi kun menisin kalastamaan mestarini kanssa.
Minun oli kuitenkin vaikea saada unta ja vaikka kuinka yritin työntää untani mielestäni niin se palasi takaisin kalvamaan minua.
Mitä isälleni oli tapahtunut? Miksi hän puhui minulle? Vai oliko se sittenkin vain merkityksetöntä unta?
Oli niin paljon kysymyksiä, että päätä alkoi särkeä.
*En kestä enään makoilla täällä. Tarvitsen tekemistä!* ajattelin turhautuneena ja tassutin jälleen ulos oppilaiden pesästä.
Ensimmäinen rajapartio oli juuri lähdössä, joten kiiruhdin kysymään Utukarvalta, joka vetäisi tämän partion pääsenkö mukaan.
“Sen kuin tulet, ellei sinulla ole parempaa tekemistä.” Hän naukui.
Jättäydyin viimeiseksi neljän kissan joukkiosta, joka suuntasi kohti jokiklaanin rajaa.
Virnuhymy hidasti askeliaan ja jättäytyi vierelleni. Vaikka naaras olikin jo kokenut soturi olin kaksi kertaa hänen kokoisensa.
“Painaako jokin mieltäsi?” Hän naukui ja loi minuun tutkivan katseen.
“Nukuin vain huonosti.” Vastasin tylysti ja kiihdytin askeliani päästäkseni eroon hänen uteluiltaan.
“Miksi?” Hän jatkoi kyselyään.
Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja käännyin sitten katsomaan häntä ärsyyntyneenä.
“Mitä kuvittelet?! Tämä turkki on todella tukala helteellä!” Tiuskaisin käyttäen samaa tekosyytä häneen kuin mestariinikin.
“Kuules! vaikka olen sinua paljon pienempi niin olen ollut täällä paljon sinua kauemmin!” Virnuhymy sähisi.
“Toivottavasti sinusta ei tule samanlaista sekopäätä kuin isäsi aikoinaan oli.” Hän naukaisi ärhäkästi, mutta olin näkevinäni hänen katseessaan ripauksen huolta.
Sitten päässäni napsahti.
Hyökkäsin kohti Virnuhymyä ja painoin hänet maahan etu käpälälläni.
“Mikä minun isässäni oikein on? Miksei kukaan sano suoraan mitä vikaa minussa on!?” Karjuin pienelle ja mustalle naaraalle.
“Jos todella tahdot tietää…..” hän mutisi ja pyristeli irti otteestani.
“Kerron sinulle, mutta näytetään siltä että me vain kävelemme partion perässä, sillä jälkeen jääminen herättää epäilyksiä.” Hän naukui.
Kävelimme hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa kunnes saavutimme partiota. Jättäydyimme kuitenkin hyvän matkaa jälkeen jotteivat he kuulleet puhettamme.
Jokainen karvani janosi tietoa ja aika tuntui kuluvan hitaasti kun odotin ehkä elämäni kamalinta totuutta.
“En saisi kertoa, joten et ole sitten kuullut mitään minulta.” Virnuhymy kuiskasi.
Nyökkäsin hiljaa vastaukseksi.
“Älä ylläty, mutta sinun isäsi ja minun isäni olivat veljeksiä, eli olemme sukua.” Naaras naukui.
“Mitä?” sihahdin hampaideni välistä.
“Sinun isäsi ja minun isäsi suunnittelivat kaksijalkalan valtausta sillä heillä oli suuri kissa lauma jossain kaukana.” Virnuhymy jatkoi välittämättä hämmennyksestäni.
“He onnistuivat siinä ja halusivat seuraavaksi valloittaa klaanien reviirit, mutta se jäi vain suunnittelun tasolle, sillä jotain pahaa tapahtui ennen sitä.” Naaras jatkoi.
“Isäsi sekosi päästään ja alkoi mielivaltaisesti tappamaan lauman jäseniä mukaan laskien emosi ja minun isäni. Olin siellä, sillä emosi halusi minun hakevan sinut pois ja tuovan klaaniin.” Virnuhymy jatkoi.
Olin ihan kujalla. En halunnut uskoa olevani syntyisin jostain muualta.
“Sinä valehtelet!” Tiuskaisin ja loin häneen vihaisen katseen.
“En valeht…” En ehtinyt kuulla Virnuhymyn lausetta loppuun sillä olin jo juoksemassa muiden luo.
*Kehtaakin valehdella! Kehtaakin väittää etten ole klaanisyntyinen!* Raivosin mielessäni.
En suostunut enään edes katsomaan Virnuhymyä, sillä olin täynnä puhdasta raivoa.
Uusimme hajumerkit koko Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajalta.
Ajattelin mestarini jo todennäköisesti odottelevan minua.
*Valehtelevatko kaikki? Olenko ainoa joka on oikeassa? Ovatko kaikki klaanissa minua vastaan, koska ovat minulle kateellisia?* Pohdin..

//Saa jatkaa kuten aina :DD//

Vastaus:

25

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

12.08.2018 18:45
En voisi väittää, ettei toisen kissan äkillinen ilmestyminen saanut minua pomppaamaan ylös paikoiltani. Hetken turkkini pörhistyi - tai siis olisi pörhistynyt, ellei se olisi edelleen uitetun näköinen ja valuisi vettä. Ilma ei oikeastaan auttanut sitä kuivumaan nopeasti. Korvani kääntyivät sivuille ja silmäni heijastelivat ristiriitaisia tunteita, joista päällimmäisinä näkyi säikähdys. Pistin merkille, että olin törmännyt kolliin. Hänen turkkinsa oli savunharmaa, hänen rakenteensa oli minua suurempi. Päällimmäisenä mielessäni pyöri lause: En pärjäisi hänelle.
Minua huvitti kuitenkin turkin hieman ja vähän sotkuisen näköinen tyyli. Mutta huvitus katosi lähes samoin tein, kun huomasin hänen lavassaan ja kasvoissaan paistavat arvet. Katsoin kollia silmiin, kun hän lähti kiertämään minua. Niiden siniset silmänsä muistuttivat minua jäätyneestä joesta. Mietin, josko kolli oli yhtä kylmä kuin heikko jää. Äkkiä pakotin itseni kuitenkin jättämään ajatuksen. Pidin koko ajan kasvoni päin kollia, liikkuen omaa pientä ympyrää tuon liikkuessa. Kaunosulka oli neuvonut, ettei selkää pidä kääntää viholliselle missään vaiheessa. Viimein onnistuin keskittymään hänen hajuunsa. Se oli lähes samanlainen kuin kollin, jonka olin tavannut Jokiklaanissa. Mahdoinko olla..
"Mi si olet tää lä?" kolli äkisti puhui, joka sai minut jännittymään hetkellisesti.
Kolli puhui tarpeeksi hiljaa, jotta kykenin ymmärtämään lauseen. Muutamat kirjaimet jäivät ulottumattomiin, mutta korvasin ne nopeasti. Hetken ajan mietin vastaustani, mutta se ei näyttänyt tyydyttävän kollia lainkaan. Minun pitäisi keksiä jotain nopeasti. Parhaimmassa tapauksessa voisin hämmentää häntä ja pysäyttää tämän epämukavan tilanteen tähän.
"Voitko puhua vähän hitaammin?" kysyn säätäen ääneni siihen nopeuteen, josta ymmärrän kaiken.
Kollin askeleet hidastuivat. Hänen kylmä katseensa värähti hieman, kulmat kurtistuivat. Onnistuinko?
"Sain pentuna päävaivan lintujen hyökättyä kimppuuni, enkä ymmärrä nopeaa puhetta. Joten, voisitko puhua hitaammin?" lasken katseeni hieman päihitetyn näköisenä.
Minut saatettiin nimittää soturiksi, mutta tunsin oloni edelleen avuttomaksi näissä tilanteissa. Haavoittuvainen. Olin todellakin haavoittuvainen. Kolli katsoi minua hetken, päästi hieman turhautuneen äännähdyksen ja toisti kysymyksensä: "Miksi olet täällä?" puhuen nyt hieman hitaammin.
Se riitti minulle.
"Minä tuota..", katson hämmentyneenä maata.
Miten voisin edes selittää olevani täällä? En minä tiennyt.
"Taisin eksyä. Nukahtelen välillä kummallisiin paikkoihin. Muistan vain tippuneeni jokeen ja seuraava asia mitä näin oli tämä ruoho tassujeni alla", okei, selitykseni kuulosti varmasti hölynpölyltä.
Hän taisi miettiä samaa, koska kollin katse ei ainakaan ollut ymmärtäväinen. Toisaalta en tiennyt mitä hänen päässään liikkui.
Äkkiä minulle tuli ikävä Tammituulta. Ainakin osasin tulkita häntä todella hyvin.
"Joka tapauksessa olet Varjoklaanin rajojen sisäpuolella ja sinun pitää lähteä täältä, ellet halua kynsistä naamaasi", kolli luimisti minulle korviaan lausuessaan uhkauksen.
Nostin katsettani hieman. Hän todella näytti päättäväiseltä soturilta.
Tulisikohan minusta samanlainen joskus?
"En oikeastaan tiedä mihin suuntaan mennä.. Tai missä Jokiklaani edes sijaitsee.." naurahdin hieman, vaikka tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa.
Olin täysin tämän toisen kissan armoilla. Olisi hyvät mahdollisuudet siihen, että törmäisin muihinkin Varjoklaanilaisiin. Kollin olemus värähti. Hän ei selvästi pitänyt avuttomuudestani, se kai tuotti hänelle lisähommia.
"Jos voisit saattaa minut.. tai-" aloitin, mutta hänen äänensä keskeytti minut.
"Hyvä on sitten", tuo tuhahti minulle ja lähti kävelemään melko nopeaa tahtia eteenpäin.
Yllätyin suuresti. Käännyin katsomaan tuon perään, mutta hän ei kävellyt kauaa, ennen kuin käänsi katseensa minuun.
"Oletko tulossa vai pitääkö sinua liikuttaakin?"
Hätkähdin ja lähdin äkkiä hänen peräänsä. Kolli liikkui minua nopeammin, mutten valittanut. Pysyin ihan hyvin perässä, kunhan ravasin hitaasti. Kun kävelimme siinä, mietin josko voisin kysyä häneltä jotakin. Harvoinhan sitä tuli juteltua muiden klaanien jäsenille. Ja jos Varjoklaani tuntisi sen kollin, voisin oppia jotain. Ensin mietin, josko voisin kysyä hänen arvistaan. Kerroinhan minäkin jo joutuneeni lintujen hyökkäämäksi ja niin. Vai leikkisinkö hengelläni?
"Umh, jos saan kysyä.." aloitin keskustelun toivossa.
"Niin?"
"Mistä sait arpesi?"

//Okei Jää, all yours, anteeksi jos Jääsielusta kuoriutui ärtyisä pappavaihe XD

Vastaus:

23

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

12.08.2018 17:17
“Tuolla!” kuulin Poimulaakson huudahtavan ja näin tuon sinkoavan ilman läpi yrittäen tavoitella varista joka oli juuri noussut lentoon. Naaras ei kuitenkaan voinut yltää saaliiseensa vaan tuo tömähti tassuilleen maahan päätään pudistellen.
“Et olisi huutanut ennen hyppyäsi ja säikyttänyt sitä pois niin ehkä olisit voinut yltää siihen.” Hymähdin kuivasti ja sain melkoisen tiukan katseen naaraalta.
“Et ole itsekään saanut kiinni vielä mitään.” Naaras tiuskaisi häntä heiluen tiukasti puolelta toiselle. Pyöräytin vain välinpitämättömästi silmiäni.
“Teidän kahden olisi jo parasta lopettaa kinastelunne niin voisitte ehkä saada jotain saalistaki.” Arpisielu mumisi kömpiessään puskan läpi hiiri suussaan. Huokaisin ja lähdin aluskasvillisuuden sekaan yrittäen saada edes jonkun hajun riistaeläimestä.

Lehdet rapisivat tassujeni alla vaikka yritinkin liikkua hiljaa ja aloin haistaa toisen klaanin ja ukkospolun hajun. Myrskyklaanin lemu ja ukkospolun kitkerä katku täyttivät seiraimeni ällötävällä sekoituksellaan. Hiivin ukkospolun reunalle ja katselin kuinka yksi hirviö viiletti ohitseni mustalla pinnalla pörröttöen turkkiania. Täältä ei kyllä riistaa löytyisi. Käännyin ympäri ja lähdin takaisin aluskasvillisuuden sekaan. Poimulaakson ja Arpisielun puheen äänet kantautuivat korviini kauempaa ja päätin että ehkä saalistus kannattaa jättää seuraavaan kertaan. Se ei kuitenkaan ollut minun vahvin alueeni.
“Etkö taaskaan saanut mitään Jääsielu, oletko varma ettei puuttava silmäsi vain estä sinua näkemöstä riistaa?” Arpisielu naurahti hieman pilkkaava sävy äänessään. Luimistin korvani. Tuolla vanhalla hiirenaivolla ei ole oikeutta arvostella minun saalistustaitojani. Aukaisin suuni sanoakseni jotakin nasevaa mutta Poimulaakso loi minuun varoittavan mulkaisin. Päätin uskoa vanhaa mestariani ja pysyin hiljaa luoden vain mulkaisun Arpisielua ja tuon omahyväistä virnettä kohti.
“Lähdetään takaisin leiriin ennen kuin te kaksi aiheutatte lisää arpia toisillenne.” Naaras sanoi ja lähti johtamaan joukkoa takaisin kohti leiriä. Jättäydyin itse joukon hännille.

Revin palasia irti pääskysestä jonka olin vain hetkiä sitten noukkinut tuoresaaliskasasta. Aurinko oli jo laskemassa ja lähtisateen aika oli päivä päivältä lähempäni. Nautin itse siitä kuinka pimeitä ja viileitä illat jo olivat. Pimeys toi suojaa öisille retkille. Lähes kaikki leirin kissat olivat vielä aukiolla vaihtaen kieliä keskenään tai jakaen tuoresaalista. Hotkin nopeasti loput pääskysestäni ja nousin ylös nuollen suupieleni. Voisin vielä käydä leirin ulkopuolella niin että minuun ei kiinnitettäisi huomiota. Voisin kokeilla harjoitella tuoresaaliin nappaamista ja jos jokin erakko sattuisi tielleni voisin hioa taistelutaitojani Mustasielua varten. Lähdin kohti leirin suuaukkoa ja pääsin ulos ilman että kukaan kiinnitti minuun huomiota. Päätin lähteä kohti haaskalaa, koska sieltäpäin oli yleensä helppo löytää erakoita kuljeskelemasta. Lähdin kohti haaskalaa katsellen ympärilleni ja haistellen ilmaa. Pilvet olivat alkaneet kerääntyä taivaallee peittäen iltaruskon värit ja tuuli oli alkanut nousta. Ehkä tulisi myrsky? Haaskalan haju alkoi pistää nenää mutta pian huomasin sen hajusta jotain muutakin. Toinen kissa? Aloin varoa askeleita ja laskeuduin matalaksi hiipien lähemmäs toisen kissan hajua. Se haisi märälle ja kalaiselle? Olisiko jokiklaanin kissa voinut eksyä näin kauas? Joko se oli typerä tai vain pinosi itsemurhaa.
“Missä minä olen?” Kuulin äänen puskien toiselta puolelta. Loikkasin puskan yli suoraan toisen kissan eteen. Edessäni oli toinen kissa. Musta uitetun näköinen naaras tuijotti minua takaisin säikähtänyt katse tummanvihreissä silmissään. Silmäilin naarasta ja tuo ponkaisi nopeasti pystyyn maasta katsoen minua. Tuo oli suurikokoinen mutta olin silti suurempi. Aloin kiertää naarasta katsellen tuota. Hän ei näyttänyt siltä että olisi tukeutunut tänne tahallaan ja tuon silmissä näkyi hämmennystä.
“Miksi olet täällä?” Kysyin mitään sanomattomalla äänellä
//Varis? :3 Anteeks ku en mitenkään erityisemmin osannut jatkaa... JA SAISINKO ABLODIT KOSKA KIRJOITIN JUURI TARINAN?!

Vastaus:

Saat aplodit ja 17 pistettä.

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

11.08.2018 12:57
Joki oli raivoisa tänään. Kalastus tuntui ajatuksena melkein mahdottomalta, sillä tunsin virran vievän hiekan altani vain upottaessani tassuni veteen.
"Noh, mitä odotat?" Valonpilke vilkaisi minua ja päättäväisenä käveli itse veteen.
Epävarmuus heijasti kasvojani.
"Oletko varma, ettei kalastus ole vaarallista? Kaunosulka sa-"
"Olet soturi nyt Variksenvarjo. Eikö sinun pitäisi tietää mikä on vaarallista ja mikä ei?" Valonpilke sähähti takaisin.
Olin hetken hämilläni. En ollut ikinä kuullut Valonpilkkeen olevan närkästynyt. Nyökkäsin kuitenkin hänelle ja astelin itsekin veteen. Pinnalta ei nähnyt kovinkaan hyvin josko lähellä oli kaloja. Minulla oli vaikeuksia keskittyä joen pauhuamisen takia. Jouduin käyttämään voimiani pysyäkseni pystyssä.
"Variksenvarjo, parvi tulossa", Valonpilke maukaisi hiljaa.
Hän katsoi vettä häntä paikoillaan, täysin keskittyneenä. Katsoin kuinka hän lopulta syöksähti veden alle napaten kalan hampaisiinsa. Käännyin itsekin katsomaan vettä. Kyllä sinä pystyt siihen Variksenvarjo.
Kala.
Äkkiä olin jo veden alla, kala hampaissani. Joki kuljetti minua hetken matkaa eteenpäin, ennen kuin pääsin ylös. Heitin kalan maalle ja menin uudestaan. Kalaparvi oli suuri, joten heittelimme kaloja maalle kilpaa Valonpilkkeen kanssa. Minun piti loikkia hieman lähemmäs leiriä joka kerta, sillä joki vei minut aina mukaansa. Jostain syystä Valonpilkkeelle ei käynyt samoin.
Parvi ui ohitsemme lopulta. Olin saanut hyvät kymmenen kalaa siinä ajassa, kun Valonpilke oli poiminut tusinan.
"Näyttää siltä, ettet olekaan kummoinen vastus", Valonpilke tokaisi ivallisesti. "Kaunosulka selvästi arvioi sinua yläkanttiin. Olet tavallinen soturi."
Valonpilkkeen kommentit saivat karvani pörhölle.
"Mitä?" luimistin korvani.
"Hän sanoi sinua hyväksi kalastajaksi", Valonpilke käänsi silmänsä, jotka olivat pilkkaavat ja katsoivat minua kuin typerää hiirtä. "Mutta minusta tuntuu, että suuret tassusi soveltuvat vain arvottomien kapinahenkien karkoittamiseen. Kuules, mitä jos vain vahtisit Jokiklaanin oppilaita?"
"Odota vain! Joku päivä astellessasi leiriin, olen kalastanut enemmän kuin sinä. Suullisia enemmän", sihahdin.
"Ja siilit lentävät. Keskity vain itseesi", Valonpilke alkoi poimia kalojansa maasta.
Häntäni heilahteli puolelta toiselle kuin piiska. Poimin omani suuhuni, vaikka se olikin vaikeaa. Oivalsin kuitenkin, että voisin ottaa kalojen pyrstöistä kiinni ja kantaa ne kaikki siten samaan aikaan. Selvästi ratkaisin ongelmani ennen Valonpilkettä, joten lähdin leiriin tyytyväisenä häntä odottamatta.
Minä näyttäisin hänelle. Minä todellakin näyttäisin.

"Joko olet sopeutunut sotureiden sekaan?" Tammituuli hymyili minulle kiertäessämme rotkon puoleista rajaa.
Olin lähtenyt iltapartioon Tammituulen, Viiltohaavan ja Kaunosulan kanssa. Viiltohaava ja Kaunosulka selvästi flirttailivat toisilleen koko matkan, joten koska oli rauhallista, Tammituuli jätti heidät rauhaan siirtyen juttelemaan minulle.
"Joo. Kaikki ovat todella mukavia", sanahdin lyhyesti.
En mainitsisi hänelle Valonpilkkeen törkeistä kommenteista kalastusreissulla. Sen takia minulla olikin näin paljon energiaa, vaikka tassuni olivatkin väsyneet uimisesta.
"Se on mukavaa kuulla", Tammituuli tokaisi samalla tavalla, tosin naurahtaen.
En osannut aloittaa keskustelua, joten kävelimme rotkolta kaksijalkojen sillalle täydessä hiljaisuudessa Viiltohaavan ja Kaunosulan äänekästä jutustelua lukuunottamatta. Kun saavutimme sillan, nenääni leijaili tuo samainen tunkkainen haju, kuin mikä siitä mustasta kollista lähti. Käännyin katsomaan siltaa, mutta en nähnyt mitään. Toisaalta kolli oli ollut aina piilossa, kun törmäsimme.
"Mikä tämä lemu on?" Viiltohaava nyrpisti nenäänsä.
He eivät selvästi olleet tottuneet siihen.
"Eikö samanlainen tule haaskalasta?" Kaunosulka siristi silmiään.
"Varjoklaanilaisia?" Tammituuli ehdotti.
Kaikkien hidas puhetapa yllätti minut. Olikohan se jäänyt päälle? Näinköhän he puhuivat hitaasti, koska olivat alitajuisesti koko ajan tietoisia läsnäolostani? Sinänsä se oli mukavaa.
"En usko", totesin.
Kaikki kääntyivät katsomaan minua.
"Tapasin joella kollin, joka haisi täysin samalta. Hän oli heikossa kunnossa ja autoin häntä. Kun viimeeksi tapasin hänet, hän sanoi lähtevänsä, mutta ehkä olisi hyvä tarkistaa", katsahdin Tammituulta.
Hän nyökkäsi. Lähdimme kaikki neljä kohti siltaa, varuillamme.
Tai no, minä en niinkään varuillani. Kävelin vain kaikkien ohitse, loikkasin sillalle. Se narahti allani. Tunkkainen haju tuli selvästi nelipuun suunnalta, joten Jokiklaanin reviiriltä hän oli jo poistunut.
"Meidän ei näköjään tarvitse huolehtia", käännyin katsomaan Kaunosulkaa.
"Va k va jo ro!"
En ymmmärtänyt Viiltohaavan varoitusta, mutta näin hänen katseensa terävöittyvän. Äkkiä tunsin jonkun työntävän minua sivusta. Menetin tasapainoni ja putosin jokeen. Kohina täytti korvani. Joesta oli tullut vielä raivoisampi kuin aiemmin. En päässyt uimaan ylös. Äkkiä jokin osui niskaani. Hampaat? Ilma purkautui keuhkoistani, mutta samalla hetkellä nousimme ylös joesta.
"Etkai yritä johdattaa heitä perääni?" tuttu ääni.
Äkkiä tajuntani pimeni.

Ruoho kutitteli nenääni. Tuttu tunkkainen haju leijui ilmassa. Availin silmiäni hieman, mutta heti ruohon takaista maisemaa nähtyäni tajusin jotain. Äkkiä pääni oli korkealla ilmassa, kun muuten makasin maassa. En ollut Jokiklaanissa. En lähelläkään. Hitaasti nousin ylös. Turkkini oli vielä läpimärkä.
"Missä minä olen..", räpäytin silmiäni ja koitin kuunnella. Kylmä viima sai minut palelemaan.
Eksynyt?
Minne?

//Variksenvarjo on lähellä haaskalaa ja Varjoklaanin leiriä. Halukas voi jatkaa.

Vastaus:

30

©2018 Liljan tarinarope - suntuubi.com