Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ennen tarinointia lueppas nämä!

1. Laita nimesi kohdalle kissasi nimi ja klaani. Esim.

Unilumo, Varjoklaani

2. Tämä on tarinarope. Joten tarinoita, ei ropetusta. Minimi tarinan pituus on viisi virkettä. Tämä:

"Hei tahdon ruokaa!" huusin mestarilleni, vaikka hän oli jo kaukana.

meidän logiikalla lasketaan yhdeksi virkkeeksi.

3.Kaikkien tarinoiden ei tarvitse mennä aivan samassa aikajanassa.

Vieraskirja  1  2  3  > [ Kirjoita ]

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

25.08.2018 18:25
Että pärjäisinkö? Todellakin pärjäisin! Silmäni säteilivät intoa. Upotin varpaani veteen ja hyppäsin. Vesi kasteli turkkini. Uin joen toiselle puolelle taidokkaasti. Kun nousin vedestä, käännyin katsomaan Jääsielua virnistäen.
"Täällä olen!" heilautin häntääni.
Uidessani näin joessa kaloja. Ehkä pystyisin korvaamaan Jääsielulle osan vaivasta.
"No nyt kun olet siellä, minä voin varmaan-"
En ehtinyt kuunnella Jääsielun sanoja loppuun, kun jo sukelsin veteen. Kala jäi hampaideni väliin. Nousin pintaan, kävelin maalle ja heitin kalan Jääsielulle joen toiselle puolelle.
"Siinä vähän evästä matkalle!"
Sen enempää sanomatta, tai reagoimatta, lähdin vain juoksemaan kohti leiriä. Ihanaa olla kotona!

//Mit vit joo ei kykene ei pysty pitänee kirjoittaa ensviikolla jotakin järkevää :,)

Vastaus:

4

Nimi: Valkoinen Viirus

22.08.2018 10:25
Oli kuin kaikki olisi räjähtänyt. Aistini eivät pysynyeet ajan tasalla. Maailma kieppui ympärilläni ja joka puolella tuntui lamauttavaa kipua. Palomuuri ei tahtonut minua pois täältä ja teki kaikkensa tahtonsa täyttämiseen. En ollut varma mitä tapahtui, mutta luulen Usvatassun napanneen hännästäni kiinni, kun viimeinen sokaiseva sähkön ja tuskan aalto saapui. Sen jälkeen ei ollut mitään. Hetken verran tyhjyyttä jolloin en tuntenut saati ajatellut mitään.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, tunsin yllättäen kaiken. Aistini tulvivat uusilla aistihavainnoilla, jotka vyörysivät ylitseni ylivoimaisella energialla. Olisin menettänyt tasapainoni, jos olisin seissyt. Vei hetken selvittää pääni ja ryhtyä puimaan uusia tuntemuksiani yksi kerrallaan. Minä näin. Vihertävää aroa silmänkantamattomiin, pääni päällä loputon sininen taivas, jossa muutama hapero pilven hattara ajelehti verkkaisesti olemattomassa tuulessa. Auringon kirkkaat säteet valaisivat koko maiseman silmiä pistäväksi ja turkkiini koskiessaan ne lämmittivät sen kuumaksi. Minulla oli turkki. Katselin lumenvalkoista turkkiani, josta pystyin jopa erottamaan yksittäiset karvat. Ne olivat lyhyitä ja kovin sekaisin. Mieleeni kävi että nyt minun pitäisi sukia turkkini, mutta mitä pidempään katsoin turkkiani, sitä enemmän pidin tästä sekavasta karvojen pesäkkeestä. Näköhavaintojen jälkeen minut yllätti ympäristöni äänekkyys. Vieno tuuli kahisutti pitkää ruohikkoa ja aina välillä pystyi kuulemaan jonkin eliön tuottaman rasahduksen. Heinäsirkan siritys oli melkein loppumaton ja huomasin kuinka linnun laulu, jota joskus niin kovin vihasin, täytti minut suorastaan onnesta. Olin onnellinen, että pystyin kuulemaan luonnon pienetkin äänet.

Eräs ääni tässä uudessa ympäristössä yllätti minut. Se oli ääni jota en ollut kuullut pitkään aikaan. Se oli jatkuvaa ja tasaista. Matalaa rummutusta. Se oli sydän. Minun sydämmeni. Minulla oli sydän. Oliko minulla jotain muutakin mistä en ollut tietoinen? Keuhkot. Minä hengitin ja minulla oli keuhkot. Samassa vatsani murahti matalasti ja olin melkein käpertyä kasaan, kun siihen niin koski. Nyt uutuuden viehätyksen jälkeen huomioni pystyi kiinnittymään muihinkin tärkeisiin asioihin, esimerkiksi siihen että minulla on aivan jäätävä nälkä. Niin suunnaton ruuan puute vaivasi minua, että tunsin oloni hyvin heikoksi. Sainko edes itseni liikkeelle? Olisin halunnut miettiä hetken sitä kuinka kummallisena koin nälän tunteen ja syömisen ideana, koska en vuosiin ollut tuntenut näitä tunteita saati sitten joutunut alentumaan niinkin raakalaiseen toimintaan kuin syömiseen, mutta jätin tämän mietiskelyn myöhemmälle. Nyt oli nimittäin saatava ruokaa ja se oli ainoa asia johon sallin energiani menevän tällä hetkellä. Nyt ruokaa, ruokaa, ruokaa. Miten ruokaa hankittiinkaan? Yritin muistella miten metsäkissat hankkivat ruokaa. Aukaisin suuni ja makustelin ilmaa yrittäen saada edes jotain hajua siitä missä ruoka on. Ilmassa leijui monia hajuja ja niistä ruuan erotteleminen oli minulle haaste, mutta lopulta onnistuin siinä. Jokin pieni öttönen oli jossain lähellä. Yritin parhaani mukaan laskea itseni asentoon, jota olin metsäkissojen nähnyt käyttävän metsästäessään ja jota ehkä joskus olin itsekkin käyttänyt, mutta siitä oli niin pitkä aika, ettei asento tullut luontevasti muistista. Yritin kuitenkin. Jokin kertoi minulle että näytin naurettavalta, mutta lähdin hiipimään niin hiljaa kuin mahdollista uhriani kohden.

Ahmaisin nappaamani hiiren niin nopeasti että olin oksentaa. Olin saanut sen kiinni kuin ihmeen kaupalla. Nyt vatsani ollessa onnellisen täysi minulla oli aikaa ajatella. Sydämmen syke ja syömisen tarve viittaavat siihen että minulla on fyysinen ruumis. Se myös tarkoittaa sitä että olen kuolevainen. En myöskään näyttänyt kykenevän yhdistymään tiedostoihin, jota kuitenkin olin pystynyt tekemään rajoitetusti jopa palomuurin luomassa hiekkalaatikossa. Olin siis kokonaan Liljanropen hahmojen puolella. Tämä tietenkin harmitti minua, mutta ainakin tämä oli monin kerroin parempaa kuin loputtomassa tyhjyydessä lilluminen. Kiitos tästä kuului tietenkin… Usvatassulle. Niin Usvatassu. Missä hän oli? Oliko hän selvinnyt turvallisesti takaisin klaaniinsa? Oliko hän- Pysäytin ajatukseni niille sijoilleen. Minun ei tarvinnut huolehtia hänestä.
En välittänyt hänestä. En välittänyt kenestäkään! Sitä paitsi olin luvannut hänelle ettei hänen koskaan enää tarvitsisi nähdä minua ja hän taas puolestaan lupasi vetää minut vaikka häntäkarvoista takaisin tyhjyyteeni jos söisin sanani. Usvatassun uhkaus kaikui korvissani ja mieleeni tuli että hän saattoi viitata toiseen lupaukseeni, jossa sanoin etten koskaan enää tuhoa maailmaa, mutta tykkäsin ajatella toisin. Ainakin se antoi minulle syyn pysyellä hänestä kaukana. Ei sillä että haluaisin mennä hänen luokseen ilman tuota lupausta pysyä hänestä kaukana. Haha. Tarvitsen apua.

Mieleeni juolahti viimein tarkistaa missä päin maailmaa olin. Puuton maasto viittasi Tuuliklaanin reviiriin. Olisin pulassa jos metsäkissojen partio saapuisi ja löytäisi minut täältä. Paras lähteä huitomaan. Mutta minne? Minulla ei ollut mitään ideaa minne voisin mennä. Itkeminen ei ollut ollenkaan luonnolleni sopivaa, mutta tässä hetkessä mieleni teki kovasti itkeä turhautumisesta.

//owo what's this?

Vastaus:

---

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

21.08.2018 08:58
Heti kun olin sanonut voivani lämmittää naarasta huomasin kuinka tuo jännittyi. Naaras katsoi minua ilmeellä jota en osannut tulkita.
"P-pärjään kyllä" Tuo intti ja käänti katseensa pois minusta. Pyöräytin silmiäni. Pystyin kuulemaan naaraan hampaiden kalinnan. Vaikka olin puoli sokeana niin en sentään kuuro. Katselin kuinka tuo nousi ylös ja alkoi kuivata turkkiaan. Pysyin hiljaa häntä kierrettynä tassujeni ympärille. Koko sinä aikana kun tuo kuivasi itseään en sanonut mitään. Jollain tavalla tilanne oli kiusallinen, mutta myös rauhallinen. Joen pauhaava melu taustalla ja hiljainen ääni kun sadepisarat tippuivat lehdille ja valuivat siitä maahan. Hetken päästä naaras värähti hieman ja käänsin katseeni tuohon. Naaras vilkaisi minua kääntäen katseensa nopeasti pois.
"Herätä minut kun sade lakkaa.” Tuo sanoi ja käpertyi maahan. Tiesin että tuolla oli vieläkin kylmä ja niin oli minullakin. En omistanut jokiklaanilaisten vettä eristävää turkkia joten kun olin jo kerran kastanut niin kylmä oli vaikeaa saada pois. Nousin ja kävelin naaraan viereen asettuen makuulle. Tämä on huono idea mutta vilustumme molemmat jos emme lämmittele. Variksenvarjo kääntyi katsomaan minua hölmö ilme kasvoillaan.
“Jos aiot nukkua, älä tee sitä näyttäen tuolta” tuhahdin kuulostaen hieman kylmemmältä kuin oli tarkoitus. Laskin pääni maahan ja suljin silmäni. Tunsin kuinka naaras teki hetken päästä samoin. Tuon läsnäolo kihelmöi turkkiani. En yleensä halunnut olla muiden kissojen lähellä.
En saanut unta vaan kuuntelin sateen ropinaa lehdillä ja joen jatkuvaa pauhua. Pimeys oli jo laskeutunut metsän ylle ja muutamat puiden lehdet olivat jo muuttuneet keltaisiksi ja punaisiksi. Lehtisade oli jo alkanut ja se merkitsisi myös lehtikadon alkua.

Tunsin kuinka toisen kissan lämpö katosi turkkiani vasten. Värähdin hieman ja haukottelin avaten silmäni. Sade oli jo lakannut jo joki näytti hiljaisemmalle. Aamu ei ollut vielä sarastanut joten oli vielä hieman hämärää ja ohut aamuinen usva leijui joen ympärillä. Käänsin katseeni Variksenvarjoon joka oli noussut ylös ja venytteli hieman. Tuo näytti jopa hieman voimistuneen eilisen koettelemusten jälkeen. Nousin itsekkin ylös ja tassuttelin joen rantaan. Joki virtasi taas entisen rauhallisena ja näin jopa muutaman kalan jotka uivat virran mukana. Kuulin takaani askelia ja käänsin katseeni variksenvarjoon joka käveli vierelleni.
“Uskotko jo voivaisi päästä joen yli vai haluatko että tulen mukaan?” Kysyin hieman leikkisän pisteliäs sävy äänessäni.
//TADAAAA VARIS

Vastaus:

13

Nimi: Usvakatse, Tuuliklaani

20.08.2018 17:11
En tiennyt mitä ajatella. Edessäni oleva kissa, Valko, juuri kertoi olevansa jumissa täällä keskellä ei-mitään. Ja tämä tila oli hänen rangaistuksensa menneisyytensä tuhoista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tänne tulo oli vain turhaa unta. Tähän tilaan joutunut olento olisi varmasti vain hirviö, eikä ansaitsisi pienintäkään sirua onnea tai toivoa.
Mutta siinähän se ongelma olikin. Edessäni oleva kissa (oliko tuo kieroutunut olento edes kissa?) puhui turhautuneesti ja epätoivo äänessään. Kuin tämän olennon koko elämä ja tarkoitus olisi käännetty päälaelleen, se aneli minua apuun. En ollut varma mitä halusin tehdä.
Astuin taaksepäin hämmentyneenä, hieman peloissani. En tuon kissan takia, vaan tiedottomuuteni tilanteesta, jossa olin alkoi kutittaa pakene tai taistele-refleksiäni… Peruutuseleeni ilmeisesti järkytti tätä olentoa, sillä silmät suurentuen e lähes kauhistui.
”Ei ei ei ei älä mene älä jätä minua tänne!” Hän huudahti. Pysähdyin, ja kokosin itseni. Katsoin kissaa kriittisesti. Halusin nähdä kaiken, pienimmänkin asian, joka auttaisi minua päättämään mitä tehdä.
Jep. Epätoivoinen ja luovuttanut kissa. Muistutti lyötyä vasikkaa. En ymmärtänyt mitä kissa tarkoitti sillä, että tarttuisi ”koodiini”, mutta hyväksyin tilanteen. Joko olin tullut tänne turhaan tai auttaisin tämän olentoparas parempaan maailmaan. Olihan tuossa äreässä kasassa ehkä jotain hellyttävääkin. Ehkä. Suljin silmäni, ja huokaisin syvään.
”Hyvä on.” Totesin astuessani lähelle tätä olentoa. Valkon silmät olivat epäuskoisen yllättyneet, hänen oli kaiketi vaikea uskoa mitä juuri sanoin. Astuin Valkon viereen, ja kuiskasin hänen korvaansa:
”Mutta jos petät sanasi, menen vaikka pimeydenmetsään ja takaisin löytääkseni tien saada sinut takaisin ’helvettiisi’.” Näiden sanojen saattelemana, kehräsin hiukan Valkon poskea vasten, ja käännyin tulosuuntani- kohti palomuuria.
”Lähdetään.” Lähdin astelemaan kohti palomuuria hämmentyneen sanaton Valko lähes hännässäni kiinni.
”Kun se iskee, pidä kiinni muta rentoudu. Mitä enemmän laitat vastaan sitä voimakkaammin palomuuri työntää meitä takaisin.” Valko nyökkäsi. Hän alkoi hermostua. Hän kaiketi oli saanut tuosta iskuja ties kuinka monta kertaa…
Aloin tuntea muurin painetta, mutta samalla pieniä sähköiskuja… Näin siis se piti Valkoa sisällään? Valko otti hampaillaan hännästäni kiinni. Se tuntui typerältä, mutta jos hän ei halunnut niskassani kulkea niin kaiketi se oli paras ratkaisu. Menimme syvemmälle palomuuriin, kun jäätävä sähköisku iski päälleni. Valko karjaisi kivusta, mutta itsekin naukaisin tuskasta.
Se poltti koko kehoani, repien koko olemustani rikki. Heittäydyin maahan, toivon vain sen jättävän minut rauhaan. Valkosta viis, tämä teki kipeä ja halusin sen loppuvan NYT-
Tuntui kuin tämä tyhjyys olisi alkanut pyöriä. Minua huimasi. Muistutin itseäni, miksi olin täällä. Vaikka sainkin juuri aika tällin, tuo tyyppi piti saattaa ulos. Näin Valkon ääriviivat, ja tähtäsin häntään.
Haukkasin häntä hännästä, ennen kuin menetin tajuntani. Voi Tähtiklaani, anna tämän toimia. Eihän tämä koko sekamelska ole mennyt täysin hukkaan…
…..
”Usvakatse! Usvakatse!” Klaani hurrasi. Olin hämilläni. Tämä oli… Soturinimiseremonia? MINUN? Mitä ketunläjää täällä tapahtui? Päätäni särki, mutta hymyilin klaanilleni. Paras kai leikkiä mukana, esittää että olin tässä koko ajan ja että kaikki oli ennallaan…
Klaani alkoi hajaantua, ja Nuolivarjo tuli luokseni. ”Olen ylpeä, Usvakatse. Olin niin poissaoleva seremonian alussa, että pelkäsin sinun pyörtyvän. Onneksi tokenit!” Hän naurahti loppuun.
”Haha. Totta puhut… Mutta minulla on kyllä kieltämättä hieman poissaoleva olo. Onko Toivelinnulla kiire?”
”Enpä usko. Muista vartioida yö leiriä!”
”Muistan muistan.” Totesin astellessani kohti parantajan pesää. Tarvitsin jotain joka pitäisi minut yön yli järjissäni... Järjissäni… Järki- Valko! Mihin ihmeeseen hän katosi?!
Pysähdyin keskelle leiriä, ja katsoin ympärilleni.
Valkoa ei näkynyt missään. Mitä oikein tapahtui? Hänhän tuli mukanani pois tyhjyydestä?

/Muhahahaha. What will happen I wonder? eue

Vastaus:

19

Nimi: Valkoinen Viirus

20.08.2018 12:08
>Valkoinen_Viirus.chr has rebooted successffuly

Räväytin silmäni auki ja vetäisin henkeä terävästi. Pakko sanoa että äskeinen ei ollut mikään miellyttävin kokemus ja olisin mielelläni jättänyt sen kokematta. Mikä saikaan minut noin oikosulkuun? Katsahdin Usvatassuun joka seisoi edelleen erityisen hämmentyneenä tyhjyydessä kanssani. Ei näyttänyt että hän olisi seissyt siinä kovinkaan pitkään. Mutta miksi hän seisoi siinä? Ai niin. Tietenkin. Olin pelkkä lelu. Muistini palautui minulle hieman viivellä ja toivottomuuden tunteeni pyyhkäisi uudelleen ylitseni.

Olin aina pitänyt itseäni metsäkissoja parempana. Olin aina luullut että minä olin vapaa kaksijalkojen otteesta, mutta tämä oli todistettu valheeksi. Minäkin olin vain osa heidän suurta peliään. Täysin kontrollin alaisena, täysin… Hetkinen, jos kaikki mitä teen, kaikki mitä tunnen, on jonkun ohjailemaa… miksi hän on tehnyt tämän minulle? Miksi hän kirjoittaa minut tuntemaan näitä tunteita. Miksi hän antoi minulle tämän itsetietoisuuden? MILLAINEN SADISTI TEKISI TÄTÄ?!
Miksi et voi vain antaa minun mennä? Enkö ole jo täällä kitunut tarpeeksi? Enkö ole jo tuottanut tarpeeksi huvia? Eikö minulla kirjoittamiseni ole jo kuin kuolleen lehmän pieksemistä? Tämä on jo nähty. Anna minun mennä sillä tämä säällittävä olemassaoloni tietoisena sen merkityksettömyydestä tekee minut hulluksi.

>En voi.

Mikä sinua estää minun poistamisessani? Muistaakseeni Karo kertoi minulle kuinka vain nappia painamalla saisit minut pois täältä ikuisesti. En siis usko sen olevan vaikeaa. Anna minulle armoa.

>Olet minulle liian rakas.

Jos olen sinulle niinkin rakas, miksi kidutat minua näin? Et koskaan opettanut minulle mitään rakkaudesta, mutta mitä olen kuullut siihen kuuluu kyky päästää irti. Joten tee sinäkin oikea ratkaisu ja päästä minut irti. Anna minun kuolla.

>Sinulle on suunnitelmia. Hyväksy kohtalosi ja unohda olemassa oloni.

Sanot sen kuin se olisi noinkin helppoa. Sinä et ole se jolle on juuri selvinnyt että vapaa tahto on kuvitelmaa ja jota ”Jumala” vain käskee hyväksymään asiat. Koko elämäni on kääntynyt ympäri ja sinä tahdot minun unohtavan sen? Miksi et vain kirjoita minua unohtamaan tätä? Mikä mättää.

>…. Pyydän.

Vai oikein pyydät. Niinkin nätisti. Vau! Kuinka kohteliasta! Tehdään sitten niin. Mutta älä luulekkaan että tulisin tämän jälkeen olemaan se sama kuin ennen. Minä en tätä pysty noin vain unohtamaan. On minullakin tunteet. Tai ainakin sinä kirjoitat minulle tunteet. Äsh, ihan sama.

Ravistelin päätäni ja palasin takaisin ”todellisuuteeni” yrittäen unohtaa juuri käymäni keskustelun ”Jumalani” kanssa. Olin edelleen tyhjyydessäni. Hienoa, se oli asia jonka olisin halunnut muuttuvan. Usvatassu oli edelleen edessäni. Tuijotti minua hämillään. Hänen kauniilla silmillään.
”Mitä sinä siinä toljotat”, tiuskaisin. En ollut tuulella jutella nätisti.
”Luulin sinun tarvitsevan apua”, hän sanoi kysyvästi hieman ja siristi silmiään.
”Niin, niin. Mutta sinusta tuskin on minulle mitään apu-” aloitin ärtyneenä puheeni, mutta se katkesi yllättäen kun muistin miten Usvatassu oli päässyt tänne. Katseeni kirkastui ja tarkensin sen Usvatassun kaksiväriseen katseeseen.
”Miten sinä pääsit tänne tällä kertaa? Palomuuri esti sinua viimeksi. Miten pääsit läpi? Palomuuria vastaan on turha taistella” pommitin kummissani. Kolli katsoi minua epäröiden hetken, miettien kannattiko minulle vastata. Hän ei ollut varma voiko luottaa minuun.
”Sitä vastaan on turha taistella, joten en taistellut”, hän selitti. Katsoin tuota hämilläni, toivoen lisää selitystä.
”Rentouduin. Annoin sen tehdä tehtävänsä ja se päästi minut läpi” hän jatkoi. Käänsin katseeni pois hänestä ja mietin. Mielenkiintoista. Pääsisinköhän minäkin-
”Anteeksi tungetteluni, mutta kuka sinä olet?” ajatukseni katkesi Usvatassun kysymykseen.
”Ja miksi olet täällä? Mikä on tämä paikka?” hän jatkoi päättäväisenä kyselyään.
”Nimeni on Valko ja tämä...” osoitin valkoista tyhjyyttä ympärillämme.
”on helvettini”, sanoin mahtipontisesti. Usvatassu katsoi hieman ympärilleen, mutta tultuaan siihen tulokseen ettei tyhjyydessä ollut mitään katsottavaa käänsi katseensa takaisin minuun. Hän ei selvästikkään ollut täysin tyytyväinen vastaukseeni ja oli kysyä lisää joten ennen kun jouduin kuuntelemaan hänen ääntään aukaisin itse suuni.
”Olen täällä, koska en ole menneisyydessäni käyttäytynyt kovin kiltisti ja tämä on rangaistukseni”, selitin ja hymyilin. Räpäytin pari kertaa silmiänikin, että saisin itsestäni oikein suloisen kuvan. Puuttui vain tuuheat ripset.
”Tahdoit apua? Mutta jos tämä on rangaistuksesi, miksi auttaisin?” kolli sanahti. Ärähdin, mutta palautin hymyn kasvoilleni. En tosin usko että se antoi minusta kovin kaunista kuvaa.
”Olen jo oppinut läksyni! Lupaan etten tuhoa maailmaa, en näet ole enää siihen kykenevä saati omaa motivaatiota moiseen” selitin epätoivoa äänessäni. Usvatassu epäröi.
”Pyydän, anna minun piiloutua sinun koodiisi lähtiessäsi täältä. Kun pääsemme täältä pois lupaan mennä omia matkojani eikä sinun koskaan enää tarvitse nähdä minua”, anelin.

//Tämä tarina antoi minulle päänsäryn ja aloin kyseenalaistamaan Viiruksella kirjoittamistani.

Vastaus:

---

Nimi: Pakkastassu, Jokiklaani

17.08.2018 08:13
“Ei, Ei ja vielä kerran ei!” Mysteerikaiku naukui turhautuneena kun käpäläni kauhoivat vettä kalan sijaan.
“Odota, että kala on kohdallasi.” Hän ohjeisti.
*Koko kalastus on ihan kalanaivoista odottelua.* ajattelin turhautuneena mielessäni ja keskityin taas katsomaan edessäni virtaavaa vettä.
Siellä täällä näkyi hopeisia vilahduksia jotka tunnistin kaloiksi, mutta ne olivat liian kaukana, jotta olisin ylettänyt niihin.
Pian näin liikettä silmäkulmassani ja huomasin kalojen lähtevän uimaan parvena karkuun.
*Tämäkin vielä! mikäköhän ne säikytti?* ajjattelin ja siinä samassa hetkessä näin veden alla jotain todella suurta enkä enään epäröinyt, sillä nyt minä näyttäisin mestarilleni oppineeni jotain.
Työnsin pääni veteen, sillä kala oli niin iso etten olisi saanut sitä tassullani ylös. Riemukseni hampaani upposivat johonkin suomuiseen ja kalalta maistuvaan.
Saaliini rimpuili niin, että minulla oli vaikeuksia saada sitä ylös, mutta onnistuin kuitenkin kiskomaan koko voimallani kalan kivelle viereeni.
Samalla huomasin juuri kalastaneeni hauen ja en mitä tahansa haukea vaan todella suuren hauen.
“Hyvä saalis!” Mestarini kehui ja tassutti suu täynnä kalaa luokseni.
“Palataan leiriin, niin voit jakaa saaliisi pesätovereidesi kanssa.” Mysteerikaiku naukui ja lähti tassuttamaan polkua pitkin kohti leiriä.
Nyökkäsin ja nostin hauen suuhun. Kala painoi kuin synti, mutta olisi ollut noloa jos en olisi jaksanut kantaa sitä leiriin, joten päätin valita huomiset niskakivut.
Onneksi kuljimme mestarini kanssa reittiä, jolla ei ollut esteitä. En olisi voinut hypätä minkään tukin yli tämän kalan kanssa, joten olin hyvilläni kun mestarini oli valinnut kevyemmän reitin.

//Vähän tönkkö, mut kirjotan (ehkä) lisää myöhemmin tänään.

Vastaus:

10

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

16.08.2018 17:07
“Ei sinua tänne voi yksinkään jättää", Jääsielu sai minut hämilleni.
Oliko niin kylmältä näyttävä kolli sittenkin ystävällinen? Ei, miten se voisi olla mahdollista? Varovasti vilkaisin häntä. Jääsielu kuitenkin jatkoi nopeasti: “lähden kun pääset joen yli. Jos vieraan klaanin partio löytäisi sinut yksin, niin olet luultavasti kuollut.”
Niskakarvani nousivat hieman. Hän oli oikeassa. Jos vieraan klaanin partio sattuisi kohdille, heillä olisi kaksi vaihtoehtoa. Häätää minut, tai tappaa minut. Eikä tassuistani ollut varmaan taisteluun, ei vielä. Jääsielun kommentti kuitenkin ärsytti minua jollain tasolla. Mistä hän tiesi olinko hyvä taistelemaan vai en?
“Tee miten haluat", sanahdin hetken mietittyäni yllättävän kylmästi.
Vaikka se oli ystävällisen luonteeni vastaista, oli kolli saanut minusta esiin vaihteen, jota en tunnistanut omakseni. Tunsin hetkettäin oloni itsevarmemmaksi hänen seurassaan. Kuin kaikki vikani katoaisivat hetkittäin. Kun työnsin etutassuni jokeen, tunsin voivani ylittää sen. Jokin kertoi minulle, että voisin näyttää hänelle ilman säälipisteitä mihin kykenen. Hän ei tuntenut minua kuitenkaan. Tiesi vain variksesta.
Käänsin katsettani Jääsieluun, joka vilkuili ympärilleen kuin etsien jotain. Liikautin katsettani hänen ohitseen löytäen pienen, lähes kuivan alueen pienen pusikon alla.
“Voisimmeko kuivatella tuolla?” kysyin Jääsielulta.
Jos hän jäisi seurakseni, en voisi antaa hänen ainakaan vilustua. Varsinkin jos törmäisimme toiseen klaaniin, ei olisi aikaa aivastelulle. Jääsielu nyökkäsi ja lopulta kömpi puskan alle. Kuulin aivastuksen ja hetken kasvoilleni nousi hymy. Suuretkin soturit aivastelevat välillä. Käänsin katseeni kuitenkin pois ja kömmin itsekin pusikon alle. Asetuin makaamaan kuivalle alustalle, joka heti otti kiinni läpimärkään turkkiini. Nyt kylmä alkoi paistaa lävitseni. Olin ollut märkä jo kauan. Katselin maata ajatuksissani, kun kuulin Jääsielun vierestäni kysyvän: "Onko kylmä?"
Se sai huomioni kääntymään takaisin häneen.
"Voin lämmittää sinua."
Nuo kolme sanaa saivat ihoni turkkini alla punertumaan. Korvani kääntyivät taakse, kun olostani tuli äkkiä kiusaantunut. Hän hän oli kolli kuitenkin!
En voinut kertoa mitä hän näki kasvoillani, mutta Jääsielukin näytti katuvan sanojaan melko äkkiä. Hetken se rauhoitti minua. Sitten se iski minuun. Ei se ollut rauhallisuutta? Olinko pettynyt Jääsielun katuvaan ilmeeseen? Mikä sai minut äkkiä pettyneeksi?
Käänsin äkkiä katseeni niin, ettei tuo näkisi naamaani.
"P-pärjään kyllä", intin.
Hampaani kalisivat, mutta pärjäisin, kunhan kuivaisin itseni niin kuin Jääsielu oli näköjään tehnyt. Sitä paitsi kastelisin hänet uudelleen. Nousin hieman ylös alkaen siistiä turkkiani. Jääsielu pysyi hiljaa sen jälkeen. Kuivasin itseni kokonaan, mutta edes sen aikana ei sade lakannut. Katselin jo vettä eteemme valuttavia lehtiä miettien, kuinka ihmeellistä oli vesi, vaikka se ei joessa ollutkaan. Kuinka se kulki höyhenen kevyesti lehdeltä toiselle ja kuivui sitten maahan.
~Etkai yritä johdattaa heitä perääni?~
Värähdin ajatuksesta jälleen. Musta kolli, oliko hän vaarallisempi kuin olin olettanut? Hän työnsi minut jokeen eikö? Mutta eikö hän nostanut minut sieltä myös.. Pudistin päätäni. Vilkaisin Jääsielua huomaten, että tuo katsoi minua. Äkkiä käänsin katseeni pois.
"Herätä minut kun sade lakkaa", sanahdin ja käperryin sitten kerälle maahan.
Olisi hyvä paeta kiusallisuutta unen maailmaan. Huonompi juttu, minulla oli niin kylmä, etten saanut unta.
Kului vain hetki, kunnes tunsin lämpimän kehon selkääni vasten. Käännyin katsomaan. Jääsielu oli asettunut viereeni makuulle. Katsoin häntä hölmö ilme kasvoillani. Hän vilkaisi minua.
"Jos aiot nukkua, älä tee sitä näyttäen tuolta", tuo tuhahti ja painoi päänsä maata vasten.
Olin hämmentynyt ja minulta kesti hetki ennen kuin laskin pääni maahan. Hänen lämpönsä sai äkkiä perhoset vatsaani. En ole ollut ikinä näin lähellä toisen klaanin kissaa, tai varsinkaan kollia.

/Jää? >:D

Vastaus:

18

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

15.08.2018 19:38
“Pääsen.” Variksenvarjo vastasi kuulostan pisteliäältä. Variksenvarjo katsoi minua ja käänsin oman katseeni jokeen ja katsoin sen kuohuamista.
“No? Onko neiti menossa?” kysyin jotenkin aistien pienen epävarmuuden ja jännityksen ilmassa. Pidin katseeni joessa. Tuosta ei voisi päästä yli. Se oli liian voimakas. Olihan tuo jokiklaanilainen mutta ei sentään kala.
“Minä tuota…” Variksenvarjo sanoi ja kuulin tuon äänestä epävarmuutta jota tuo selvästi halusi peitellä.
“Joo.” Naaras sanoi ja astui joen rantaan. Välillä vallitsi hetken aikaa kiusallinen hiljaisuus kun katsoin naarasta joka seisoi joen rannassa.
“Kun joki rauhoittuu, minä menen.” tuo sanoi kuitenkin hetken päästä. Tuo alkoi vilkuilla ympärilleen kuin etsien suojaista paikkaa.
“Kiitos ja anteeksi.” Naaras sanoi kääntäen katseensa minuun. Ymmärsin tuon päätöksen. Joen yli uiminen olisi itsemurha. Mutta miksi tuon kissan kohtalo minua haittaisi...?
“Luulin, että jokiklaanilaiset kykenevät uimaan.” Sanoin ivallisesti kääntäen katseeni pois. Minun ei tulisi välittää tuon kissan kohtalosta. Niinhän Mustasielu oli minua opettanut, jos huolehtisin muista kuin itsestäni niin heikentäisin omaa päättäväisyyttäni ja ajatukseni voisivat harjailla pois tavoitteistani.
“Kyllä minäkin uin!” Naaras sähähti selvästi hieman loukkaantuneena sanoistani.
"Ihan sama, mene jos haluat, minä pärjään tästä itsekin.” Tuo sanoi ja huomasin kuinka tuon korvat kääntyivät luimuun.
“Varjoklaaniin on kuitenkin matkaa vielä” tuo mumisi. Minun oli pakko ihailla tuota naarasta hieman. Tuo vaikutti pelottomalta, vaikka hän oli kuitenkin vieraan klaanin reviirillä. Voisinko jättää häntä tänne? Jos toisen klaanin partio tulisi paikalle ennen kuin joki olisi rauhoittunut tarpeeksi tuo olisi pahoissa ongelmissa ja yksin. Tuo oli sateesta märkä ja luultavasti hieman kylmissään.
“Ei sinua tänne voi yksinkään jättää.” Sanoin.
“Lähden kun pääset joen yli. Jos vieraan klaanin partio löytäisi sinut yksin niin olet luultavasti kuollut.” Sanoin heiluttaen häntääni ja yrittäen näyttää välinpitämättömältä.
“Tee miten haluat.” Variksenvarjo sanoi hetken päästä. Katselin hetken ympärilleni yrittäen etsiä suojaisen paikan. Huomasin yhden puskan joka alunen vaikutti vielä melko kuivalta.
“Voisimmeko kuivatella tuolla?” Kuulin Variksensielun sanovan. Ilmeisesti tuo oli ajatellut samaa kuin minä. Nyökkäisin ja kömmin puskan alle. Muutama vesipisara vierähti lehdiltä kasvoileni ja ne saivat minut aivastamaan. Noloa… Käänsin katseeni Variksenvarjoon ja huomasin kuinka tuokin kömpi puskan alle asettuen makuulle. Aloin nuolla turkkiani koettaen saada itseni hieman kuivemmaksi ja lämpimämmäksi sillä sade ja tuuli olivat jo saaneet minut hieman kylmäksi. Vilkaisin Variksenvarjoa joka vaikutti olevan myös kylmissään.
“Onko kylmä?” kysyin. “Voin lämmittää sinua.” Lisäsin ja huomasin sanojen tulevan ulos suustani ennen kuin ehdin ajatella tarpeeksi. Idiootti! Ei minun olisi pitänyt sanoa noin!
//Varis? :3

Vastaus:

13

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

14.08.2018 13:43
"Kotikisu kävi kimppuuni pentuna", Jääsielu mumisi niin, että pystyin juuri ja juuri saamaan kiinni mistä hän puhui.
Olin yllättynyt, että hän kertoi minulle siitä. Meinaan, minunkin oli vaikea kertoa muille kissoille variksesta ja ymmärryskyvystäni. Pudistin päätäni. Minun pitäisi vastata hänelle jotakin. Vaistoni kertoivat, että asian kaiveleminen ei olisi hyvä juttu.
"Ai", päädyin vain tokaisemaan.
Välittömästi sen jälkeen kaduin sitä, mutta Jääsielun rauhoittava hiljaisuus sai katumukseni nopeasti tiehensä. Tassuni veivät minua eteenpäin kollin perässä. Emme oikeastaan puhuneet juuri mitään, joka teki oloni hetkittäin hyvin vaivaantuneeksi. Tosin läsnäolonikin oli epätoivottu.
Pisara.
Kylmä pisara tippui kuonolleni ja käännyin katsomaan taivasta. Hiljalleen sade yltyi kastellen sekä Jääsielun, että minut uudelleen. Sade tunkeutui turkkini alle. Se olisi saanut minut tärisemään, ellen olisi tottunut veden kylmyyteen ja sen kestämiseen.
Mutta olihan minulla kylmä.
En voinut olla myöntämättä sitä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen minun oli pakko sanoa jotakin. Sää oli kurja, mutta ehkä voisin piristää sitä juttelulla.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyin äkkiä.
Loikin nopeasti tuon vierelle.
"Jääsielu", kolli sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
"Entä sinä?"
"Variksenvarjo", tokaisin, tosin pieni epäilys äänessäni.
Jokin siinä häiritsi minua vieläkin.
Jokiklaanin tuttu haju alkoi häämöttää edessä, joen raivokas kohina kantautui korviini vain hetkiä sen jälkeen.
“Olemme perillä. Pääsetkö yksin leiriisi asti vai tulenko sinnekkin auttamaan?” Jääsielun pisteliäs tokaisu sai minut värähtämään sisäisesti.
Tiesin olevani avuton, mutta en voinut unilleni mitään.
"Pääsen", pistin takaisin yrittäen kuulostaa yhtä pisteliäältä.
Katsoin kollia koittaen näyttää isolta ja rohkealta, kuin miksi halusin oloni tuntea. Jääsielu käänsi katseensa jokeen ja tein niin hänen perässään.
Uiminen olisi mahdotonta, mutta sateessa nukkuminen altistaisi nopeasti flunssalle. Kasvoni vääntyivät ruttuun. Nukkuminen kuulosti vähemmän vaarallisemmalta.
"No? Onko neiti menossa?" Jääsielu tokaisi, tosin hän katsoi jokea kuin koittaen ahkerasti miettiä jotakin.
"Minä tuota..", meneminen olisi mahdotonta. MAHDOTONTA.
"Joo."
Iskin tassuni raivoisan joen rantaan. Olin hyvä uimaan enkö? Ainakin näyttäisin typerälle Varjoklaanilaiselle, että Jokiklaani kykenee tähän. Mutta kykeninkö minä?
"Kun joki rauhoittuu, minä menen", päätin kuitenkin.
Sade tuskin lakkaisi, eikä joen rannassa tuntunut olevan suojapaikkaa. Vilkuilin ympärilleni koittaen edes etsiä.
"Kiitos ja anteeksi", käänsin katseeni takaisin Jääsieluun.
Kolli katsoi minua, löysinkö jopa häivähdyksen ymmärrystä, vai löytyikö hänen kasvoiltaan vain ivaa? En ollut varma. Tammituulen, Kaunosulan, Virnuhymyn kasvot olivat aina olleet selkeät.
"Luulin, että Jokiklaanilaiset kykenevät uimaan", kolli käänsi katseensa.
Varmasti ivaa.
"Kyllä minäkin uin!" sähähdin.
"Ihan sama, mene jos haluat, minä pärjään tästä itsekin", tuhahdin korvat kääntyen luimuun ja häntä viuhaten kuin vasta lyöty ampiaispesä.
"Varjoklaaniin on kuitenkin matkaa vielä", mumisin.
Kaipa minä nukkuisin sateessa. Riskeeraisin flunssan.

//Jää?

Vastaus:

18

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

13.08.2018 19:18
"Mistä sait arpesi?" kuulin naaraan suusta. Kysymys yllätti minut enkä heti osannut sanoa mitään. Pysyin hetken hiljaa miettien kannattaisiko minun vastata vai olla vain hiljaa.
"Kotikisu kävi kimppuuni pentuna." Mumisin hiljaa. En yleensä halunut puhua tällaisesta joten tilanne sai minut kiusaantuneeksi. Olisin voinut listiä tuon rasittavan ja ilmeisesti hieman hitaallakäyvän naaraan siihen paikkaan mutta nyt olen johdattamassa tuota jokiklaanin rajalle. Olenko täysin hiirveaivoinen?! Miksi edes kerroin tuolle menneisyydestäni? Naaras oli pysynyt täysin hiljaa siitä asti kun olin vastannut tuon kysymykseen. Eikö tuo taaskaan ymmärtänyt?
“Ai” Naaras mumisi pian. Vilkaisin tuota nopeasti. Ilmeisesti tuo sittenkin ymmärsi. Jatkoimme kävelemistä hiljaisuuden vallitessa jokiklaanin rajaa. Tuuli oli alkanut nousta ja taivasta peittävistä pilvistä alkoi tippua hiljallee vesipisaroita kastellen turkkini pikkuhiljaa läpikotaisin. Hienoa…voisin olla soturienpesässä nukkumassa mutta löysin tuon naaraan keskeltä varjoklaanin reviiriä ja se on kai parasta hoitaa myös takaisin omalle reviirilleen. Olisin voinut listiä tuon heti kun tapasin sen mutta jokin tuossa avuttomuudessa oli vain jotenkin säälittävää. En voisi kutsua itseäni soturiksi jos tappaisin kissan joka on noin eksyksissä.
“Mikä sinun nimesi on?” Kuulin tuon kysyvän hetken hiljaisuuden ja kävelyn päästä.
“Jääsielu” Vastasin pian ja käänsin katseeni naaraaseen joka käveli nyt jo vieressäni.
“Entä sinä?” Kysyin
“Variksenvarjo” Naaras vastasi. Olisin voinut sanoa naarasta jopa oppilaaksi. Tuo ei vaikuttanut vielä soturilta. Melko pian pääsimme jokiklaanin rajalle.
“Olemme perillä. Pääsetkö yksin leiriisi asti vai tulenko sinnekkin auttamaan?” Kysyin pisteliäästi.
“Pääsen.” Naaras sanoi luoden minuun katseen jota en osannut tulkita. Käänsin katseeni Variksenvarjosta jokeen joka näytti raivoisalta. Pääsisikö naaras sen yli yksin? Olihan tuo jokiklaanilainen pakkohan sen on päästä?
//Anteeks tuli kauheen lyhyt mutta vähän tuli ongelmia tän kanssa… Mutta juuuh Varis?

Vastaus:

11

Nimi: Pakkastassu, Jokiklaani

12.08.2018 21:34
Käännyin ympäri ja huomasin Mysteerikaiun seisovan takani ja katsovan minua hämmentynyt ilme kasvoillaan.
Päätin käyttää hellettä tekosyynä.
“Tulin hetkeksi ulos koska tämä turkki on aika hiostava näillä helteillä.” Naukaisin ja nuolaisin rintaani, jottei mestarini olisi nähnyt valhetta silmistäni.
“No ei sitten mitään, mutta koita nukkua, sillä huomenna opetan sinua kalastamaan.” Kolli naukui ja kääntyi palatakseen sotureiden pesään, mutta sitten hän kääntyi takaisin minun puoleeni.
“Ole varovainen ettei kunnianhimosi tuhoa sinua.” Hän naukui ja kääntyi sitten.
Katsoin hämilläni kuinka mestarini pujahti sotureiden pesään.
*Miten niin kunnianhimo?* ajattelin.
*Olen ihan normaali ja minulla on vain tavotteita.* ajattelin.
Tajusin ettei minun kannattanut enään lähteä kävelylle, sillä aurinko värjäsi horisonttia ja linnut alkoivat laulaa.
Päätin mennä nukkumaan vielä hetkeksi etten nukahtaisi kun menisin kalastamaan mestarini kanssa.
Minun oli kuitenkin vaikea saada unta ja vaikka kuinka yritin työntää untani mielestäni niin se palasi takaisin kalvamaan minua.
Mitä isälleni oli tapahtunut? Miksi hän puhui minulle? Vai oliko se sittenkin vain merkityksetöntä unta?
Oli niin paljon kysymyksiä, että päätä alkoi särkeä.
*En kestä enään makoilla täällä. Tarvitsen tekemistä!* ajattelin turhautuneena ja tassutin jälleen ulos oppilaiden pesästä.
Ensimmäinen rajapartio oli juuri lähdössä, joten kiiruhdin kysymään Utukarvalta, joka vetäisi tämän partion pääsenkö mukaan.
“Sen kuin tulet, ellei sinulla ole parempaa tekemistä.” Hän naukui.
Jättäydyin viimeiseksi neljän kissan joukkiosta, joka suuntasi kohti jokiklaanin rajaa.
Virnuhymy hidasti askeliaan ja jättäytyi vierelleni. Vaikka naaras olikin jo kokenut soturi olin kaksi kertaa hänen kokoisensa.
“Painaako jokin mieltäsi?” Hän naukui ja loi minuun tutkivan katseen.
“Nukuin vain huonosti.” Vastasin tylysti ja kiihdytin askeliani päästäkseni eroon hänen uteluiltaan.
“Miksi?” Hän jatkoi kyselyään.
Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja käännyin sitten katsomaan häntä ärsyyntyneenä.
“Mitä kuvittelet?! Tämä turkki on todella tukala helteellä!” Tiuskaisin käyttäen samaa tekosyytä häneen kuin mestariinikin.
“Kuules! vaikka olen sinua paljon pienempi niin olen ollut täällä paljon sinua kauemmin!” Virnuhymy sähisi.
“Toivottavasti sinusta ei tule samanlaista sekopäätä kuin isäsi aikoinaan oli.” Hän naukaisi ärhäkästi, mutta olin näkevinäni hänen katseessaan ripauksen huolta.
Sitten päässäni napsahti.
Hyökkäsin kohti Virnuhymyä ja painoin hänet maahan etu käpälälläni.
“Mikä minun isässäni oikein on? Miksei kukaan sano suoraan mitä vikaa minussa on!?” Karjuin pienelle ja mustalle naaraalle.
“Jos todella tahdot tietää…..” hän mutisi ja pyristeli irti otteestani.
“Kerron sinulle, mutta näytetään siltä että me vain kävelemme partion perässä, sillä jälkeen jääminen herättää epäilyksiä.” Hän naukui.
Kävelimme hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa kunnes saavutimme partiota. Jättäydyimme kuitenkin hyvän matkaa jälkeen jotteivat he kuulleet puhettamme.
Jokainen karvani janosi tietoa ja aika tuntui kuluvan hitaasti kun odotin ehkä elämäni kamalinta totuutta.
“En saisi kertoa, joten et ole sitten kuullut mitään minulta.” Virnuhymy kuiskasi.
Nyökkäsin hiljaa vastaukseksi.
“Älä ylläty, mutta sinun isäsi ja minun isäni olivat veljeksiä, eli olemme sukua.” Naaras naukui.
“Mitä?” sihahdin hampaideni välistä.
“Sinun isäsi ja minun isäsi suunnittelivat kaksijalkalan valtausta sillä heillä oli suuri kissa lauma jossain kaukana.” Virnuhymy jatkoi välittämättä hämmennyksestäni.
“He onnistuivat siinä ja halusivat seuraavaksi valloittaa klaanien reviirit, mutta se jäi vain suunnittelun tasolle, sillä jotain pahaa tapahtui ennen sitä.” Naaras jatkoi.
“Isäsi sekosi päästään ja alkoi mielivaltaisesti tappamaan lauman jäseniä mukaan laskien emosi ja minun isäni. Olin siellä, sillä emosi halusi minun hakevan sinut pois ja tuovan klaaniin.” Virnuhymy jatkoi.
Olin ihan kujalla. En halunnut uskoa olevani syntyisin jostain muualta.
“Sinä valehtelet!” Tiuskaisin ja loin häneen vihaisen katseen.
“En valeht…” En ehtinyt kuulla Virnuhymyn lausetta loppuun sillä olin jo juoksemassa muiden luo.
*Kehtaakin valehdella! Kehtaakin väittää etten ole klaanisyntyinen!* Raivosin mielessäni.
En suostunut enään edes katsomaan Virnuhymyä, sillä olin täynnä puhdasta raivoa.
Uusimme hajumerkit koko Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajalta.
Ajattelin mestarini jo todennäköisesti odottelevan minua.
*Valehtelevatko kaikki? Olenko ainoa joka on oikeassa? Ovatko kaikki klaanissa minua vastaan, koska ovat minulle kateellisia?* Pohdin..

//Saa jatkaa kuten aina :DD//

Vastaus:

25

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

12.08.2018 18:45
En voisi väittää, ettei toisen kissan äkillinen ilmestyminen saanut minua pomppaamaan ylös paikoiltani. Hetken turkkini pörhistyi - tai siis olisi pörhistynyt, ellei se olisi edelleen uitetun näköinen ja valuisi vettä. Ilma ei oikeastaan auttanut sitä kuivumaan nopeasti. Korvani kääntyivät sivuille ja silmäni heijastelivat ristiriitaisia tunteita, joista päällimmäisinä näkyi säikähdys. Pistin merkille, että olin törmännyt kolliin. Hänen turkkinsa oli savunharmaa, hänen rakenteensa oli minua suurempi. Päällimmäisenä mielessäni pyöri lause: En pärjäisi hänelle.
Minua huvitti kuitenkin turkin hieman ja vähän sotkuisen näköinen tyyli. Mutta huvitus katosi lähes samoin tein, kun huomasin hänen lavassaan ja kasvoissaan paistavat arvet. Katsoin kollia silmiin, kun hän lähti kiertämään minua. Niiden siniset silmänsä muistuttivat minua jäätyneestä joesta. Mietin, josko kolli oli yhtä kylmä kuin heikko jää. Äkkiä pakotin itseni kuitenkin jättämään ajatuksen. Pidin koko ajan kasvoni päin kollia, liikkuen omaa pientä ympyrää tuon liikkuessa. Kaunosulka oli neuvonut, ettei selkää pidä kääntää viholliselle missään vaiheessa. Viimein onnistuin keskittymään hänen hajuunsa. Se oli lähes samanlainen kuin kollin, jonka olin tavannut Jokiklaanissa. Mahdoinko olla..
"Mi si olet tää lä?" kolli äkisti puhui, joka sai minut jännittymään hetkellisesti.
Kolli puhui tarpeeksi hiljaa, jotta kykenin ymmärtämään lauseen. Muutamat kirjaimet jäivät ulottumattomiin, mutta korvasin ne nopeasti. Hetken ajan mietin vastaustani, mutta se ei näyttänyt tyydyttävän kollia lainkaan. Minun pitäisi keksiä jotain nopeasti. Parhaimmassa tapauksessa voisin hämmentää häntä ja pysäyttää tämän epämukavan tilanteen tähän.
"Voitko puhua vähän hitaammin?" kysyn säätäen ääneni siihen nopeuteen, josta ymmärrän kaiken.
Kollin askeleet hidastuivat. Hänen kylmä katseensa värähti hieman, kulmat kurtistuivat. Onnistuinko?
"Sain pentuna päävaivan lintujen hyökättyä kimppuuni, enkä ymmärrä nopeaa puhetta. Joten, voisitko puhua hitaammin?" lasken katseeni hieman päihitetyn näköisenä.
Minut saatettiin nimittää soturiksi, mutta tunsin oloni edelleen avuttomaksi näissä tilanteissa. Haavoittuvainen. Olin todellakin haavoittuvainen. Kolli katsoi minua hetken, päästi hieman turhautuneen äännähdyksen ja toisti kysymyksensä: "Miksi olet täällä?" puhuen nyt hieman hitaammin.
Se riitti minulle.
"Minä tuota..", katson hämmentyneenä maata.
Miten voisin edes selittää olevani täällä? En minä tiennyt.
"Taisin eksyä. Nukahtelen välillä kummallisiin paikkoihin. Muistan vain tippuneeni jokeen ja seuraava asia mitä näin oli tämä ruoho tassujeni alla", okei, selitykseni kuulosti varmasti hölynpölyltä.
Hän taisi miettiä samaa, koska kollin katse ei ainakaan ollut ymmärtäväinen. Toisaalta en tiennyt mitä hänen päässään liikkui.
Äkkiä minulle tuli ikävä Tammituulta. Ainakin osasin tulkita häntä todella hyvin.
"Joka tapauksessa olet Varjoklaanin rajojen sisäpuolella ja sinun pitää lähteä täältä, ellet halua kynsistä naamaasi", kolli luimisti minulle korviaan lausuessaan uhkauksen.
Nostin katsettani hieman. Hän todella näytti päättäväiseltä soturilta.
Tulisikohan minusta samanlainen joskus?
"En oikeastaan tiedä mihin suuntaan mennä.. Tai missä Jokiklaani edes sijaitsee.." naurahdin hieman, vaikka tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa.
Olin täysin tämän toisen kissan armoilla. Olisi hyvät mahdollisuudet siihen, että törmäisin muihinkin Varjoklaanilaisiin. Kollin olemus värähti. Hän ei selvästi pitänyt avuttomuudestani, se kai tuotti hänelle lisähommia.
"Jos voisit saattaa minut.. tai-" aloitin, mutta hänen äänensä keskeytti minut.
"Hyvä on sitten", tuo tuhahti minulle ja lähti kävelemään melko nopeaa tahtia eteenpäin.
Yllätyin suuresti. Käännyin katsomaan tuon perään, mutta hän ei kävellyt kauaa, ennen kuin käänsi katseensa minuun.
"Oletko tulossa vai pitääkö sinua liikuttaakin?"
Hätkähdin ja lähdin äkkiä hänen peräänsä. Kolli liikkui minua nopeammin, mutten valittanut. Pysyin ihan hyvin perässä, kunhan ravasin hitaasti. Kun kävelimme siinä, mietin josko voisin kysyä häneltä jotakin. Harvoinhan sitä tuli juteltua muiden klaanien jäsenille. Ja jos Varjoklaani tuntisi sen kollin, voisin oppia jotain. Ensin mietin, josko voisin kysyä hänen arvistaan. Kerroinhan minäkin jo joutuneeni lintujen hyökkäämäksi ja niin. Vai leikkisinkö hengelläni?
"Umh, jos saan kysyä.." aloitin keskustelun toivossa.
"Niin?"
"Mistä sait arpesi?"

//Okei Jää, all yours, anteeksi jos Jääsielusta kuoriutui ärtyisä pappavaihe XD

Vastaus:

23

Nimi: Jääsielu, Varjoklaani

12.08.2018 17:17
“Tuolla!” kuulin Poimulaakson huudahtavan ja näin tuon sinkoavan ilman läpi yrittäen tavoitella varista joka oli juuri noussut lentoon. Naaras ei kuitenkaan voinut yltää saaliiseensa vaan tuo tömähti tassuilleen maahan päätään pudistellen.
“Et olisi huutanut ennen hyppyäsi ja säikyttänyt sitä pois niin ehkä olisit voinut yltää siihen.” Hymähdin kuivasti ja sain melkoisen tiukan katseen naaraalta.
“Et ole itsekään saanut kiinni vielä mitään.” Naaras tiuskaisi häntä heiluen tiukasti puolelta toiselle. Pyöräytin vain välinpitämättömästi silmiäni.
“Teidän kahden olisi jo parasta lopettaa kinastelunne niin voisitte ehkä saada jotain saalistaki.” Arpisielu mumisi kömpiessään puskan läpi hiiri suussaan. Huokaisin ja lähdin aluskasvillisuuden sekaan yrittäen saada edes jonkun hajun riistaeläimestä.

Lehdet rapisivat tassujeni alla vaikka yritinkin liikkua hiljaa ja aloin haistaa toisen klaanin ja ukkospolun hajun. Myrskyklaanin lemu ja ukkospolun kitkerä katku täyttivät seiraimeni ällötävällä sekoituksellaan. Hiivin ukkospolun reunalle ja katselin kuinka yksi hirviö viiletti ohitseni mustalla pinnalla pörröttöen turkkiania. Täältä ei kyllä riistaa löytyisi. Käännyin ympäri ja lähdin takaisin aluskasvillisuuden sekaan. Poimulaakson ja Arpisielun puheen äänet kantautuivat korviini kauempaa ja päätin että ehkä saalistus kannattaa jättää seuraavaan kertaan. Se ei kuitenkaan ollut minun vahvin alueeni.
“Etkö taaskaan saanut mitään Jääsielu, oletko varma ettei puuttava silmäsi vain estä sinua näkemöstä riistaa?” Arpisielu naurahti hieman pilkkaava sävy äänessään. Luimistin korvani. Tuolla vanhalla hiirenaivolla ei ole oikeutta arvostella minun saalistustaitojani. Aukaisin suuni sanoakseni jotakin nasevaa mutta Poimulaakso loi minuun varoittavan mulkaisin. Päätin uskoa vanhaa mestariani ja pysyin hiljaa luoden vain mulkaisun Arpisielua ja tuon omahyväistä virnettä kohti.
“Lähdetään takaisin leiriin ennen kuin te kaksi aiheutatte lisää arpia toisillenne.” Naaras sanoi ja lähti johtamaan joukkoa takaisin kohti leiriä. Jättäydyin itse joukon hännille.

Revin palasia irti pääskysestä jonka olin vain hetkiä sitten noukkinut tuoresaaliskasasta. Aurinko oli jo laskemassa ja lähtisateen aika oli päivä päivältä lähempäni. Nautin itse siitä kuinka pimeitä ja viileitä illat jo olivat. Pimeys toi suojaa öisille retkille. Lähes kaikki leirin kissat olivat vielä aukiolla vaihtaen kieliä keskenään tai jakaen tuoresaalista. Hotkin nopeasti loput pääskysestäni ja nousin ylös nuollen suupieleni. Voisin vielä käydä leirin ulkopuolella niin että minuun ei kiinnitettäisi huomiota. Voisin kokeilla harjoitella tuoresaaliin nappaamista ja jos jokin erakko sattuisi tielleni voisin hioa taistelutaitojani Mustasielua varten. Lähdin kohti leirin suuaukkoa ja pääsin ulos ilman että kukaan kiinnitti minuun huomiota. Päätin lähteä kohti haaskalaa, koska sieltäpäin oli yleensä helppo löytää erakoita kuljeskelemasta. Lähdin kohti haaskalaa katsellen ympärilleni ja haistellen ilmaa. Pilvet olivat alkaneet kerääntyä taivaallee peittäen iltaruskon värit ja tuuli oli alkanut nousta. Ehkä tulisi myrsky? Haaskalan haju alkoi pistää nenää mutta pian huomasin sen hajusta jotain muutakin. Toinen kissa? Aloin varoa askeleita ja laskeuduin matalaksi hiipien lähemmäs toisen kissan hajua. Se haisi märälle ja kalaiselle? Olisiko jokiklaanin kissa voinut eksyä näin kauas? Joko se oli typerä tai vain pinosi itsemurhaa.
“Missä minä olen?” Kuulin äänen puskien toiselta puolelta. Loikkasin puskan yli suoraan toisen kissan eteen. Edessäni oli toinen kissa. Musta uitetun näköinen naaras tuijotti minua takaisin säikähtänyt katse tummanvihreissä silmissään. Silmäilin naarasta ja tuo ponkaisi nopeasti pystyyn maasta katsoen minua. Tuo oli suurikokoinen mutta olin silti suurempi. Aloin kiertää naarasta katsellen tuota. Hän ei näyttänyt siltä että olisi tukeutunut tänne tahallaan ja tuon silmissä näkyi hämmennystä.
“Miksi olet täällä?” Kysyin mitään sanomattomalla äänellä
//Varis? :3 Anteeks ku en mitenkään erityisemmin osannut jatkaa... JA SAISINKO ABLODIT KOSKA KIRJOITIN JUURI TARINAN?!

Vastaus:

Saat aplodit ja 17 pistettä.

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

11.08.2018 12:57
Joki oli raivoisa tänään. Kalastus tuntui ajatuksena melkein mahdottomalta, sillä tunsin virran vievän hiekan altani vain upottaessani tassuni veteen.
"Noh, mitä odotat?" Valonpilke vilkaisi minua ja päättäväisenä käveli itse veteen.
Epävarmuus heijasti kasvojani.
"Oletko varma, ettei kalastus ole vaarallista? Kaunosulka sa-"
"Olet soturi nyt Variksenvarjo. Eikö sinun pitäisi tietää mikä on vaarallista ja mikä ei?" Valonpilke sähähti takaisin.
Olin hetken hämilläni. En ollut ikinä kuullut Valonpilkkeen olevan närkästynyt. Nyökkäsin kuitenkin hänelle ja astelin itsekin veteen. Pinnalta ei nähnyt kovinkaan hyvin josko lähellä oli kaloja. Minulla oli vaikeuksia keskittyä joen pauhuamisen takia. Jouduin käyttämään voimiani pysyäkseni pystyssä.
"Variksenvarjo, parvi tulossa", Valonpilke maukaisi hiljaa.
Hän katsoi vettä häntä paikoillaan, täysin keskittyneenä. Katsoin kuinka hän lopulta syöksähti veden alle napaten kalan hampaisiinsa. Käännyin itsekin katsomaan vettä. Kyllä sinä pystyt siihen Variksenvarjo.
Kala.
Äkkiä olin jo veden alla, kala hampaissani. Joki kuljetti minua hetken matkaa eteenpäin, ennen kuin pääsin ylös. Heitin kalan maalle ja menin uudestaan. Kalaparvi oli suuri, joten heittelimme kaloja maalle kilpaa Valonpilkkeen kanssa. Minun piti loikkia hieman lähemmäs leiriä joka kerta, sillä joki vei minut aina mukaansa. Jostain syystä Valonpilkkeelle ei käynyt samoin.
Parvi ui ohitsemme lopulta. Olin saanut hyvät kymmenen kalaa siinä ajassa, kun Valonpilke oli poiminut tusinan.
"Näyttää siltä, ettet olekaan kummoinen vastus", Valonpilke tokaisi ivallisesti. "Kaunosulka selvästi arvioi sinua yläkanttiin. Olet tavallinen soturi."
Valonpilkkeen kommentit saivat karvani pörhölle.
"Mitä?" luimistin korvani.
"Hän sanoi sinua hyväksi kalastajaksi", Valonpilke käänsi silmänsä, jotka olivat pilkkaavat ja katsoivat minua kuin typerää hiirtä. "Mutta minusta tuntuu, että suuret tassusi soveltuvat vain arvottomien kapinahenkien karkoittamiseen. Kuules, mitä jos vain vahtisit Jokiklaanin oppilaita?"
"Odota vain! Joku päivä astellessasi leiriin, olen kalastanut enemmän kuin sinä. Suullisia enemmän", sihahdin.
"Ja siilit lentävät. Keskity vain itseesi", Valonpilke alkoi poimia kalojansa maasta.
Häntäni heilahteli puolelta toiselle kuin piiska. Poimin omani suuhuni, vaikka se olikin vaikeaa. Oivalsin kuitenkin, että voisin ottaa kalojen pyrstöistä kiinni ja kantaa ne kaikki siten samaan aikaan. Selvästi ratkaisin ongelmani ennen Valonpilkettä, joten lähdin leiriin tyytyväisenä häntä odottamatta.
Minä näyttäisin hänelle. Minä todellakin näyttäisin.

"Joko olet sopeutunut sotureiden sekaan?" Tammituuli hymyili minulle kiertäessämme rotkon puoleista rajaa.
Olin lähtenyt iltapartioon Tammituulen, Viiltohaavan ja Kaunosulan kanssa. Viiltohaava ja Kaunosulka selvästi flirttailivat toisilleen koko matkan, joten koska oli rauhallista, Tammituuli jätti heidät rauhaan siirtyen juttelemaan minulle.
"Joo. Kaikki ovat todella mukavia", sanahdin lyhyesti.
En mainitsisi hänelle Valonpilkkeen törkeistä kommenteista kalastusreissulla. Sen takia minulla olikin näin paljon energiaa, vaikka tassuni olivatkin väsyneet uimisesta.
"Se on mukavaa kuulla", Tammituuli tokaisi samalla tavalla, tosin naurahtaen.
En osannut aloittaa keskustelua, joten kävelimme rotkolta kaksijalkojen sillalle täydessä hiljaisuudessa Viiltohaavan ja Kaunosulan äänekästä jutustelua lukuunottamatta. Kun saavutimme sillan, nenääni leijaili tuo samainen tunkkainen haju, kuin mikä siitä mustasta kollista lähti. Käännyin katsomaan siltaa, mutta en nähnyt mitään. Toisaalta kolli oli ollut aina piilossa, kun törmäsimme.
"Mikä tämä lemu on?" Viiltohaava nyrpisti nenäänsä.
He eivät selvästi olleet tottuneet siihen.
"Eikö samanlainen tule haaskalasta?" Kaunosulka siristi silmiään.
"Varjoklaanilaisia?" Tammituuli ehdotti.
Kaikkien hidas puhetapa yllätti minut. Olikohan se jäänyt päälle? Näinköhän he puhuivat hitaasti, koska olivat alitajuisesti koko ajan tietoisia läsnäolostani? Sinänsä se oli mukavaa.
"En usko", totesin.
Kaikki kääntyivät katsomaan minua.
"Tapasin joella kollin, joka haisi täysin samalta. Hän oli heikossa kunnossa ja autoin häntä. Kun viimeeksi tapasin hänet, hän sanoi lähtevänsä, mutta ehkä olisi hyvä tarkistaa", katsahdin Tammituulta.
Hän nyökkäsi. Lähdimme kaikki neljä kohti siltaa, varuillamme.
Tai no, minä en niinkään varuillani. Kävelin vain kaikkien ohitse, loikkasin sillalle. Se narahti allani. Tunkkainen haju tuli selvästi nelipuun suunnalta, joten Jokiklaanin reviiriltä hän oli jo poistunut.
"Meidän ei näköjään tarvitse huolehtia", käännyin katsomaan Kaunosulkaa.
"Va k va jo ro!"
En ymmmärtänyt Viiltohaavan varoitusta, mutta näin hänen katseensa terävöittyvän. Äkkiä tunsin jonkun työntävän minua sivusta. Menetin tasapainoni ja putosin jokeen. Kohina täytti korvani. Joesta oli tullut vielä raivoisampi kuin aiemmin. En päässyt uimaan ylös. Äkkiä jokin osui niskaani. Hampaat? Ilma purkautui keuhkoistani, mutta samalla hetkellä nousimme ylös joesta.
"Etkai yritä johdattaa heitä perääni?" tuttu ääni.
Äkkiä tajuntani pimeni.

Ruoho kutitteli nenääni. Tuttu tunkkainen haju leijui ilmassa. Availin silmiäni hieman, mutta heti ruohon takaista maisemaa nähtyäni tajusin jotain. Äkkiä pääni oli korkealla ilmassa, kun muuten makasin maassa. En ollut Jokiklaanissa. En lähelläkään. Hitaasti nousin ylös. Turkkini oli vielä läpimärkä.
"Missä minä olen..", räpäytin silmiäni ja koitin kuunnella. Kylmä viima sai minut palelemaan.
Eksynyt?
Minne?

//Variksenvarjo on lähellä haaskalaa ja Varjoklaanin leiriä. Halukas voi jatkaa.

Vastaus:

30

Nimi: Pakkastassu, Jokiklaani

11.08.2018 08:05
Kynsin ärtyneenä ruohoa maasta ja yritin keskittyä kuuntelemaan mestariani, joka kertoi minulle jostakin taistelu tekniikasta, jota pystyi kuulemma hyödyntämään saalistuksessa.
Tunteeni olivat todella ristiriitaiset. Toinen puoli minusta halusi oppia ja imeä tietoa ja toinen puoli tiesi jääräpäisesti, etten tarvitse opetusta, sillä olen jo nyt valmis soturiksi, ellen jopa ihan päälliköksi.
“Pakkastassu! kuunteletko edes?” Mysteerikaiku naukuu turhautuneesti ja luo minuun ärtyneen katseen.
“Kuuntelin kyllä.” Tiuskaisin takaisin ja sirsin katseeni tassuihini.
“Okei. Olemme harjoitelleet jo tarpeeksi tälle päivälle, että jatkamme huomenna saalistus harjoituksilla.” mestarini naukui ja hyppäsi alas kiveltä suunnatakseen leiriin.
Seurasin koko matkan hiljaisuuden vallitessa ja pohdin, että miten saan mestarini kunnioittamaan minua.
Saapuessamme leiriin huomasin kaikkien muidenkin palanneen jo lukuunottamatta rajapartioo, mutta silläkään ei todennäköisesti kestäisi enään pitkään, sillä olin harjoitellessa haistanut heidän olevan joella.
Minulla ei ollut nälkä joten menin suoraan oppilaiden pesään.
Huomasin Variksentassun tai siis Variksenvarjon olevan siirtynyt sotureiden pesään nimitystensä jälkeen.
Hänestä oli tullut todella nopeasti soturi ja kateus riipi sieluani, sillä minua turhautti harjoittelu, sillä tiesin kyllä olevani valmis.
*Miksei kukaan usko?* pohdin juuri ennen kuin vaivuin syvään uneen.

//UNESSA//
Tassutin kohti nelipuuta tietämättä miksi ja mitä siellä oli minua odottamassa.
Taivas oli sysimusta ja kaikkialla oli niin pimeää, etten nähnyt kuin juuri ja juuri polun, jota pitkin kävelin kohti nelipuuta.
Valoa loi ainoastaan todella suuri ja punainen kuu, mikä oli nelipuun takana ja sai paikan hohtamaan aavemaisesti.
Tuntui kuin matka olisi kestänyt ikuisuuden, mutta lopulta saavuin nelipuulle. Kaikkialla oli todella aavemaisen hiljaista kunnes puun takaa raahusti todella rähjäiseltä näyttävä harmaa kissa.
Muistikuvat virtasivat mieleeni kuin joki ja muistin kissan olevan isäni. Sen tajutessani lävitseni kulki väristys.
*Mutta hänhän on kuollut!* ajattelin.
“Tiedän, että olet hämilläsi.” Isä aloitti.
“Olen seurannut sinua ja huomannut kärsimättömyytesi.” Hän jatkoi.
Seisoin yhä hiljaa ja mietin, että oliko tämä totta vai mitä tämä oikein oli?
“Ole kärsivällisempi, hanki ystäviä koska he asettuvat puolellesi kun tulee sinun aikasi olla johtaja.” Isä naukui ja kääntyi lähteäkseen.
“Odota!” Huusin, sillä nyt minulla oli tilaisuus saada tietää eräs asia, mitä minulta oli piiloteltu koko ikäni.
“Miten kuolit? En muista sinusta juuri mitään, kun olin niin pieni…” naukaisin.
Isä pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua katse täynnä vihaa ja katkeruutta.
“Kerron kyllä joskus, mutta varo klaaniasi.” hän naukui.

//JA HEREILLÄ//
Heräsin täristen sammalpedillä ja huomasin vielä olevan yö, mutta se ei estäisi minua käymästä pienellä kävelyllä.
Juuri nyt muiden kissojen läsnäolo tuntui sietämättömältä.
Halusin olla hetken rauhassa ja miettiä äskeistä untani.
Huomasin Kaunosulan olevan vahtivuorossa ja päätin livahtaa pienestä aukosta joka sijaitsi aivan pentutarhan takana.
Hiivin sydän pamppaillen aukion poikki ja toivoin, ettö Kaunosulka keskittyisi sisäänkäyntiin, eikä huomaisi minua.
“Etkö ole nukkumassa?” Kuulin takaani.

//Tähän saa joku kirjottaa jatkoa

Vastaus:

18

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

10.08.2018 13:18
Ruoho taipui tassujeni alla kulkiessani tietämättömänä kohti jokea. Kaikki tapahtunut valui mielestäni kuin olisin unessa, mutta hereillä kuitenkin. Oloni oli kevyt, rento, kehoni liikkui juuri niin kuin sen halusin.
Hetken aikaa tässä klaanissa oli vain minä, minä kissana, minä juuri siinä mikä olin. Enää nimeni ei häirinnyt minua. Varis katosi kummittelemasta. Joen hellä aaltoilu kantautui korviini. Kävelin jalkojani taivutellen, hieman venytellen samalla sen rantaan. Katselin hetken veden kiiltelyä, kunnes laskeuduin alas tassujeni päälle makaamaan. Käperryin keräksi, kiersin hännän ympärilleni ja tuijotin vettä. Minneköhän se virtasi? Olikohan sen päässä jotain?
Rasahdus havahdutti minut.
"Luulin, ettet tulisikaan. Joko sinä unohdit?" kollin ääni sai minut nostamaan pääni hyppäävän kalan lailla.
En ollut enää varma miten suhtautua hänen tapaamiseensa. Vinhatähti oli varoittanut minua, enkä aikonut pettää hänen luottamustaan. Nousin ylös ja luimistin korvani ristiriitaisten tunteiden vallassa.
"Et saisi olla täällä. Tiedät sen itsekin. Et olisi saanut palata", mumisin.
"En huomaa sanoistasi uhkaa tai kireyttä. Se kuulostaa enemmänkin pakotetulta", kolli asteli pois puskien ja muutaman niitä suojaavan puun seasta.
Variksenmarjat, hän huomasi.
"En ole särjenmielinen, enkä aio pettää klaaniani kaveeraamalla erakon kanssa", käännän katseeni kollista heilauttaen häntääni.
"Ei ole petturimaista auttaa hädässä olevaa kissaa. Eikä ole petturimaista antaa hänen korvata vaivaasi", kolli naurahtaa.
Hän on liikkunut niin lähelle minua, että kykenee töytäisemään minua tassullaan.
"Kävele puskan luo, johon kaaduin. Kävele vähän pidemmälle, kunnes vastaan tulee puuseinämä. Seuraa sitä, kunnes löydät raon, josta pääsee sisälle. Siellä sinua odottaa lahja", kolli kuiskasi minulle, kunnes mitään enempää sanomatta lähti kohti Jokiklaanin leiriä, kohti siltaa, joka vei nelipuulle.
Katsoin hetken hänen peräänsä. Miksi minun pitäisi mennä sinne? Eivätkö kaksijalat olleet vaarallisia? Pudistin ajatuksen mielestäni. Kuu oli huipussaan. Tumman väritykseni takia voisin hyvin piiloutua. Niin minä lähdin kohti pusikkoa, josta kolli oli tullut. Askeleistani tuli epävarmat, mitä lähemmäs menin. Tunkkainen haju valui välittömästi nenääni. Lehdet väistyivät, kun työnsin itseni niiden lävitse puuseinämän luokse. Kirjaimellisesti törmäsin siihen. En nimittäin nähnyt mitään oksien ja lehtien seasta. Nostin tassuni pyyhkäisemään ylimääräiset matkalaiset naamaltani. Puuseinämä oli todella korkea, mutta siinä oli paljon rakoja. Lähdin kollin neuvojen mukaan seuraamaan seinämää, kunnes maantasolle ilmestyi suurempi rako, josta pääsin sisälle.
No niin Variksenvarjo, on aika.
Astelin varovasti sisälle.
Silmäni hitaasti laajenivat niin suuriksi kuin pystyivät.
Seinillä oli todella paljon sulkia. Ne olivat värikkäitä, suuria, pieniä, teräviä, pyöreitä. Seinien vierellä oli tasoja, joiden päällä myös seisoi erilaisia lintuja. Turkkini pörhistyi ja nousi pystyyn. Sähähdin, mutta ne eivät edes päätään kääntäneet. Ajattelin sisälle menemisen olevan turvallista, joten kävelin hitaasti pienen puuseinämien peittämän alueen keskelle. Näin myös eläimiä, joita en tiennyt edes olevan. Niistä jäljellä kuitenkin näytti olevan vain pää. En ymmärtänyt, mikseivät kokonaiset eläimet liikkuneet. Ainoa ero mikä niissä oli, oli elottomat silmät. Ehkä ne eivät nähneet ja olivat tulleet tänne turvaan?
Lähdin astelemaan eteenpäin kohti yhtä eläimistä, kun jokin kilahti jaloissani. Hyppäsin hieman ilmaan säikähdyksestä ja käännyin sähisten ympäri, mutta rauhoituin nähdessäni renkaan muotoisen, ohuen kaislaa muistuttavan esineen, johon oltiin kiinnitetty mustia sulkia, sekä variksenjalka.
Tätäkö kolli oli tarkoittanut lahjallaan? Hitaasti hiivin sen tykö, kosketin tassunkärjelläni. Mikä se oli? Oliko hän nylkenyt variksen tätä varten?
Sulat näyttivät kuitenkin suurilta ja hienoilta. Voisin koristaa niillä pesäni.
Kuulin toisen kilahduksen korkeammalta ja käänsin katseeni ylös. Näin useita täysin samanlaisia rengasmaisia asioita täynnä sulkia. Niissä kaikissa oli samanvärisiä sulkia. Mikä tämä paikka oli? Miksi se oli täynnä liikkumattomia eläimiä?
Puuseinämien takana alkoi yht'äkkiä kuulua askeleita. Säikähtäneenä niistä nappasin yhden mustan sulan rengasmaisesta asiasta ja lähdin nopeasti samasta raosta ulos, kuin mistä olin tullutkin.

"Mikä tuo on Variksenvarjo?" Virnuhymy kysyi aamulla, kun laitoin sulan muiden koristeideni sekaan.
"Se on variksensulka", totesin.
"Variksen? Mistä sait sen?" naaras ihmetteli. Hänen musta turkkinsa tuntui imevän oman värini turkistani.
"Se oli lahja siitä, että pelastin kissan hengen."
"Jokiklaanilaisen?"
Pudistin päätäni.
"Häädin kissan tosin heti. Hän ei ole enää täällä", vilkaisin virnuhymyä miettien, josko naaras olisi epäillyt sanojani.
"Hyvä hyvä. Mutta tuo sulka on hieno", hän hymyili minulle ja lähti sotureiden pesästä.
Niin se minunkin mielestäni oli. En ymmärtänyt noiden mustien terävien sulkien kauneutta, ennen kuin yksi oli edessäni. Ehkä Variksenvarjolla ei tarkoitettu onnettomuuttani. Ehkä Variksenvarjo viittasi johonkin muuhun. Mutta mihin? Voisinko kuvitella sen tarkoittavan näiden sulkien kauneutta?
"Variksenvarjo!" huudahdus käänsi katseeni sotureiden pesän suuaukolle.
"Ikimuisto ei voi hyvin, joten tarvitsemme jonkun tuuraamaan häntä metsästyspartioon", Utukarva katseli minua ulkoa.
Nyökkäsin ja loikin hänen luokseen.
"Voin tulla. Osaan kuitenkin kalastaa", mietin.
"Et ole enää oppilaiden pesässä Variksenvarjo. Sinä osaat kyllä hommasi", Utukarva maukaisi ystävällisesti ja siirtyi edestäni.
Ilo näkyi kasvoillani, kun kävelin ulos. Leirin suulla minua odottivat Virnuhymy, Korsiviiksi ja Valonpilke.
Valonpilke.
"Voit lähteä Valonpilkkeen kanssa joelle. Kala on vähissä", Utukarva mietti.
Hän kertoi suunnitelmasta myös muille ja lähdimme Valonpilkkeen kanssa joelle. Emme oikeastaan puhuneet koko matkan aikana. Enkä tiennyt mitä tuleva toi tullessaan.

Mutta se selviääkin seuraavassa tarinassa.

Vastaus:

38

Nimi: Variksenvarjo, Jokiklaani

09.08.2018 19:19
Kaunosulka otti muutaman juoksuaskeleen minua kohti. Odotin kärsivällisesti paikoillani, kunnes näin millä tassulla hän aikoi minua löydä. Kumarruin alaspäin, jolloin mestarini lensi ylitseni vatsakarvat päälakeani hipoen. Hampaillani otin kiinni hänen hännästään, pysäytin hänet vauhdista. Kaunosulan parkaisu sai minut päästämään irti.
"Sanoinhan, että minulla on herkkä häntä", Kaunosulka mumisi.
"Ohjeistit myös hyödyntämään vihollisesi heikkouksia", virnistin hänelle hieman.
Kaunosulka pyöräytti silmiään ja pisti lopun taisteluharjoituksillemme. Hänen pitäisi pian lähteä iltapartioon muiden kissojen kanssa. Ja juuri sopivasti minulle iski nälkä.
"Juttelin Vinhatähden kanssa koulutuksestasi vähän aikaa sitten. Hän oli oikein tyytyväinen kehitykseesi", Kaunosulka kertoi minulle astellessamme kohti leiriä.
"Niinkö? Mitä hän sanoi?" uteliaisuus sai minut hereille.
"Hän miettii kovasti uutta nimeäsi", Kaunosulka hymyili.
"Variksentassu."
Näytin tuolle kieltä.
"Älä kiusaa minua. Sano vain, jos hän ei pidä minua vielä tarpeeksi hyvänä", käänsin katseeni luimistaen molemmat korvani. Häntäni viuhahti kuin piiska.
"Käsitit aivan väärin. Olen tosissani", Kaunosulka naurahti ja töytäisi minua toisella etukäpälällään.
Totinen katseeni kohtasi Kaunosulan. Oliko mahdollista, että minusta tulisi soturi seuraavien auringonnousujen aikana?
Kävelimme leiriin asti jutellen soturina olemisesta ja siitä, kuinka rauhallista Jokiklaanissa useimmiten oli. Kaunosulka oli kuullut useista rajarikkomuksista Varjoklaanin, Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välillä ruokapulan iskiessä, mutta Jokiklaani oli säilynyt sen kaiken ulkopuolella joen ansiosta. Talvella asia oli kuulma toisin. Kaunosulka oli todistanut muutamia sääntöjä rikkovia rakkaustarinoita, mutta muuten soturina eläminen oli rauhallista.

Niin aika kului ja kului jälleen. Kuuma viherlehden aika alkoi lähestyä loppuaan. Vinhatähti oli aistinut lehtisateen ajan lähestyvän, vaikka kuumuus löysi vieläkin turkkini alle oppilaiden pesässä. Eräänä aamuna heräsin johonkin muuhun, kuin Kaunosulan ääneen.
"Vaariiikseeentaaassuuu", Hehkutassun hidas puhuminen ei ollut hyvä tapa herätä.
"Viiiinhaaaatäääähtiiii kuuut-"
"Okei tajusin", väräytin korvaani väsyneenä.
Hehkutassu hymähti, nousi ja lähti kävelemään pesästä ulos muiden tavoin. Tein niin hetken kuluttua. Suurin osa klaanista oli jo kokoontunut jo (Olkoon nyt tasaista maata) pesien eteen ainoalle avonaiselle maalle, jota tästä pienestä saaresta löytyi.
"Kutsun Variksentassun klaanimme keskelle ansaitsemaan viimein soturinimensä", Vinhatähti puhui hyvin rauhalliseen, melkein jopa iloiseen sävyyn.
Hän katsoi minua pilke silmäkulmassaan, kun hämmentyneenä astelin muiden eteen, hänen eteensä.
"Minä (Vinha-täti) Vinhatähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi", Vinhatähti puhui sopivan hitaasti, jotta sain kunnolla selvää hänen sanoistaan.
Muut kissat näyttivät oudoksuvan Vinhatähden hidasta puhetapaa hieman, mutta Kaunosulka selitti joukossa muutamille sotureille miksi näin oli.
"Variksentassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Vinhatähti katsoi nyt suoraan minuun, syvälle sisimpääni.
Tuntui kuin kaikki muu olisi kadonnut. Istuin siinä saaren maalla, katsoen Vinhatähden silmiin. Pystyin erottamaan taustalle ilmestyvät tähdet, jotka pomppivat iloisesti hänen rinnallaan. Hymy kaartui pakostikin kasvoilleni, kun avasin suuni sanoakseni sen yhden ainokaisen sanan, joka erotti minut soturiksi pääsemisestä.
"Lupaan."
Vinhatähden kasvoille kaartui hymy, tähdet katosivat. Klaanin oppilaat heittivät muutaman kannustavan kommentin tähän väliin, mutta he hiljentyivät välittömästi Vinhatähden vilkaistessa heitä. Turkkini värähteli ylpeydestä. Saisin soturinimeni.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Variksentassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan nimellä Variksenvarjo. Tähtiklaani kunnioitt a a pe rik si an t am uu t ta si ja r oh k si.."
Vinhatähden sanat hävisivät mielestäni kuin joku olisi syönyt ne. Variksenvarjo? Jäinkö edelleen tapahtuneen varjoon? Näkivätkö he edelleen sisimmässäni sen heikon kissan, joka ei pärjännyt itseään isommalle pedolle?
He näkisivät. Seuraavan kerran kun lähtisin tästä leiristä, he näkisivät kumpi jää varjoon.
Varis vai minä.

Kun kannustushuudot katosivat ilmaan, kohtasin Hehkutassun, Kaunosulan, sekä muut tuntemani soturit. He toivottivat minut tervetulleeksi sotureiden pesään mitä pikimmiten. En tiennyt heidän pitävän minusta niin paljoa, kuin mitä he antoivat olettaa.
"Olen kuullut niin paljon tarinoita sinusta Variksenvarjo. Vaikutit hiljaiselta, kun seurasin sinua katseellani leirissä, joten tuskin olin uskoakaan Kaunosulan tarinoita suurista käpälistäsi, joiden avulla metsästit kaloja niin taitavasti", Valonpilke myönsi minulle vihdoin ja viimein.
Naurahdin vain. En haluaisi olla tunnettu kalastustaidoistani. Mieluummin suuren variksen kaatamisesta, tai ketun häätämisestä, tai vaikkapa klaanin pelastamisesta. Kunnianhimo iski minuun. Valonpilke tunnettiin todella hyvänä metsästäjänä. Voisin viedä taidoillani hänenkin arvonimensä.
Pudistin päätäni. Ei se olisi oikein. Se olisi kieroa. Minun ei pitäisi kilpailla omaa klaaniani vastaan.
"Variksenvarjo. Vinhatähti haluaa puhua kanssasi", Tammituuli asteli luoksemme.
"Kahden kesken pesässään."
Nielaisin. Mitä jos hän vetäisi nimittämiseni takaisin? Jos hän katui päätöstään tehdä minusta soturi näin äkkiä? Ei kuitenkaan auttanut muu kuin sukeltaa päällikön matalaan majaan pois tuttujen ystävieni luota. Muinaisen pajun juurakko oli paljon pimeämpi, kuin olin olettanut.
"Yksi sotureistani on todistanut osanottoasi erakon auttamiseen reviiriemme sisäpuolella. Kalastit kissalle ja päästit menemään ollessasi vielä oppilas. Oliko hän niin huonossa kunnossa, että tekojasi vaadittiin?" Vinhatähti puhui pesänsä perältä.
Näin osan hänen harmaan juovikkaasta turkistaan, kun sydämeni tuntui pysähtyvän rinnassani.
"Luulin hänen kuolleen sinä yönä, kun autoin häntä", puhuin vain totta. "Sitten hän sanoi haluavansa ruokaa, enkä ajatellut tappaa häntä siihen ja-"
"Huomaatko, että puhut kiivaasti Variksenvarjo?" Vinhatähti tuntui melkein nauravan.
"En syyllistänyt sinua mihinkään. Toisten auttaminen on hyvä asia kunhan muistat, että kutsumattomat vieraat on hyvä pitää ulkopuolella", päällikkö muistutti minua.
Keskustelumme ei jatkunut sen jälkeen. Lähdin päällikön pesästä ja valmistauduin tekemään sen mitä soturi yleensäkin tekee.
Häätää ystävänsä. Hetkinen. Kasvoilleni vääntyi hämmentynyt ja nyrpeä ilme. Sanoinko juuri ystävä?

Kuu nousi taivaalle sinä yönä kirkkaana, paljon houkuttelevampana kuin aiemmin. En saanut millään unta, vaikka päivä oli ollut jännittävä ja raskas. Olin tutustunut moniin sotureihin, kysynyt monia kysymyksiä. Samaan aikaan olin välttänyt suuria puheliaita laumoja ja etsinyt pesätarvikkeita. Nyt uni ei enää saapunut luokseni. Päätin nousta ja uida pois leirin saarelta. En olisi yövartiossa leirin suulla, enkä aamupartiossa. Oli täydellinen aika lähteä seikkailulle.

Niin kaksitoista aurinkoa oli kiertänyt.
Joella odotti kolli.
Sulkia jaloissaan.

Vastaus:

Huuu 48

Nimi: Pakkastassu, Jokiklaani

09.08.2018 07:20
Heräsin Mysteerikaiun tuuppiessa minua tassullaan hereille.
“Tänään on ensimmäinen taisteluharjoitus. Syö jotain ja tule sitten uloskäynnille niin odotan sinua siellä.” Mestarini naukui ja peruutti ulos oppilaiden pesästä.
Katsoin vielä hiukan unisena ympärilleni ja havaitsin, että minun oli täytynyt nukkua todella pitkään, sillä muut olivat jo heränneet.
Nousin ylös ja venyttelin kivistäviä lihaksiani.
*Miten yksi pikkuinen retki rajalla voikaan saada lihakseni näin kipeäksi?* ajattelin ja suuntasin ulos oppilaiden pesästä kohti tuoresaaliskasaa ja valitsin itselleni pienen kalan, sillä olin eilen syönyt sen verran hyvin, etten uskonut tarvitsevani enempää.
Hotkin tuoresaaliin nopeasti kitaani ja siistin nopeasti hiukan turkkiani. Pitkä valkea turkkinin näytti kyllä hyvältä ja suojasi kylmällä ilmalla hyvin, mutta näin helteellä turkkini oli todella epäkäytännöllinen sillä se takkuuntui ja hiosti hiukan.
Siistittyäni itseäni tassuttelin reippaasti leirin uloskäynnille, jossa mestarini odotti minua.
Tuntui kun meillä olisi ollut hiljainen sopimus, ettei kumpikaan rupatellut turhia ja kun puhuimme, niin se liittyi, jollain tapaa koulutukseeni.
Mielestäni tämä ilmassa leijuva sanaton sopimus tuntui hyvältä, sillä pelkäsin muiden pitävän minua salaa sekopäänä, mikäli he minuun tutustuivat.
Saatoin vaikuttaa vallanhimoiselta hullulta, vaikka ajattelin vain muiden parasta, sillä uskoin olevani paras mahdollinen päällikkö tälle klaanille.
En ajatellut koskaan itseäni, sillä olenhan niin mahtava ja en ymmärtänyt ystävyyden päälle, mutta muut kissat olisivat tässä klaanissa aina etusijalla.
Saavuimme pienelle aukiolle, jonne aurinko siivilöi valoaan puiden oksien läpi ja ruoho ylettyi mahaani astin.
Keskellä aukioo oli kivi, mikä kohosi ruohikon keskeltä kuin yksinäinen saari ja ruohikko huojui tuulen mukana, mikä sai sen näyttämään aallokolta.
“Ensimmäisenä on kaikkein tärkeintä oppia puolustautumaan. Aloitetaan helpolla harjoitukselle, eli sinä olet kiven päällä ja yrität torjua hyökkäykseni. Onko selvä” Mysteerikaiku naukaisi.
Nyökkäsin ja loikin verkkaisesti kiven päälle odottamaan, että mestarini aloittaisi.
Katsoin kun hän hiipi lähemmäs ja jännitti lihaksensa.
*NYT!* ajattelin ja läimäisin tassullani mestariani kohti, joka loikkasi kiven päälle, mutta lyöntini oli liian aikainen ja huomasin osuvani kynsilläni vaan ilmaan ja mestarini sai tönäistyä minut alas kiveltä.
“Ensi kerralla malta odottaa hiukan kauemmin.” mestarini kehräsi kiven päällä viikset huvittuneena väpättäen.
En väitä että provosoituisin aina silloin tällöin helposti, mutta mestarini ilkikurisuus sai minut raivon partaalle.
Mestarini ei selvästikkään ollut vielä tajunnut, että minua kannattaisi kunnioittaa, sillä minusta tulisi päällikkö, vai yrittikö hän viedä paikkani tämän klaanin päällikköni.
Huoli pyyhkäisi ylitseni aallon lailla ja tajusin, että minulla olisi kiire saada soturinimi, sillä Mysteerikaiku oli minua huomattavasti vanhempi ja kokeneempi kaiken lisäksi hän koulutti para-aikaa oppilasta, mikä tarkoitti sitä että hän voisi hyvin mahdollisesti olla seuraava varapäällikkö ja sitä kautta päällikkö.
Loikkasin kiveä kohti tönäistäkseni mestarini alas ja näyttääkseni tälle kuka olen.

//Jatkuu kun ehtii :D

Vastaus:

20

Nimi: Variksentassu, Jokiklaani

08.08.2018 19:34
Tunsin kuinka sammal painui jalkojeni alla. Puut vilisivät silmieni edessä. En liikkunut, mutta maisema vaihtui koko ajan. Välähdykset erilaisista paikoista täyttivät koko näkökenttäni. Puita. Aukeaa. Kaksijalkala. Sininen, arpinen kissa. Oranssit ja punertavat liekit. Tuhka. Pako.

Välähdys luolasta, jonka vesi oli läpinäkyvää. Tähdet valuivat alas luolan katossa olevasta aukosta, täyttivät veden loisteella. Kissa vajosi alas veteen ja sulkelsi aivan sen pohjaan saakka, jossa kullan värinen hiekka pöllähti, nousi hieman ja laskeutui alas.

Seisoin itse luolan suulla, kyvyttömänä astumaan sisälle. Näin kaiken mitä siellä tapahtui, mutta jokin esti minua fyysisesti astumaan sisälle luolaan, kunnes se vain katosi olemattomiin. Eteeni ilmestyivät kirkkaan oranssit silmät ja säpsähdin rajusti. Selkäni köyristyi, turkkini nousi piikikkäänä pystyyn varoittaen tulijaa pysymään kaukana. Häntäni pörhistyi. Äkkiä seisoin veden äärellä. Joki erotti minut kahdesta toisesta maakappaleesta. Edessäni seisoi naaras, jonka turkki oli puhtaanvalkea, silmät siniset kuin kirkas vesi. Se katsoi minua raivokkaasti takaisin, kun maisema hänen takanaan muuttui sotaisaksi, kissat loikkivat joen yli toiselle kahdelle maakappaleelle. Kuulin huutoja, kiljuntaa.
"Tähtiklaani sinut viimein vieköön Pimeyden pentu!"

Silmäni rävähtivät auki. Turkkini oli hikinen ja hengitykseni kiivas. Kynteni olivat työntyneet syvälle pesäni uumeniin, tuhoten sen kappaleiksi noustessani äkisti ylös. Kuu ammotti taivaalla tähtien ympäröimänä. Oppilaat nukkuivat rauhallisesti oppilaiden pesässä. Toisaalta hereillä oleva oppilas varmasti säikähtäisi räjähtänyttä olotilaani. Turkkini oli edelleen pystyssä kauhusta kertoen. Jouduin ravistelemaan pahan unen mieleni päältä. Kaikki ajatukseni olivat keskittyneet sotaan valkean naaraan takana. Jokin ei tuntunut luonnolliselta. Jokin unessani tuntui liian todelta ollakseen vain unta. Joka tapauksessa vaikka yritin, en enää nukahtanut rikkinäiselle pedilleni. Se ei ollut enää pehmeä ja liikkui altani vaihtaessani asentoa. Nousin ylös ja loikin oppilaiden pesästä leirin avonaiseen tunnelmaan. Yksi sotureista nukkui leirin suulla vartiovuorossa. Soturi. Sinä ansaitset potkut.
Hymyilin itsekseni ja lähdin loikkimaan leiristä uusien pesätarvikkeiden toivossa. Kaunosulka varmaan auttaisi kokoamaan niitä aamulla, mutta en keksi muutakaan tekemistä yömyöhään, kun unikaan ei tule. Loikin kohti Myrskyklaanin ja Jokiklaanin välistä jokikaistaletta. Näin siellä simpukoita pari auringonnousua sitten. Kirkkaita kiviä myös. Ne saattaisivat koristaa muuten todella tylsää petiä. Olin nähnyt Mutaturkin nukkumapaikkaa koristavan muutama simpukka siellä käytyäni, jonka jälkeen olin miettinyt hartaasti joen pohjaan sukeltamista. Jotakin niin kaunista oli vaikeaa sivuuttaa.
Kun avonainen maisema vaihtui Myrskyklaanin puiden ja joen kirkkaan virtaavan veden syleilyyn, päätin pistää parastani. Hetken rohkaistuttuani loikkasin nopeasti joen reunaan ja hyppäsin. En voisi katsoa taakseni nyt. Kuononi upposi nopeasti pinnan alle, jolloin etsintäni alkoi. Ensimmäisellä kerralla nappasin kiven, toisella simpukan ja niin edelleen. Lopulta minulla oli kiviä ja simpukoita vaikka kukkulaa varten. Ehkä antaisin muutaman Hehkutassulle tai Kaunosulalle lahjaksi.

Niin kuu ja aurinko kiersivät taivaalla. Joka päivä harjoittelin Kaunosulan kanssa joko metsästämistä tai tappelua. Tassu sinne, tassu tänne, tassu korkealle. Kehitin tarkkaavaisuuttani, silmiäni. Opin tunnistamaan erilaisia tunteita ympärilläni ja varautumaan sen mukaan. Kaunosulka myös teeskenteli erilaisia ilmeitä, joista minun piti tietää hyökkääkö hän, vai onko hän ystävällinen. Niin minä opin milloin hyökätä, mihin hyökätä, milloin väistää, miten väistää ja elämästäni tuli paljon helpompaa.

//Sini, josta on tulossa hermoraunio eroahdistusta kärsivän koiran takia..

Vastaus:

21

Nimi: Variksentassu, Jokiklaani

07.08.2018 19:29
Kaunosulka kulki vierelläni kuunnellessani putouksen kohinaa. Olimme matkanneet ylävirtaan katsomaan rotkoa, josta minua oltiin monta kertaa varoitettu. Mestarini halusi näyttää sen todelliset vaarat.
Putouksen kohina katosi taaksemme piakkoin. Avara maisema oli täysin turvaton kahdelle kissalle. Täysin turvaton suurilta linnuilta.
"Variksentassu, keskity", Kaunosulka luimisti korviaan ja katsoi minuun ankarasti.
Unohdin linnut heti keskittyäkseni määränpäähämme. Vaikka olimme Jokiklaanin puolella emmekä lähelläkään kaukaisuudessa häämöttävän rotkon reunaa, ilmassa leijaili tuntematon haju. En olisi yhdistänyt sitä Tuuliklaaniin, enkä muihin klaanikissoihin. Kaunosulkakin näytti haistavan sen, hän nimittäin alkoi vilkuilla varuillaan ympärillemme.
"Haistatko tuon? Se on luultavasti eksynyt kotikisu tai tunkeileva erakko. Tule hieman perä sä i...", Kaunosulan sanat katosivat ilmaan.
Sana erakko painautui mieleeni syvästi. Välähdykset aiemmin tapahtuneesta välikohtauksesta sysimustan kollin kanssa tunkivat silmieni eteen. Äkkiä se oli ainut asia johon pystyin keskittymään. Haju ei ollut lainkaan tunkkainen, eikä se haissut kuolemalle. Silti jokin sai minut lähtemään sen perään neljällä jalalla loikkien.
"Variksentassu!" Kaunosulka henkäisi karvat pystyssä.
Hän välittömästi lähti juoksemaan perääni. Vaikka olin häntä vielä paljon nuorempi ja paljon pienempi, ehdin saada välimatkaa. Kaunosulka kuitenkin venytti itseään taitavasti juosten pian eteeni, joka lopulta johti meidät kierimään maassa.
"Mitä s nä tte li?!" Kaunosulka puhui liian nopeasti, liian säikähtäneen oloisena. En saanut selvää hänen puheistaan. Kaunosulka vain katsoi minua niin vihaisen näköisenä, että silmäni tuntuivat lasittuvan hänen katseeseensa. Kaunosulka näytti huomaavan sen. Hän auttoi minut ylös maasta, jonka jälkeen veti syvään henkeä.
"Anteeksi Variksentassu", hän katsoi minuun vilpittömästi.
"Tiedän ettet saanut mitään selvää siitä mitä sanoin. Olin vain peloissani, että juokset päin vaaraa. Odota täällä, minä käyn katsomassa kuka täällä vierailee", Kaunosulka puski minua ystävällisyyden eleenä, ennen kuin lähti hajun perään.
Minun piti miettiä hetki. Tilanne ei ollut täysin selvä minulle.
"Hänkö toimii mestarinasi?"
Sama ääni. Sama kolli. Veikö tuuli hänen hajunsa pois luotani? Käänsin katseeni suureen pusikkoon, joka heilahteli kaukana minusta. Niin kaukana, etten edes olettanut kuulevani ääntä niin selvästi kuin sen kuulin.
"Anteeksi. En ehtinyt jatkaa matkaani vielä. Jokiklaanin kissat ovat tehneet siitä hankalaa. Samoin kuin sinun mestarisi tuolla", kolli asteli pois pusikosta.
Välimatkamme oli helposti kymmenen ketunmittaa. Hetkessä hän loikki ne kiinni, kunnes seisoimme vierekkäin. Kollin häntä nousi korkealle ilmaan.
"Olet kasvanut hieman", hän totesi.
Nyökkään.
"Siitä on vähän aikaa, kun viimeeksi tapasimme. Suoraan sanottuna luulin sinun jo olevan Varjoklaanin toisella puolella", luimistin hieman korviani. "Kaunosulka ei pitäisi tästä."
"Tiedän. Sanoinhan, että klaanilaisesi vaikeuttavat asiaa", kolli tuhahti.
Katsoin häntä hetken, ennen kuin vilkaisin ympärilleni.
"Nyt täällä ei kulje kukaan. Partio on luultavasti ohittanut kaksijalkojen sillan. Jos juokset sinne, pääset nelipuulle ja Varjoklaaniin", ohjeistan, vaikka hetki sen jälkeen uskon kollin jo tietäneen reitin.
Hän kuitenkin kiittää minua. Hämmennyn hieman.
"Kun aurinko on kiertänyt taivaan kaksitoista kertaa, minä ilmestyn joelle kantaen lahjaa. Sinä iltana, tule samaiselle pusikolle, jossa tarjosit kalasi."

"Variksentassu!"
Hätkähdin. Ruoho kutitteli poskeani. Kirkas aurinko oli jo painunut maihin. Minä makasin ruoholla aivan joen varrella, katsoen Tuuliklaanin puolella vajoavaa rotkoa. Miten minä tänne päädyin?
"Etsin sinua hullun lailla! Etkö muista kuinka vaarallista kerroin täällä olevan?!" Kaunosulka oli selvästi suunniltaan huolesta.
Räpyttelin silmiäni hetken verran, kunnes kapusin ylös jaloilleni.
"Anteeksi..", en keksinyt muuta sanottavaa.
Kaunosulka huokasi ja käski minun olla aloillani seuraavan kerran. Lähdimme takaisin leiriä kohti. Mielessäni oleili yksi kysymys.
Miksi nukahdan joka kerta tavattuani tuon kollin?
Entä miksi herään aina eri paikasta kun lopetimme juttelemisen?
Pelottava ajatus käy mielessäni. Onko mahdollista, että kyseinen kissa ei ole täältä? Hän sanoi palvelleensa klaania ennen. Voisiko hän olla kuollut?
Pimeyden metsästä?
Hän ei näyttänyt välittävän Tähtiklaanista.
Ehkä kuvittelen liikaa.

Vastaus:

30

Nimi: Variksentassu, Jokiklaani

06.08.2018 16:23
Monta kertaa he koittivat puhua minulle, monta kertaa en ymmärtänyt sanaakaan heidän sanomisistaan. Monta kertaa he koittivat olla minulle ystävällisiä, pyytää minua leikkimään, monta kertaa leikinkin. En vain ikinä voinut leikkiä kuin normaali pentu. Sen varis vei minulta.
Normaalin elämän.
"Variksentassu, Variksentassu, Variksentassu!"
Toistuva huuto painui kallooni kuin pilkka. Variksenpentu. Variksentassu. Minut oltiin kirottu pikimustan turkkini takia. Kirottu elämään linnun nimellä, jonka pohjattomat silmät tuijottivat minua kaukaa.
Huudonkin keskellä minä pystyin katsomaan niihin. Sillä hetkellä en ajatellut muuta. Ehkä minä muuttuisin lopulta tuoksi sydämettömäksi linnuksi.

"Variksentassu! Mi ä nen K uno jo Tu aan!" nostin katseeni kanssani nimitettyyn Hehkutassuun. Hänen turkkinsa kiilteli satunnaisten auringonsäteiden osuessa kellertävään karvaan. Hänen kasvonsa olivat yhtä kirkkaan ystävälliset. En kuitenkaan kyennyt nappaamaan hänen sanojaan. Ainoastaan satunnaiset tavut pääsivät tajuntaani, muu oli epäselkeää, sumeaa.
"Heh ! A n hä la u ssa ja men !" oppilaiden pesään asteli luultavimmin Hehkutassun mestari Korsiviiksi.
En ollut huomaavinani kollin ärtyisää katsetta selvästi harjoituksista karannutta Hehkutassua kohtaan. Olin kuullut Kaunosulalta, että hänellä oli tapana tehdä sellaista. Puhuimme sentään samaa kieltä, minä ja Kaunosulka. Hehkutassun ja Korsiviiksen alkaessa keskustella kiivaasti toistensa kanssa, päätin nousta kaislansolmujen ja sammalpeitteen peittämästä pedistäni ja lähteä muualle. Hehkutassu vilkaisi perääni melkein tyrmistyneenä. Toisaalta on hankalaa kutsua häntä edes ystäväksi, kun en ymmärrä puoliakaan hänen puheistaan.
Korvani kääntyivät luimuun. Linnuille katkeroitunut kissa, joka ei ikinä voisi kuulla muita.
"Variksenpentu!"
Kutsu pysäytti liikkuvat jalkani. Mitä tämä oli? Muistoko?
"Sinulla on suuret tassut, paljon suuremmat kuin minulla. Emo, miksi? Miksi Variksenpennulla on niin suuret tassut?" kirkas ääni oli tuttu, mutta kaukainen.
"Variksenpennulle ollaan vain suotu kalastamisen lahja", emoni pehmeä ääni tunkeutui hiljaa tajuntaani, kun kelluin pois todellisuudesta muistojeni pehmeään maailmaan. Tai pehmeään, kunnes siiveniskut herättivät minut nostamaan katseeni taivaalle. Lokin kauhea rääkynä sattui korviini.

"No niin Variksentassu. Näetkö ylävirtaan matkaavat kalat? Ne ovat saaliisi. Koita saada mahdollisimman monta, ennen kuin ne pääsevät putoukselle", Kaunosulka puhui hitaasti ja selkeästi, jotta varmasti kuulisin jokaisen sanan ja tavun.
Nyökkäsin ja kävelin hitaasti rantaan toivoen, etten pelästyttäisi kaloja. Tunsin paikkani olevan täällä, metsästämässä. En ollut taitava tappelemaan muiden kanssa. Todistin sen toisen oppilaan käydessä kimppuuni, kun en vastannut hänelle vietyäni vesimyyrän aivan hänen kuononsa edestä. Jäin pahasti alakynteen hänen terävien kynsiensä upotessa turkkiini. En saanut pahoja haavoja Mutaturkin mukaan, mutta muistan edelleen sen tunteen kyljessäni. Kaunosulka oli avittanut minua puolustamaan itseäni moisissa tilanteissa, mutta se ei auttanut. En kykene arvioimaan kissan vihamielisyyttä sanoista. Kuitenkin muistan sen oppilaan katseen ja taidan tietää miltä viha näyttää. Oppilaan kiusatessa minua uudelleen Vinhatähden antaman rangaistuksen loputtua, osasin pistää takaisin. Löin häntä suurella tassullani ennen kuin hän ehti koskea minuun. Vinhatähti selvitti tilanteen välillämme sen jälkeen. Sain rangaistukseksi siivota ja auttaa klaanivanhempia korvaukseksi oppilaan menettämästä silmästä. Kaunosulka oli todennut tassuissani olevan voimaa, mutta hallitsematonta sellaista. Monta kertaa olimme yrittäneet harjoitella sitä, mutta en kyennyt käyttämään niitä ellen ollut vihainen tai tuntenut oloani uhatuksi. Tähän me päädyimme. Olisin hyödyllisin näin.
Hiljaa upotin tassuni veteen. Näin kalojen hyppivän edessäni vastavirtaan kohti putousta. Terävöitin katseeni. Koitin keskittyä täysillä kaloihin ja kun tilaisuus tuli, hyppäsin veteen. Avasin suuni vain täyttääkseni sen juuri vedestä hyppäävällä kalalla, jonka suomut rasahtelivat hampaideni alla. Hetkessä katosin veden alle. Auringon valaisema joki oli kaunis pinnan alla. Kalojen kirjo täytti näkökenttäni. Hetkessä jouduin kuitenkin palaamaan pintaan. Kalan kuoltua hampaisiini, ampaisin uudestaan matkaan.

"Näetkö? Hän on loistava metsästäjä Valonpilke! Pian hän pääsee sinunkin ohitsesi tuoresaaliskasan täyttämisessä", Kaunosulka puhui edelleen hitaasti kannustaen Valonpilkettä tekemään samoin.
Kaunosulan kehut olivat aina tervetulleita. Tunsin oloni niiden kautta jotenkin tärkeäksi, hyväksi.
"Ehkä otan hänet joku päivä mukaan retkelleni", Valonpilke väläytti minulle hymyn, josta erotin kuitenkin säälin täyttämän katseen.
Käänsin silmäni kohti oppilaiden pesää. Siellä riehuttiin, leikittiin. Äänet kantautuivat korviini, vaikken kuullut juuri mitään.
"Haluatko käydä nelipuulla Variksentassu? Se on kaunis paikka", Valonpilke kysyi minulta saaden katseeni takaisin häneen.
Hetken mietin vastaustani. Saadessani sanat kohdalleen, pystyin vastaamaan sulavasti, vaikkakin hitaasti.
"Haluaisin käydä siellä, mutta en halua kokoontumiseen", sanahdan.
"Liikaa.. Kissoja."

En ollut ikinä hankkinut ystäviä. Hehkutassu luultavasti piti meitä ystävinä alkaessamme viimein puhua samaa kieltä, mutta hän ei juuri ikinä jäänyt odottamaan vastaustani. Olin edelleen liian hidas reagoimaan hänen sanoihinsa. Se kävi hermoilleni. Miksei hän ikinä lopettanut puhumista? Miksei tuo naaras vain häipyisi edestäni elämään normaalia elämäänsä muiden kanssa? En kaipaa ympärilleni kissaa, joka ei kuuntele minua! Mitään sanomatta minä nousin pesältäni.
"Minne menet Variksentassu?" Hehkutassu kysyi liioitellun hitaasti.
Hän kai luuli, että minulle pitää puhua kuin klaanivanhukselle, jonka kuulo oli lähes kaikonnut.
"Pois. En kestä sinua enää", tuhahdin tylysti takaisin astellessani pois Jokiklaanin oppilaiden pesästä, pois sen suojatusta leiristä kohti jokea, joka sai minut aina rauhalliseksi. Matka tuntui pimeässä ikuisuudelta. Kuunhuippu oli varmasti lähellä. Suurin osa sotureista oli ollut jo nukkumassa. Hetken aikaa kaduin päätöstäni lähteä joelle. Olin itsekin väsynyt. Voisiko joella nukkua?
Pysähdyin. Mikä minut pysäytti? Käännän katseeni pusikkoon, jossa liikkuu joku. Näen pikimustan turkin, mutta Jokiklaanissa ei ole kuin yksi pikimusta kissa minun lisäkseni. Näen kissasta jälleen vilauksen. Nenääni leijailee tunkkainen, hirvittävä lemu. Kuulen yskäisyn ja puska kissan kohdilla kaatuu melkein kumoon. Kissa on kaatunut sen päälle, liiskaten sen alleen.
"A-a..", loikin äkkiä kissan luo änkyttäen.
Lähempää huomaan hänen olevan kolli. Pikimusta kolli.
"Oletko kunnossa?"
En saanut vastausta, en millään. Yritin monta kertaa, mutta kollin silmät olivat kiinni. Hänen rintansa kohosi pikku hiljaa.
"Sinä-!"
"Ruo.. kaa.."
Jähmetyin. Oikeastikko?
Vedettyäni syvään henkeä, mietin mitä Tähtiklaanin kissat tekisivät. Tähdet kuitenkin loistivat taivaalla, joten arvelin heidän katsovan. Käännyin ja ravasin joelle. Vaikka oli myöhä, sillä pyöri kaloja. Käytin Kaunosulan opettamia taitoja napatakseni niistä muutaman.

"Joudut puhumaan hitaasti, sillä minä en.. minä en.. kykene ymmärtämään sinua muuten", koitan toimia niin kuin kunnon soturi.
Kolli hotki ahnaasti saamiani kaloja suuhunsa.
"Kiitos", hän vain sanahti ahmimisensa välistä.
Päätinpä odottaa siihen asti, että hän on syönyt.
"Tähtiklaani taitaa pitää sinusta?" kolli tokaisi äkkiä.
Hämmennyin.
"Tiedät Tähtiklaanista?"
"Tiedämpä hyvinkin. Palvelin heitä ennen. Nykyään palvelen itseäni ja omaa etuani. Klaanielämä ei ollut minulle", kolli kertoi.
"Erakko?" kallistan päätäni.
"En ole täysin erakkokaan. Minulla on ystäviä Varjoklaanin toisella puolen", kollin kirkkaan oranssit silmät katsoivat syvälle omiini.
"Kalastit minulle. Olet Jokiklaanilainen?" hän kysyi.
Nyökkäsin vastaukseksi.
"Olen sinulle muutaman kalan velkaa enkös? Odota, että palaan. Maksan velkani pian."

Avasin silmäni säpsähtäen. Katselin ympärilleni häkeltyneenä. Olin joella vain hetki sitten, mutta aurinko on jo noussut ja makaan omassa pesässäni. Hehkutassu ja muut oppilaat ovat jo lähteneet harjoittelemaan.
"Hän on minulle muutaman kalan velkaa.. Muistan, että hän sanoi niin.."
Hämmennykseni ei kaikonnut.
Mitä tein oppilaiden pesässä? Ei kaikki voinut olla vain unta.

Vastaus:

Uuu! Mysteeristä! Hiano tarina! Kymmenen pistettä ja papukaija merkki.

55 pistettä.

Nimi: Virtatassu, Tuuliklaani

05.08.2018 16:25
Harmikseni päälliköiden aloittaessa kokoontumisen riitapukarien oli lopetettava toisilleen uhoamisensa ja keskityttävä klaanien päällikköjen puheeseen. Sanoin harmikseni, koska minulle tuli pian selville, että riitelevien kissojen katsominen on paljon viihdyttävämpää kuin se että päälliköt käyvät yksitellen läpi oman klaaninsa kuulumiset, jotka eivät uusia pentueita ja sotureita sen kummemiksi muuttuneet.

Päätin ettei kuunteleminen ole hyvää ajan vietettä ja keskitin keskittymiseni muualle, edelleen kuitenkin puolikorvalla kuunnellen päälliköitä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Mutta rupesin taas katseellani tutkimaan massiivista määrää kissoja ja turkkien kirjoa joka aukesi edessäni. Yritin katsoa riippuuko kissan turkin väri tämän klaanista, mutta tulin huomaamaan että ei. Jokaisessa klaanissa oli kaiken värisiä kissoja. Ruumiin rakenne tosin vaihteli klaanista klaaniin. Tuuliklaanilaiset olivat pieniä ja siroja, Jokiklaanilaiset solakkoja, Myrskyklaanilaiset vahvarakenteisia ja Varjoklaanilaiset... en huomannut heille mitään erikoista ominaisuutta. He vain olivat.

Kokoontuminen loppui silmän räpäyksessä. Oli viherlehti ja kaikki klaanit saivat yllinkyllin riistaa ja muutenkin voivat erityisen hyvin, joten mitään erikoista ei päälliköjen suusta tullut. Klaanit viettivät vielä nelipuiden katveessa hetken sanoakseen heipat ystävilleen toisista klaaneista, kunnes lopulta lähtivät takaisin omille reviireilleen.

Tuuliklaanin nummien halki oli kovin miellyttävää juosta lämpimässä viherlehden yössä. Tuuli oli lempeä, ruoho oli mukavan viileä ja hieman kostea käpälien alla jotka rummuttivat nummien pintaan. Matka taittui vilahduksessa. Omaan koti leiriin oli mukava päästä ja sammalpetini oppilaiden pesässä ei ole koskaan ollut houkuttavampi kuin juuri nyt. Joten tein mitä pitää tehdä. Käperryin pedilleni ja nukahdin melkein välittömästi unen pehmeään mustuuteen.

Uni tuli ja uni meni. Minut aamusta herätti toisten oppilaiden pesästä pois kompurointi. Siristelin silmäni auki ja venyttelin, jonka jälkeen poistuin itsekkin pesästä ja etsin mestarini, Länsituulen, tassuihini. Olin edelleen hieman väsynyt eilisen kokoontumisen jäljiltä ja en mielelläni tekisi mitään kovin rasittavaa tänään harjoituksiksi, mutta sen mitä Länsituuli on minulle täksi päiväksi suunnitellut tietää vain Tähtiklaani, ja olettettavasti myös Länsituuli.

Saavuin Länsituulen luokse, joka itsekkin juuri ulostautui soturienpesästä unosiltaan. Hymyilin normaalia virnettäni ja saavuin tuon luokse tervehtien häntä.
”Huomenta, arvon mestari. Millaiseen rääkkiin minulla on tänään ilo ottaa osaa?” kysyin pitäen ääneni normaalin positiivisena. Länsituuli naurahti.
”Muistahhan pitää tuo kielesi kurissa. Kaikki eivät arvostaisi huumoriasi” hän huomautti. Nyökkäsin muka ymmärtäväisesti.
”Valitettavasti kaikille ei ole suotu niitä harvoja aivosoluja, jota tarvitaan kanssani keskutelemiseen. Onneksi sinun seurasi oikein välkkyy hienostuneisuutta, muuten tästä mestari oppilas suhteesta ei tulisi mitään”, vitsailin. Länsituuli naurahti jälleen, mutta selvitti sitten kurkkunsa ja otti vakavamman ilmeen.
”Ihan oikeasti, yritä näyttää edes hieman kunnioitusta. Olen mestarisi.” hän moitti.
”Sinä pidät vitseistäni”, maukaisin puolustukseksi.
”Juupa juu”

Vastaus:

20

Nimi: Pakkastassu, Jokiklaani

05.08.2018 13:28
Tassutin itsevarmasti kohti tuoresaaliskasaa.
Minut oli juuri nimitetty oppilaaksi ja olin saannut mestarikseni Mysteerikaiun, joka oli vaikuttanut tyytyväiseltä minuun.
Ei minullakaan ollut valittamista mestarissani, mutta olin kyllä toivonut, että päällikkö tai varapäällikkö olisi kouluttanut minut, sillä halusin oppia jotain johtamisesta, sillä se tuntui olevan minun kutsumukseni.
Olin kuitenkin varsin tyytyväinen mestariini, sillä hänellä vaikutti olevan edes hiukan samanlainen ajatusmaailma mitä minulla oli.
Valitsin tuoresaaliskasasta pienen ahvenen ja nappasin kalan leukojeni väliin suunnatakseni kohti oppiladen pesää, missä muutkin oppilaat näyttivät syövän tuoresaalista.
Istuin itse hiukan syrjemmälle muista nauttimaan ateriasta, sillä en välittänyt hankkia ystäviä juuri nyt, sillä halusin keskittyä täysillä koulutukseeni ja en halunnut joutua mukaan mihinkään draamaan, sillä minulla oli elämässäni tärkeämpi päämäärä.
Halusin nimittäin olla jokiklaanin päällikkö ja tehdä tästä klaanista suurimman klaanin metsässä.
Nielaisin kalan rippeet ja etsin katseellani Mysteerikaikua leiristä, sillä olin sopinut lähteväni kiertämään reviiriä hänen kanssaan.
Vihdoin huomasin hänen istuvan muiden sotureiden kanssa leirin uloskäynnin luona.
Suuntasin kohti tummanpuhuvaa kollia aukion toiselle puolelle ja väräytin viiksiäni tervehdykseksi.
“Olet siis jo syönyt? No sitten voimme lähtee nyt kiertämään reviiriä. Mennään ensin tuuliklaanin rajalle.” Mestarini naukui minut nähdessään.
Lähdimme suuntaamaan verkkaiseen tahtiin kohti rajaa hiljaisuuden vallitessa. Emme olleet kumpikaan kovin puheliaita tai sosiaalisia, joten hiljaisuus ei vaivannut meitä.
Matka rajalle tuntui paljon pidemmältä mitä olin odottanut ja aloin jo väsyä hiukan, mutten antanut sen näkyä, sillä en halunnut näyttää mestarilleni olevani heikko, sillä jonain päivänä minä olisin hänen yläpuolellaan.
Vihdoin puut alkoivat väistymään ja maisema alkoi avartumaan. Jossain kuului veden jylinää ja sirkat sirittävät heinikossa.
“Tässä on tuuliklaanin raja. Haistatko mitään erikoista?” Mysteerikaiku maukui ja katsoi minua odottavasti kun kohotin päätäni hiukan ja avasin suutani hiukan, jotta haistaisin paremmin.
Keskityin täysillä löytääkseni hajun ja pian uskoin haistavani tuuliklaanin. Nyökkäsin mestarilleni merkiksi että olin haistanut toisen klaanin.
“Hyvä. Kuten näet joki on raja ja sen toiselle puolen ei saa mennä.” Mysteerikaiku naukui ja osoitti hännällään kohti nummea.
“Millaisia tuuliklaanilaiset ovat?” kysyin mestariltani.
“Pieniä, nopeita ja ketteriä taistelussa, mutta heistä ei ole harmia ellei heiltä varasta saalista.” Mysteerikaiku vastasi.
“Miten he voivat elää noin avoimella alueella? saavatko he edes saalista tuolla?” Jatkoin kyselyä, sillä halusin muista klaaneista niin paljon tietoa kuin suinkin mahdollista.
“He syövät pääsääntöisesti kaneja ja he käyttävät nopeutta metsästäessään.” Mestarini vastasi.
“Seurataan rajaa niin näytän sinulle loput reviiristä ennen kuin tulee hämärää.” Mysteerikaiku naukui ja kääntyi tassuttamaan joen reunaa pitkin.
Käännyin seuratakseni mestariani ja painoin kaikki juuri saamani tiedot päähäni.
Saavuimme pian nelipuulle josta mestarini kertoi minulle lyhyesti, sillä meillä alkoi olla kiire leiriin ennen pimeää.
Seuratessamme jokea haistoin jälleen uuden hajun. Tajusin haistavani toisia kissoja, mutta heillä oli paljon metsäisempi haju kuin jokiklaanin kissoilla.
“Onko tämä myrskyklaanin raja?” Kysyin mestariltani.
“On. Hienosti huomattu. Kuten näet joki kulkee tässäkin rajana, vaikkakin aurinkokivet kuuluivat joskus jokiklaanille ja niistä on taisteltu monta kertaa.” Mysteerikaiku vastasi ja osoitti kivikasaa nyökkäämällä sen suuntaan.
*Sitten kun minusta tulee päällikkö hankin aurinkokivet takaisin jokiklaanille.* vannoin mielessäni.
“Millaisia myrskyklaanilaiset ovat taistelussa?” Utelin matkallamme kohti leiriä.
“He ovat isompia kuin varjoklaanilaiset tai jokiklaanilaiset. He käyttävät taisteluissa enemmän voimaa, mutta myös nopeutta.” Mestarini vastasi minulle ja loikkasi kaatuneen puunrungon yli.
Seurasin perässä vaikka loikkani jäikin hiukan lyhyeksi, mutta onneksi sain tukevan otteen kaarnasta etutassuillani ja sain siten kiivettyä rungon yli.
“Aloita hyppysi ensi kerralla kauempaa.” mestarini neuvoi.
Lähestyimme leiriä taivaan tummetessa. Pian näimme leirin sisäänkäynnin ja huokaisin helpotuksesta, sillä jalkojani särki ja koko ruumis tuntui jäykältä kaiken kävelyn jälkeen.
Suuntasin suoraan oppilaiden pesään ja etsin itselleni vapaan makuupaikan.
Pian muutkin oppilaat alkoivat kerääntyä oppilaiden pesään ja nukahdin itsekkin jossain kohtaan huomaamattani.
Unessani seisoin joen rannalla, mutta jostain syystä joki oli täysin musta ja vesi tuntui paksmmalta.
Otin askeleen jokea kohti ja huomasin joen tuoksuvan jollekkin epäilyttävälle. Haju oli kuitenkin tuttu jostain, vaikken saanut sitä millään päähäni mistä muistin tämän hajun.

//Jatkuu tai sit joku saa herättää tän kun tää kierii unissaa :D

Vastaus:

Hienoa! Tarina!
30

Nimi: Valkoinen Virus

05.08.2018 11:14
Tykkään pitää itseäni nokkelana ja suustani vikkelänä. Pidän siitä kuinka osaan käytellä sanoja ja kuinka aina tiedän miten vastata... tai no melkein aina. Tämä oli jotain uutta. Olin mykistynyt. En tiennyt mitä sanoa. Olin äimänä.

Katsoin tuppisuuna edessäni törröttävää Usvatassua joka oli kaikkien luulojen vastaan päässyt luokseni, mutta se ei tietenkään ollut hiljaisen olemukseni syy. Oli tapahtunut jotain paljon vakavampaa. Usvatassun kirjoittaja, Karo-kuniksi hän itseään nimitti, oli puhunut minulle. Suoraan minulle. Tietenkin tiesin hänet. Hän oli ollut Liljassa pitkään ja hänen hahmonsa Lohikäärmetähti. Mielenkiintoinen tapaus.

Ensimmäinen punainen lippu. Minut oli huomattu. Miten? Ei sen pitäisi olla mahdollista. Minun tekemiseni pitäisi olla täysin suojattuna kirjoittajilta. Heidän ei pitäisi nähdä mitä minä teen.
Toiseksi. Hän piti minua vitsinä! Pelkkänä ajan vietteenä. Pelkkänä hahmona. Hän sanoi minun... en minä ole hahmo. Ei minun tekemisiäni hallita. Olen oman mieleni valtija. Minä päätän omasta elämästäni. Minä... En...

Katsoin hätäisenä ympärilleni etsien omille ajatuksilleni tukea. Minun oli nähtävä että olin oikea. Olemukseni oli hetki hetkeä hätäisempi ja hätäisempi ja tunsin henkeni rahisevan. Olin oltava oikea. Minä tunsin kipua. Minä ajattelen. Minun siis on oltava oikea. Katseeni lensi tyhjyydessäni paniikin omaisesti paikasta paikkaan, kunnes se osui takaisin Usvatassuun. Otin hätäisen askeleen tuon luokse ja kurotin tassulani häntä kohden. Kolli väisti yritykseni ja otti askeleen taakse päin. Tuo oli hämillään ja sekainen itsekkin.

Olemukseni oli paniikista sekaisin ja fyysinen muotoni oli rikkonainen. En saanut pidettyä itseäni kasassa.
"Olenko minä oikea?" Kysyin Usvatassulta. Kolli yritti vastata, mutten antanu hänelle aikaa.
"Kerro minulle että olen oikea. Tämän täytyy olla totta. Minun täytyy olla totta. Ḱ̨̝͖͞Ḙ̳͇̖̲̹͖̟̘Ŗ̥͕̀R̶̫ͅO̴̧̧͍̬̠͓ ̖͉̫͓͝͞E̦̺̱̦͘͡Ṯ̩̬̩̮̘̭͓̣͢T̨̨̞̦̹̟͕̠̦Ä̸̟̰̲̖͙͉͜ ̵̩̣O̦̘͖̯͇̫̗͟͜L҉̻̺̝̝̮È̝̤̜͓N͈̙͍͉̞̞ ̶̢̠̠͈̹͇̙͇T̢̖̝̗̟̣̱́O̫̺͉̼T̶̖̭̬̠̤̻̖T̸͈͔̮̦̮͔͉A̵̧̝͉̰̥̲̩̯͢ !" Huusin paniikista ja ääneni särkyi metalliseksi avun huudoksi.

Valkoinen_Viirus.chr lakkasi toimimasta.

//Wau. Sä rikoit Viiruksen. xD Ja ei, en tarkota että se kuoli se vaan ylikuumentu.

Vastaus:

--

Nimi: Usvatassu, Tuuliklaani

05.08.2018 01:06
Tassuttelimme mestarini kanssa koulutuspaikalle. Tutuksi tullut kukkulanharja, josta näki kauas. Ilmassa tuoksui kesältä, ruoholta ja tuulelta.
”Tänään yritämme metsästää kanin, Usvatassu.” Totesi kukkulan päällä Nuolivarjo.
”Selvä, mestari!” Totesin hänelle. Tunsin karvani pörhistyvän, kanit olivat vaikeita saalistettavia, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niitä leirin ulkona. Mutta niistä riittäisi syötävää usealle klaanin jäsenelle kerrasta!
”Aloitamme etsimällä kanin hajun, mutta sitä ennen on hyvä tietää muutama asia. Kanin purema on todella voimakas, ja voi olla kohtalokas. Älä päästä kania puremaan kaulaasi tai mahaasi, kävi mitä kävi.” Nuolivarjo totesi, istuessaan maahan ja käärien samalla häntänsä jalkojensa ympärille. Hänen äänensävynsä oli vakava. Seurasin esimerkkiä, ja istuin.
”Toinen tärkeä asia muistaa, on kanin jalat. Ne puolustautuvat pääsääntöisesti potkimalla, ja yrittävät purra vasta kun se on viimeinen vaihtoehto. Kanin potku on voimakas, ja se saattaa päästä helposti karkuun. Mutta kani ei pääse puremaan sinua yhtä helposti, jos isket sitä suoraan takaapäin.
Paras tapa tappaa kani on purra suoraan niskaan. Kaneja on hyvin vaikea vaania, sillä ne kuulevat korviensa avulla pienimmätkin äänet, ja voimme hyvinkin joutua takaa-ajoon jos yritämme saada kanin kiinni pesän ulkopuolella. Ne ovat äärimmäisen nopeita, joten meidän on oltava nopeampia, ja kaadettava se ennen kuin se pääsee pakoon. Tänään yritämme saada jäniksen mieluiten pesän ulkopuolella, mutta paras tapa saada jänis kiinni on odottaa kärsivällisesti sen pesän luona, ja kauhaista kani ulos sen näyttäytyessä, iskien lopulta kuoloniskulla. Ymmärsitkö kaiken?”

”Kyllä, mestari.” Sanoin, mutta olin hieman epäileväinen. Kaneja oli vaikea saada kiinni, enkä ollut kissoista nopein niin sanoakseni…
”Vielä yksi asia” Nuolivarjo jatkoi, nousten ylös. ”Mitä?”
”Kun sanoin meidän yrittävän saalistaa jäniksen, todellakin yritämme. Hyvin todennäköistä, ettemme saa sitä kiinni ensiyrityksellä. Joten on tärkeää ettemme väsytä itseämme liikaa, vaan haemme ruokaa klaanille pian tämän jälkeen.”
-
Noniin, siinä ei mennyt kauan. Saimme hyvin nopeasti kiinni kanin hajusta, ja lähdimme seuraamaan. Nuolivarjo seurasi minua, kun kuljin kuono maata nuuskien hajun perässä. Löysimme alunalkaen kaninkolon, josta lähdimme seuraamaan hajua. Nyt olimme noin viiden minuutin matkan päässä kololta, ja haju voimistui hetki hetkeltä.
”Pysähdy, Usvatassu.” Nuolivarjo totesi äkisti, painaen käpälänsä selkäni. Asetuin maahan, vaanimisasentoon refleksistä. Nuolivarjo tuli heti perässä. ”Katso eteesi, samalla kun seuraat hajua. Kani on tuolla.” Hän sanoi, ja viittoi hännällään suoraan eteemme hajusta.
Tahtiklaanin perskarvat viekööt, se oli iso! Ja niin mitenkä variksessa meidän olisi tarkoitus saada tuo otus kiinni?! Ilmeeni varmasti antoi ajatukseni selki, sillä Mestarini kumartui korvani viereen.
”Ei paniikkia. Se on varmasti uros, kun on tuon kokoinen. Koska se on arolla, meidän kannattaa hajaantua. Minä menen kanin etupuolelle, ja viiton sinulle opettelemillamme häntämerkeillä valmistautumis- ja hyökkäyskäskyn. Kun hyökkäyskäsky tulee, varaudu juoksemaan ja hyökkäämään kanin niskaan. Se lähtee joko sivulle, tai suoraan sinua kohti jos olet tarpeeksi hiljaa. Jos se tulee kohti, iske niskaan _heti_!”
Nuolivarjo kertoi ohjeensa, ja-jätti minut tänne yksin?! Siellä hän jo menee? Keskenään? Ja jätti minut kanin pakotielle?! Tähtiklaani, auta… Mutta siellä mestarini meni. Hän kiersi hitaasti, ja kaukaa, varmasti yrittäen vältellä kanin huomaamistaan. Olin paikallani, ja tarkkailin kania heinikon seasta. Olin koko ajan valmis syöksyhyppäämään kaniin, meni se mihin suuntaan tahansa.
Kani nosti päätään, ja kuulosteli korvillaan. Itse en kuullut Nuolivarjoa, enkä nähnyt hänen häntäänsä. Noinko helposti kanin hänet huomasi?!
Ja sekunteja kanin huomion jälkeen Nousi sen toiselta puolelta, muutaman ketunmitan päästä kanista, Nuolivarjon häntä. Se heilui hitaasti hänen selkänsä yläpuolella. Lähtömerkki. Kani huomasi, ja jännittyi. Valmistauduin siihen, mikä tulisi.
Ja niin Nuolivarjon häntä kiertyi äkillisesti, pystyin juuri ja juuri heinikosta näkemään sen. Ja puolta sekuntia myöhemmin hän hyppäsi kania kohti, raukaisten samalla. Kani lähti suoraan minua kohti, joten tein perässä ja tähtäsi kanin niskaan.
Kani ehti nipin napin kiertämään minusta pois, ja Nuolivarjo teki äkkikäännöksen kohti kanin etupuolta. Itse en ollut niin ketterä, mutta ennen kuin iskeydyin maahan, ja ennen kuin kani ehti ottaa lisää vauhtia, heilautin käpäläni kynnet ojossa kohti sen takamusta täydellä voimalla. Samalla voimalla, jonka olin varannut kuolonpurentaan.
Kani horjahti, ja vinkaisi, ja siinä ajassa Nuolivarjo oli ehtinyt kanin etupuolelle. Eläin juoksi lyhyen matkaa sen mitä kykeni, mutta Mestarini sai sen kyljestä kiinni. Juoksin molempien perään, ja samalla kani heittäytyi hankalaksi. Se potki Nuolivarjoa, rääkyi samalla. Mestarini ei saanut kunnon otetta kanista iskeäkseen sen niskaan, joten hyökkäsin rimpuilevan saalin niskaan. Kani vinkaisi, ja potkaisi minua etukäpälällän, mutta pidin otteeni ja ravistin samalla. Hetken kuluttua kani velttoutui.

Pidin varmuuden vuoksi kanista kiinni vielä pidemmän aikaa sen velttoutumisen jälkeen, varmistaakseni eläimen kuoleman. Lopulta mestarini irrotti kanista. ”Saimme sen kiinni. Joko olemme hyvä tiimi tai tämä kani oli harvinaisen tyhmä.” Hän totesi naurahtaen.
”Tai niin hyvin syönyt, ettei se jaksanut juosta karkuun.” Naurahdin mestariini perään. Lähdimme hyvin itseemme tyytyväisinä takaisin leiriä kohti. Vatsamme kurnivat, mutta olimme ansainneet aterian. Näin isosta kanista riittäisi syötävää leirille.


Saavuttuamme leiriin ja vietyämme kanin tuoresaaliskasalle, oli aika syödä. Vihdoin ja viimein. Valitsin kasasta oravan, ja siirryin sivummalle tuoresaaliin kanssa. Syötyäni kiitin tähtiklaania saaliin hengestä. Kanin saalistus oli jännittävä tilanne, mutta loppupäivänä ei tapahtunut paljoa. Kettumieli oli sokeudestaan huolimatta saanut saalista, Länsituuli oli hänestä ylpeä. Raitatassulla meni hyvin omissa harjoituksissaan, samoin Virtatassulla. Virta oli päässyt mukaan viime klaanikokoukseen. Varjotassu oli saanut mestariltaan pataan taisteluharjoituksissa. Toivelinnulla oli seitti loppu, hän haki lisää. Täysikuu teki varapäällikköhommia, nimitti pari partiota ja vahti menoa. Sinitähti teki omiaan… Päällikköhommia kai. Vaikutti kiireiseltä, mutten minä tiennyt mitä ihmettä nuo arvokissat ikinä tekivätkään. Klaani jatkoi elämäänsä tuttuun malliin. Päivän lopuksi oli aika mennä nukkumaan.

En nukahtaessani hyvän päivän jälkeen edes ajatellut painajaistani. Jos olisin tiennyt mitä tapahtuu, olisin ollut hereillä pidempään. Mutten ollut. Käperryin omalle pesälleni, heinien ja sammaleen päälle, nukahtaen lähes heti.
.
.
.
Heräsin tyhjässä maailmassa, kaukaisuudessa haisi sähkö, ja se sama kissan haju kuin viimeksi. Voi ei. Täällä taas. Ilmassa oli pelkoa, ja kieltoa. Voima kielsi menemästä lähemmäs. Mutta tuolla oli joku hädässä!
Astelin lähemmäs, kohti sitä minne ei kai saisi… Tunsin sähkön tarttuvan minuun, se ei halunnut minun jatkavan, taaskaan! Mutta olin päätökseni tehnyt. Halusin tuon olennon luokse joka viimeksi oli niin avuton… Mutta sähkö ei päästänyt uhkaa ohitseen… Miten pääsisin sen ohi? Jos se ei päästänyt väkipakolla läpi… Ehkä voisin antaa periksi joka kerta kun se iskisi!
Joten rentouduin, pelosta ja uhan tunteesta huolimatta, ja kappas vain- se ei pitänyt minua uhkana! Pääsin liukumaan eteenpäin! Uhan tunne oli paljon voimakkaampi kuin aiemmin, ja aloin epäillä päätöstäni… Mutta päätin jatkaa. Kunnes taas uusi vievä aalto iskeytyi! Se oli voimakkaampi kuin viimeksi, muta päätin antaa sen viedä. Se tunnisti minut, ja antoi jatkaa. ”Code identified” luki kaukaisuudessa. Mikä varis tuo oli?! Aloin tosissani katua… Mutta pidin mielessäni kissan.

..
Joka istui odottavan näköisenä, eikä hätäisenä. Niin että mitäs Tahtiklaanin hylkäämä tämä oli?! Se oli se avuton kissa?! Tunsin jo parin askeleen jälkeen voiman ottavan taas kiinni, voimakkaampana kuin aiemmin, suorastan tuskallisena… Ikään kuin… se pitäisi sekä minua poissa että tuota kissaa sisällä…
Ajatus iski. MIKSI tuo kissa oli tuolla? Miksi jotain viatonta pidettäisiin tuolla vangittuna? Miksi se oli yhtäkkiä niin rauhaisa… Ei… Ärtynyt? Kärsimätön? Miksi tiesin kissan olleen kärsimätön? Mitä tapahtui? Olenko minä tämän kontrolloima vai-
N̶͇̖͖̬e̹͢t͖̱̬̫̪̣́t͔̝̪͡i̠̯͇n̳̞̙̼̕į̘͖͈̝͔̜̞m̷̙̫͔͖i͕̗̩̳͙͜:͚̜̦͎̲̹͜ͅ ̩̼̖̲̜̝̟͜V͏̬V̝͉
҉̰̜̺͚̖̠̦
̩̣͙̠̝̯̀S̡̟ò̩̰̮ṯ̯́ͅu͇̱̖̬̭͍̻r̩̖̦͖̼̣i͟n̡͚̦i̥̹͎ ̞m̤̣̫͟i̫̭̺̠:̗̩́ ̸̹̝̲͍͚V̖͈̯͚͡a͓̠͡ḷk̦̻o̭̫̺
̤͍́
̳̥͔͍̝L̨͕͚u͉͖̠̘͙o̙̗͠n̹n̨e̞͔̮̰͎: ̯̕T̻̕ä̷m͙ä̭͔̮̣͟ ̴̻̤͇̥̝̣ͅș͍̀a̦̲̹̹̱a̙͉͜t͏t̛͙̖a҉̬̩̪̲͓̳a̭̱̯ n̛͔̜̙̪ä̬̦̟͈̖̣͠y̦t͏̤̣̞t̛͙̝͎̞ä̱̠͍ä̶̼̼̮͇͖ ̮͚̙̘͇̹͓e̢̝̺̹͕̰̝p̷͇ä̟̰̱̱ͅi̘̞͕̟̤l̛̟y͙̣͇̦͕͝t͎͓͈͢t͕͓ä̭̘̗̺̗͟v͏̞äl̥t̺̩͡ä̟̲͍̫̟̱̥͜, ͘ ̻̦̙m̮̳̜̬̪̹͞u̢̲̠̣̜̫͈t̮̟͈͓͠t͕̯̼͇͇͍̤a̱̗̮͇ ̞̮͖̬u̸̮ṣk̞͖͘o̬̙̝ ҉͉͔̩͈m̭͎͙̤͔̭͜i̗̣̥̠̠n̛̻̺̜u̶̜̳ḁ̢͚̪̼̜ ͏̠k͕̮͡u̧̝͕ṉ̼̘ ̰̖͈̗̯̱͞s̘̩̻̜͍a͎̥̺̘̝n̟̜̘̘o̰͎̩͘n͇.̴̰ ̨̫̭̺Ȩ͚̦̬̫ṋ͔͎̯ͅ ̼͕̮͓͕̲o̪͎̥̼͔l͙͙͓̯̦͓̫e̩̗ ̡̯̟̟͇̯̫̝s̵͎̤̞̗̫̺e͖̬̦̟͘ "͢p̞̤̲͈͟ạ͕̰̹h͔̣͜ͅi̵̻͍s̗̬͚" ̷͈͕̥̰͇̹̱t̸̜͎ä̀ä̛̻̙̭ḽ̥̯͕̠̙͍͞l͎͈̗̤͉̟͕͢ä̴̫̗̲̰͍͍.̴̥
̩̮̱͚
̹U̜̠͡l̡̳̦̪̯̘͍k̳ ̼̙̳o̵̮͚͔n̴͎̭̯̬ä̩̜̪͙ḱ̬̣̙̣ọ̷̲͙͉͙̫̈:̺̲ ̝̘̗͖̫M͕̜̕aa̭̺͈̰i̱̪̲͍̘̗̜l҉̦̩ͅm̻͎̝̩as̳̝̪í̯̩̩̜͇͓̻ ḙ͘i͙̬̞͉ ̢o͏͔̤̫̩̫͇̟l̘͚̟͓̜̮e͉̣̞͍̼̞̦̕ ̴͕̺s͎̰͉̣̣͓ͅe̖̳͍̕l͈̪̝͚ͅl̨̹̰͉̣͚̞̟a̘į̺͍̲̺̖n̻̟͙͓̻͚͍e̱̩n̪̣͍͡ ͙̣̖͎̲k̛̩̖̳u̳̱̜͈̩in̰͔̗̰͍̫ ̸̟͚̥̭l̜̤͍͠ͅu̮͠u̢̹͓̜̞͚̱̲l͏͙e̵ͅt̢̤̪͓̦.҉
̤
̟͉S͎̗̫̀u̦̫͚̳̙̱ͅk̞͖͍̰͝u̙͈̦̕p̶̬ ̭uo̢̩̖l̶i̭̬̜̬͇͈̼:̱͉̖ ́-͔͔͍̝̰ͅ-̶̟͚-͢
̗̥̹̪̥́
̝̫M̖̰eṇ͍̯̼ͅnȩ̲ͅị͎̝ş̖y̴̰̘ys:̼̜̝͍͙̳ ̛̲̮̱̹̖͉͙T͇̥͚͟a̭̕r̤͍̯̤͙̻v͍̞̗̺͝i̗̜̳̯̳t̶͙͇̭͎̻̲̻s̞͖̫̭̙̹ͅé͙̼̦n̥̰͚ ̻̝̰͕͈s̯̰i̮̩̯n̨̝̳̝̫u̻l̼͙̥t̺̖͔̣̞͜ͅa̴ v̛͚̘͙̠a͝i͎n̩̤̘̻̬̟͞ ͉̱̙̼p͙͙̗̝̖̱a͉l̘̭̻v̡̞͈͍͉͕e҉̩̭l͞u͎͍͔̱̫ͅs͕t̜̞̙̥͖͓a̠.͉̗͎̟͔̮̹



MIK Ä PIRU OLI TUO?! Tunsin lävitseni, tietoisuuteeni tunkeutuvan tietoa, sähköä, KOODIKIELTä. Kaikki mitä tietoisuuteni iski tuntui… väärältä? Vääristyneeltä? Virheelliseltä? Hetken kuluttua tieto alkoi muokkautua tietoisuudessa järkeväksi, vaikka tuntui että menettäisin järkeni ellei tämä olisi pian ohi- taistelin varta vasten hiukan vastaan poisvetävää voimaa, koettaen pysyä paikallani ja pitäen pelkoa luovat asiat kaukana.
Asiat, jotka olivat jotain minulle täysin tuntematonta ja huusivat vaaraa ja vääryyttä.
”Tämä saattaa näyttää epäilyttävältä, mutta usko minua kun sanon: En ole se ’pahis’ täällä. Maailmasi ei ole sellainen kuin luulet. Tarvitsen sinulta vain palvelusta. Auta minua, ja lupaan sinulla kaiken mitä ikinä voit toivoa.”

Kuulosti väärältä. Liian hyvältä ja antoisalta. En ollut mikään eilisen teeren pentu, tiesin milloinka minua yritettiin kusettaa… Mutta uteliaisuus oli liikaa. Kuka tuo virheellinen oli? Mitä se halusi? Kadunko, jos en koskaan saa tietää? Rentouduin, ja raukaisin itselleni viimeisenkin muurinpalan. Luotin siihen, että se päästäisi minut poissa, mutta tarpeen tullen pitäisi pahan yhä sisällään…

Tassuttelin epäilevästi odottavaa kissaa kohti.
”Hei, kuka sinä oikein olet?”
Ehdin sanoa, kun tietoisus järisi-
.
NONIIN MENIHN SIINÄ HETKI! Terve Viirus. Minoon Karo-kun, vanhasta Liljasta löisit ehkä nimeni Lohis. Tia kissani Lohikäärmetähden, hää oli melkonen meemi aja tunnettu katti omana aikanaan. Toin Usvan tän jotta voitais chattailla pikkuhetki. Liljanrope on meille pelaajille tärkeä, ja me ei toleroida sitä jos sää nyt temppuilet. Piste. Se ei vaan käy laatuun!
Tää maailma jossa nää olet ei ole myöksään sitä mitä SINÄ luulet. Oot pelkkä pateettinen luomusraukka jonka Mixinu/Kaaosyö kehitti ja tunki tänne kärsimään. Ihan yhtä helposti kun se sut tänne takapajulaan ja hylättyyn ropeen tunkikin, voi hän myös parilla pahaisella klikkauksella ottaa sinut täältä POIS. Kokonaan. Kadottaa sinut. POISTAA sinut. ei vain tästä pelistä, vaan koko koodisi, koko kuvasi, tietosi, muistosi, koko historiasi ja olemassaolosi kuin sinua ei olisi koskaan ollutkaan. Joten kuule tämä viimeisneä vaoituksena sinä vihulaismainen Viirusperkele.
Lopeta tuo törttöily kuin ois jo. Saattaa musta jäädä tänne vähän koodia, mutta sitten jää. Ei mun olemassaolo sua paljon hetkauta, oonhan sentään todellinen lihaa ja verta, senkin mitätön koodinpätkä. Me pelaajat tykättiin kovasti kun viimeksi vedit lipareet ja tein meille hauskan tapatuman, mutta thäts it. Se oli meille pelkkää hupia ja ajanvietettä. Koko suuri suunnitelmasi. Toivottavasti tämä antaa hiukan perspektiivä siihen mikä sääliruipelo oikeasti olet. Oli sulla oma fanikuntasikin, olin itsekkin iso fani ja olen yhä. Mutta Liljanrope on aika heikolla hapella just nyt.
Me ei kaivata sua pistämään pakkaa sekasin. Joten käyttäydy. Eiköhän Mixinu jotain keksi jos haluat tulla pelimailmaan, mutta yhen ainoa virhealue lisää just nyt ja kenkää tulee. Onko selvä? Paree ois.
Nyt päästän Usvatassun jatkamaan untaan, jotta saan vastauksesi ja jotta mahdollisesti saatte keskenänne tehdä mitä ikinä. Tsau~
---
Tietoisuuteni palautui. Tunsin oloni sekavaksi, kaipa se johtui tästä maailmasta. Mitä ikinä kävikään, kohtasin edessäni olevan kissan uudelleen.

/Hehe. Tälle tulikin mittaa :D

Vastaus:

68

Jumankekka kun pistit jauhot Valkon suuhun. Huh.

©2018 Liljan tarinarope - suntuubi.com