Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tänne kirjottelet tarinoita ja sitten annamme niistä pisteitä!

Lueppas nämä!

1. Jos arvioimattomia tarinoita on kolmen sivun verran, ei saa tulla enää tarinoita, ennen kun aikaisempia on arvioitu pois. Ei haittaa jos menee pari yli.

2. Tämä on tarinarope. Joten tarinoita, ei ropetusta. Minimi tarinan pituus on viisi virkettä. Tämä:

"Hei tahdon ruokaa!" huusin mestarilleni, vaikka hän oli jo kaukana.

meidän logiikalla lasketaan yhdeksi virkkeeksi.

3. Laita nimesi kohdalle kissasi nimi ja klaani. Esim.

Unilumo, Varjoklaani

4.Kaikkien tarinoiden ei tarvitse mennä aivan samassa aikajanassa.

5. Jos tarinassasi kuolee joku kissa laita tarinan jälkeen merkintä

R.I.P *kissan nimi* ja kerro meneekö hän Tähtiklaaniin vain Pimeydenmetsään. (vai Halloweenklaaniin) Jos hahmo oli vain sinun npc, joka ei ole liittyneet kohtaan merkitty, niin silloin ei tarvitse tehdä tätä.


Ylläpitäjät

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Verikynsi, Ankokuklaani

17.09.2017 00:45
Odotitko sen olevan loppu? Minä odotin. Maailma jota katselin joka päivä hämärtyi nyt syvemmälle unohdettuun kansaan, joka joskus hehkui loistossaan.
Maailma jota rakastin ja vihasin niin paljon samaan aikaan.

Vuorten ilma ei tuntunut enää kylmältä. Metsien tuoksut eivät kantautuneet enää pesäkoloomme asti. Jopa raikas, ennen keuhkoissani virrannut ilma ei tuonut enää sitä rauhoittavaa tunnetta.
Metsän kissat olivat yksitellen vaipuneet unholaan. Suuret alut olivat jääneet vain haaveiksi. Entiset legendat olivat valmiina painumaan ikuiseen lepoon. Klaanit, jotka ennen tulvivat elämää katosivat, kuin metsäpalon tuhka ruohon alle.
Jokin minussa sanoi, että tämä oli loppu. Tämä oli se loppu, joka metsää oli piinannut jo monen kuun ajan.

Nostin pääni ulos luolien käytävistä. Vuorten lumi tuntui tassujeni alla edelleen yhtä hylkivän kylmältä kuin ennenkin, se lohdutti minua hieman. Korvani kääntyivät hiljalleen alas vasten niskaani. Laskeuduin istumaan lumen päälle kiertäen häntäni tassujeni ympärille. Musta kiiltelevä turkkini otti vastaan valon, joka heikosti paistoi taivaalta auringonlaskun saattelemana.

Mitä olinkaan ehtinyt kokea tässä maailmassa? Olin syntynyt, oppinut tappamaan, murhannut monia kissoja, ehtinyt rakastaa ja saada pentuja, kiusata kissoja, kuolla, herätä henkiin, kuolla uudestaan Veriklaanin entisen päällikön puolesta, todistaa kuinka sukuni epäonnekas retki jatkui, juoda viinaa (niin paljon kuin sieluni sieti), melkein tuhonnut klaanit herättämällä viirukset, olin päässyt Halloweenklaaniin ja myöhemmin perustanut oman klaanini..

Ja entä Vaahteranlehti?

Tarkensin hitaasti katseeni metsään. Vielä.. Jos saisin nähdä hänet vielä kerran, hyvästellä tällä kertaa kunnolla, sitten lähteä ja jatkaa elämääni Sinin rinnalla ihmisen muodossa, olisinko tyytyväinen?
Avasin siipeni ja ponkaisin itselleni hieman vauhtia, lähtien liitelemään alas lumisen vuoren seinämää. Metsä oli vaihtunut lehtisateen väriseksi, enkä usko sen kasvattavan enää lehtinsä uudelleen.
Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Tunsin vain ilman siivissäni ja mustassa turkissani.
Pian avasin silmäni ja vaihdoin liitokulmaani juuri ja juuri välttäen törmäämiseni maan kanssa. Välittömästi alkaen väistellä puita, jatkoin liitämistäni metsän läpi kohti Jokiklaanin leiriä. Silmiini oli vaihtunut pehmeä, lempeä, haikeamielinen katse.

Olinko ollut se sama murhaaja enää pitkään aikaan?

Aistini olivat heränneet äärimmilleen, kun ensimmäistä kertaa tapasin Kaaosyön kaksijalkalassa. Olin iskenyt kiinni heidän saaliiseensa, juonut itseni täyteen ja häipynyt lopulta paikalta.
Sen jälkeen olin opetellut Sulkahännän kanssa, kunnes päädyin viemään hänen henkensä raa'an, tiukan taistelun seurauksena.
Olin murhannut emoni vailla sääliä tai tunteita, melkein raadellut pentuni siitä hyvästä, että hän vei kumppanini.

Olinko muuttunut sen jälkeen, kun tapasin Vaahteranlehden? Totaalisesti. En olisi tässä ilman häntä ja Kaaosyötä.

Naurahdin. Puut vilisivät ohitseni kadoten taakseni. Suljin siipeni ja tassuni upposivat kosteaan multaan. Korvani kääntyilivät ympäriinsä varmistaen, että Jokiklaanin leirissä ei tosiaan ollut ketään. Annoin oranssin katseeni kierrellä jokaisen yksityiskohdan leirissä.

Olin tavannut Vaahteranlehden ensimmäistä kertaa, kun Jokiklaani oli vielä etsinyt paikkaansa klaanien seasta suuren tulipaon jälkeen. Olin keskeyttänyt riidan Jokiklaanilaisen ja Veriklaanilaisen välillä, sekä uhkaillut Jokiklaania oppilaan suurella egollani.
En kyllä menettänyt sitä ikinä.
Tapasin Vaahteranlehden toista kertaa, kun ajauduin Jokiklaanin leirin eteen karhun liiskaamana. Vaahteranlehti piti minusta huolta, kunnes olin kunnossa. Toin hänet mukanani Veriklaaniin.
Olimmeko me onnellisia?
Pienet yksityiskohdat olivat jo lipsuneet pois mielestäni.
Olinko ikinä rakastanut ketään yhtä paljon kuin häntä?

Otin askeleen eteenpäin. Hiljalleen lähdin etsimään Vaahteranlehteä leiristä.
Olisi aika päästää irti muistoistani, tästä maailmasta. Luimistin korvani uudelleen.
"Verikynsi?" kuulin vaimean äänen takanani.
Käännähdin nopeasti ympäri nähdäkseni värikkään naaraan, jonka korvan takana roikkui kaksi mustaa sulkaa, ja jonka toinen silmä oli pelkkä musta kuoppa.
Yllätykseni takaa nousi hymy.
"Hei Vaahteranlehti. Et taida vieläkään muistaa minua, ethän? Minä muistan sinut nyt. Enkä tiedä, miten saatoinkaan unohtaa", annoin sanojeni valua ulos suustani.
Vaahteranlehden häntä nousi hieman ylös heilahdellen, hän varmasti mietti mitä höpötin.
Otin pari askelta lähemmäs häntä vetäen hieman henkeä ja laskien katseeni.
"Tulin sanomaan hyvästini. Olen lähdössä."
"Minne?" Vaahteranlehti kysyi ihmeissään.
"Pois."
Nostin kirkkaan katseeni häneen.

"Tämä maailma pyyhkiytyy pois ympäriltämme. Sitä ei enää ole. Minä jatkan elämääni jossain muualla, mutten anna itseni vain kadota tästä maailmasta. Haluan sanoa hyvästini sinulle, hyvästini tälle maailmalle ja muistoilleni. Mutten halua sanoa hyvästejä tälle elämälleni, mitä elin täällä. Onnelle, vihalle, surulle, sekä vahvuudelle, mitä täällä eläessäni sain.

Minä tein itsestäni tarinan. Se tarina elää täällä. Minua arvostettiin, pelättiin ja vihattiin. Minä autoin ja haavoitin. Minä tapoin ja tein ystäviä. Loppujen lopuksi, enkö minä kuitenkin ole tunnettu täällä? Eikö maineeni ole jo kulkenut kissalta toiselle? Olen elävä legenda", virnistin, vaikka virnistyksestäni tulikin haikea.
Vaahteranlehti katsoi minua, kuin ei ymmärtäisi sanaakaan mistä puhuin. Hiljaa kuitenkin aloin erottaa, kuinka hänen silmiensä katse muuttui. Muistiko hän viiruksen, tämän paikan?
Avasin siipeni. Niiden ympärille kulkeutui pala pimeyttä, tehden reiän tuntemaani todellisuuteen.

"Legentojahan ei ole luotu unohdettaviksi?"

Hymyilin ja annoin maailman valua pois ympäriltäni.

"Joten älä unohda minua."

Niiden sanojen myötä kulkeuduin pois toiseen maailmaan, maailmaan, joka ei tuntisi minua enää legendaarisena Verikyntenä.
Enää jäljellä oli pieni muisto menneisyydestäni.
Siivet.


"Onko se ihan ok?"
"Miksei olisi?"
"No, tämä kuulostaa hieman kököltä. Olet kuitenkin minullekin tärkeä hahmo, joten haluaisin tehdä jotain parempaa.."
"Älä siitä huolehdi. Tämä oli minun tapani sanoa hyvästi. Enhän minä ikinä ollutkaan mikään tämän maailman suosikki", hymy kaartui kasvoilleni ja hellästi pörrötin Sinin päätä.
Sini katsoi minua hetken hyvin surumielinen ilme kasvoillaan, kunnes käänsi katseensa ja kirjoitti vielä yksinkertaisen laskutehtävän vastauksen boxin alle.
"Kiitos Verikynsi", Sini sanoi hieman väreilevällä äänellä ja jatkoi, "kiitos, että sain luoda tarinaasi."
"Ei, kiitos kuuluu sinulle. Kiitos siitä, että annoit minun elää."
Sini kuljetti hiirensä 'kirjoita' kohdan päälle.
"En katoa elämästäsi tämän jälkeen, tiedäthän?" kuiskasin vielä Sinin korvan juureen.
"Kiitos."
Kuului vain yksi 'kliks'.

Nimi: Virnuhymy, Jokiklaani

05.02.2017 22:37
"Voit jo palata soturien pesään, mutta sinun on pysyttävä leirissä." Parantaja maukui.
*Ihan kuin olisin joku pentu.* ajattelin mutta nyökkäsin merkiksi, että olin ymmärtänyt käskyn.
Minulla oli nyt suurempiakin murheita kuin väitellä parantajan kanssa. Olin tappanut emoni koko klaanin edessä. Päällikkö oli eilen poikennut parantajan pesällä ja ilmoittanut, että minua pidetään tempaukseni takia silmällä jonkun aikaa, vaikka selitykseni oli ollut aika uskottava. Olin väittänyt, etten tuntenut omaa emoani ja että kissa oli uhannut pentuja.
"Se kissa oli päästään sekaisin. Tein mitä oli tehtävä." Olin naukunut Vinhatähdelle.
*Nyt siskoni on paras olla hiljaa hetkinen, sillä en todellakaan haluaisi enempää ongelmia." Ajattelin tassutellessani kohti pentutarhaan.
Halusin nähdä miten pikkusiskollani ja veljilläni menee.
En ehtinyt edes pentutarhaan astin kunnes tunsin Naarmupennun loikkaavani päälleni.
"Kukkuu!" Hän huusi ja roikkui niskassani.
Painajaispentu tassutti silmät loistaen perässä.
"Me jäämme jokiklaaniin sinun luoksesi!" Painajaispentu hihkui.
Hymähdin ja yritin etsiä Tuskapentua katseellani.
"Missä veljenne on?" Kysyin hämilläni.
"Hän mököttää taas, mutta hän nyt on vähän sellainen mielensäpahoittaha välillä, joten anna hänen olla." Naarmupentu selitti ja luisui selästäni.
"Tuleeko sinusta meidän mestari?!" Painajaispentu naukui tohkeissaan.
"Jokainen saa oman mestarin ja siittä päättää Vinhatähti." Naukaisin ja hymyilin pennuille.
"Oletteko muuten ikinä maistaneet kalaa?" Kysyin pennuilta.
"Ei olla, mutta niitä voi kuulemma syödä." Naarmupentu esitelmöi.
"Jos jäätte klaaniin niin paras totutella, sillä kaikki täällä osaavat kalastaa ja uida, mikä tarkoittaa sitä, että syömme paljon kalaa." Naukaisin ja viitoin pentuja hännälläni seuraamaan itseäni kohti tuoresaaliskasaa.
Samassa katseeni osui pentutarhan edustalla istuvaan Tuskapentuun. Hänen silmissään oli jokin outo katse, jota en osannut tulkita. Pystyin kuitenkin erottamaan jo unistani tutun siskoni silmät.
*Murhanhimoa?* Ajattelin huolestuneena.
*Äh älä ole typerä hän on vain tolaltaan.* mietin ja tassuttelin kahden sisarukseni kanssa leirin poikki.
Huomasin Naarmupennusta, että hänestä tulisi minun näköiseni ja Painajaispentu kasvaisi luultavasti pitkäjalkaiseksi ja honteloksi, sillä hänellä oli jo nyt todella siro olemus.
Valitsin tuoresaaliskasasta sen kokoisen kalan, että se riittäisi kahdelle pennulle ja minulle.
Tiputin pullean särjen pentujen eteen ja annoin heidän haistella sitä ensin rauhassa.
"Olen syönyt aikasemmin vain hiiriä, joten tämä on todella outoa." Painajaispentu maukui ja tökki kalaa käpälällään.
"Minun mielestäni se näyttää todella herkulliselta!" Naarmupentu naukaisi ja haukkasi suunsa täyteen kalaa.
Seurasin Naarmupennun ilmettä tämän pureskellessa kalaa.
"Phytsyi phyi." Naarmupentu kako ja sylkäisi ruotoja suustaan.
"Auts. Kalalla on terävät luut." Hän valitti.
"Ne ovat ruotoja. Olin juuri sanomassa että kannattaa pureskella varovasti, mutta ahneella on nyt vähän no... erilainen loppu." Nau´uin.
Työnsin kalaa Painajaispennun suuntaan joka silmäili ateriaa ensin epäluuloisena, mutta haukkasi kuitenkin pienen palan.
Pikkuveli pureskeli kalaa arvioiden sen makua.
"Maistuu jotenkin...rasvaisemmalle, kuin hiiri." Hän naukaisi nielaistuaan.
"Siihen tottuu kyllä." Naukaisin.
Jaoin kalan kahden pennun kanssa hiljaisuuden vallitessa.
Lopulta nuolaisin huuliani ja nousin ylös.
"Minun kannattaa levätä ehkä, jos mielin päästä joskus ulos leiristä ja sama tekisi ehkä teillekkin hyvää." Naukaisin Naarmupennulle ja Painajaispennulle.
"Plääh! Opeta meitä taistelemaan." Naarmupentu kitisi.
"Olen todella väsynyt ja toipilas." Naukaisin pennuille.
"Katsotaan huomenna." Naukaisin ja näin kahden sisarukseni piristyvän.
Käänsin heille selkäni ja laahustin soturien pesään.
*Toivottavasti klaani hyväksyy heidät.* ajattelin muistaessani omat oppilasaikani, kun osa klaanista oli epäillyt kykyjäni ja halveksinut minua.
Etsin makuupaikkani ja etsin mukavan asennon. Annoin silmieni sulkeutua ja vajosin unien pehmeään untuvaiseen maailmaan.

//Tästä voipi joku halutessaan jatkaa.//

Nimi: Kulovalkea, Jokiklaani

31.01.2017 20:06
"Muista herätä huomella aikaisin aamupartioon" Tammituuli naukaisi perääni.
"Selvä" naukaisin hiljaa ja annoin tälle vienon hymyn, mutta niin pian kuin hänen katseensa kääntyi minusta hymy hävisi. Huokaisin syvään ja menin sotureiden pesään nukkumaan. Vaivuin mustaan uneen. Unessa olin taas niityllä, niin kuin aina. Ei Huurrekynttä missään. Häntä ei ollut näkynyt pitkään aikaan ja olin osittain onnellinen, mutta osittain hämilläni. Minne se olisi voinut mennä? Pian jokin lämähti suoraan kasvoilleni ja tunsin sen kaatavan minut selälleen. Huudahdin.
"Vihdoinkin jotain tapahtuu!" kuului särisevä ääni. Sain silmäni avattua ja huomasin valkoisen kissan makaavan päälläni. Tuolla oli häiritsevät kasvot. Erittäin. Hengitykseni kiivastui, mutta yritin muuten pysyä rauhallisena. Tämä on vain unta.
"Poistuisitko päältäni?" kysyin.
"Aa, juu tietenkin" kolli mutisi ja teki työtä käskettyä.
"Mutta kerroppas, että oletteko te kuolevaiset ruenneet välttelemään nukkumaan menoa? Sillä tuntuu kun ette olisi menneet nukkumaan moneen kuuhun!" kolli selitti jotain. Jokin minussa sanoi, ettei tuo valkoinen kissa ole minun oman mielikuvitukseni tuotosta.
"Kuka... Mikä sinä olet?" kysyin. Kolli katseli minua hetken hymyillen.
"Olen Valko" se naukaisi nopealla puheellaan. Hetken hiljaisuus. Se odotti jotain.
"Entäs sinä?"
"Kulovalkea" sanoin nopeasti.
"Kulovalkea.... hmmmm...." Valko mumisi.
"AAAH! Oletko sinä Vaahteranlehden jälkeläinen?"
"Tunnet äitini?" hämmistelin.
"Ja on vielä jotain muuta... Sinun kaksijalkasi on Kaaos" Valko selitti. Jos en aiemmin tippunut kärryiltä, niin nyt sen tein"
"Anteeksi, mutta minulla ei ole kaksijalkaa, olen klaani kissa. Jokiklaanissa" naukaisin epäileväisesti.
"Jep, tuon ontuvan kirjoitustavan huomaa Erkkikin" Valko sanahti, jotenkin kuulostaen itseensä tyytyväiseltä.
"Erkkikin... nyt hän on kyllä vain pata laiska" hän mumisi.
"En pysy kärryillä yhtään mistään, mitä puhut! Et pysty mitenkään olemaan uneni tuote. Kerro mikä olet" sähisin. Valko näytti yllättyneeltä, mutta hymyili. En edes usko, että hän pystyisi näyttämään tuollaisilla kasvoillaan mitään muuta, kuin hymyä.
"Olen vain lopen kyllästynyt henkimaailman kissa ja tahdon jutella sinulle" hän naukaisi iloisena. Katsoin tuota edelleen hämmentyneenä.
"Noh, mistäs te kuolevaiset tykkäätte jutella? Onko tullut kalaa? Onkos sinulla jo poikaystävää?"
"TÄH?!" älähdin.
"C'moon, minun seurassani ei tarvitse ujostella. Et sinä nyt niin nuorelta näytä, ettet koskaan olisi suhteessa ollut" Valko yritti aloittaa keskustelua. Käänsin tälle selkäni ja lähdin kävelemään pois päin.
"Sain tarpeekseeni" ärähdin. Kuulin selvästi kuinka Valko lähti seuraamaan minua. Murahdin.
"Sinun uni maisemasi on hieno. Erittäin kirkas. Yleensä näen vain todella tummia unia. Eikä täällä oikein tapahdukkaan mitään. Muilla on aina muita kissoja läsnä. Tai edes eläimiä. Sinulla on vain suuri kirkas niitty täynnä kukkia. Ja yksi hieno puu tuolla. Miksei täällä ole ketään? Et näytä kuuntelevan minua", Valko kälätti.
"Olisit nyt hiljaa" sähähdin. Se tepsi. Hiljaisuus viimeinkin. Valko tosin edelleen seurasi minua. Olipahan hiljaa ainakin.
"Kyllä täällä yleensä on joku" sanoin yllättäen.
"Ai, kuka"
"Huurrekynsi, mutta häntä ei ole näkynyt pitkään aikaan", naukaisin.
"Tiedätkö yhtään miksi?"
"En ole varma. Eräs hänelle tärkeä kissa kuoli. Sen jälkeen häntä ei ole näkynyt."

Nimi: Valkoinen Viirus, Pimeyden metsä

31.01.2017 19:35
Makailin pimeyden metsässä. Minulla oli tylsää. Aikaa tuntui kuluvan ikuisuuksia, mutta Varjosydämmestä ei kuulunut mitään. Herran tähden, ei kenestäkään muustakaan! En tuntenut yhtään unimaailmaa aukeavan, joten en pystynyt menemään univierailulle itesäni viihdyttämään. Kukaan ei ollut mennyt nukkumaan. Mutta miten? Aikaa oli varmasti mennyt ikuisuuksia. SILTÄ SE TUNTUI. Olin tottunut tylsyyteen. Olin tottunut odottamaan yhden päivän verran, että tulisi yö ja kissat menisivät nukkumaan. Olin tottunut siihen, herran tähden!
Nyt oli jotain vialla.
Murahdin. Jos oli jokin ongelma, en pystyisi tekemään mitään sille! Minua ärsytti voimattomuuteni.

Vastaus:

5

Nimi: Kaaosyö, Halloweenklaani

21.01.2017 18:13
En tuntenut mitään, en nähnyt mitään. Olisin tahtonut pysyä tunnottomassa tilassa pitemään, mutta pian tunsin kuinka piikit lävistivät ihoni ja työntyivät lihaani. Tunsin näiden lumottujen juurien puristuvan ympärilläni, tukehduttavan minua. Ne puristuivat niin tiukasti, että kuulin luideni raksahtelevan. Yritin huutaa tuskasta, mutta käheästä kurkustani kuului pelkkää pihinää. Kipu sokaisti minua, enkä yhtään aistinut jonkun tulevan eteeni.
"Ei tämä ole oikein" kuulin naaraan äänen. Tunnistin sen Liljatähdeksi. Yritin sähähtää hänelle, mutta sain vain pienen tuhahduksen aikaiseksi joka muuttui lopulta pieneksi vaikerrukseksi. Pian tunsin jotain lämmintä ja pehmeää poskeani vasten. Hän siveli turkkiani hännällään. Niin lämmin...
"Yritin auttaa tuskiasi hetkeksi, mutta ne tulivat takaisin kahta pahempina, eikö vain? Anteeksi, en voi tehdä vuoksesi enempää. En voi päästää sinua pois täältä", hän sanoi suru äänessään ja veti häntänsä pois poskeltani. En olisi tahtonut sitä. Yritin puhua hänelle, mutta kurkustani pääsi vain pieni mongerrus, joka kaukaisesti kuulosti sanaa "miksi?" Liljatähti oli hetken hiljaa. Hän varmaan mietti mitä yritin sanoa.
"He eivät luota minuun" hän sanoi lopulta.
"Tähtiklaani ei luota minuun. He pitävät minua silmällä tälläkin hetkellä. En kerkeäisi tehdä mitään vuoksesi" hän naukui.
"Minun on nyt mentävä" hän sanoi.
"Koita jaksaa"
ja hän oli poissa. Naaraan läsnäolo oli saanut ajatukseni pois kivusta ja nyt kun hän oli poissa, tuska tuli takaisin.

Vastaus:

10

Nimi: Vaahteranlehti, Jokiklaani

08.01.2017 21:52
// Kaksi kuukautta meni vastaamiseen :)) Kaaoksella menee nyt aika huonosti//

Katsoin Verikynttä hieman huolestuneesti, mutta nyökkäsin.
"Tietenkin" sanoin vielä varmistukseksi, siitä että halusin tulla mukaan.
"Lähtekäämme sitten" Verikynsi sanoi ja hymyili. Hän käännähti ja lähti lentämään lähellä maanpintaa tämän toisen kollin mukana.
"Ah!" ärähdin. Päähäni vihlaisi. Nyt ei olisi oikea aika saada päänsärkyä. Henkäisin syvään ja pinkaisin heidän peräänsä. Olin aika nopea. Kyllä minun pitäisi pystyä pysymään perässä. Vaikka Verikynnellä olikin siivet. Pääsin heidän rinnalleen ja kysyin juoksun lomasta.
"Missä tämä laskeva maa on?"

// ahaha... Anna anteeksi Sini. Jos kiinnostaa jatkaa ni siitä vuan//

Vastaus:

5

Nimi: Virnuhymy, Jokiklaani

03.01.2017 00:51
"Mitä tämä on?" Tammituuli tivasi minulta kysyvästi.
"Tuota.... Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta minulle tuli sellainen olo, että reviirillämme tapahtui jotain outoa, joten lähdin kats-" Ehdin sanoa,kunnes varapäällikköni keskeytti minut.
"Ja et herättänyt ketään muuta? Entä jos kimppuusi olisi hyökätty?" Tammituuli murahti, mutta pyysi minua jatkamaan heilauttamalla häntäänsä.
"Jotenkin tassuni vain johdattivat minut rantaan ja siellä he olivat." Naukaisin.
"Tiedätkö kenen pentuja nämä ovat?" Varapäällikkö kysyi.
"En, mutta he olivat kuulemma paenneet isäänsä tai niin he minulle sanoivat." Vastasin Tammituulelle.
Samassa kuulimme rapinaa leirin sisäänkäynnin luota. Leiriin vaelsi hämmentyneen ja vihaisen näköinen naaras.
Kylkiluut törröttivät naaraan turkin alta ja turkki oli selvittämättömässä takussa, silti heikon ja sairaan näköisen naaraan silmissä oli hurja katse.
"Missä pentuni ovat? " Naaras kysyi ja ontui päättäväisesti ja pelkäämättä minun ja Tammituulen luokse.
"Luu...lu..luulin, että pennut olivat hylätty." Änkytin ja peräännyin pari askelta pentutarhan suuntaan.
*Tuo erakko ei saa päästä pentutarhaan!* ajattelin sydän jyskyttäen.
"Oletteko te pentujen emo?" Tammituuli kysyi kohteliaasti, mutta huomasin hänen olevan silti varuillaan.
"Olen ja tulin hakemaan pentuni pois tästä saastaisesta kissa laumasta!" Naaras sähisi.
Vilkuilin ympärilleni ja huomasin kissojen alkavan kerääntyä ympärillemme hämillään.
"Me olemme Jokiklaanilaisia ja me olemme kunniallisia kissoja." Tammituulen ääni julisti vieressänni.
Yhtäkkiä näin kuinka pentujen emon ilme muuttui. Se vääntyi mielipuoliseen irvistykseen.
"Hyvä on tapan teidät." Naaras murisi ja syöksyi silmät mielipuolisesti kiiluen minua kohti.
"Emo!" Tunnistin puuttuvasta hampaasta pentuajoilta tutun kissan.
Lämpimät muistot tulvivat mieleeni. En halunnut tapella emoni kanssa, mutta sitten valot sammuivat päässäni ja tajunta himmeni.
"Minä otan nyt vallan pelkuri!" Siskoni ääni huusi mielessäni.
Seuraavat hetket eivät tulisi ikinä valkeneen minulle. Oli pimeää. Oliko sisko varastanut paikkani ja nyt minä olin olematon?
//SKIP (TÄSSÄ VÄLISSÄ OLI RAATELUA JA KAIKKEA KIVAA)//
Päässäni humisi.
*Missä olen?* pohdin ja yritin käännellä päätäni, mutta yrittäessäni liikuttaa päätäni tunsin kipeää jyskytystä päässäni.
"Se erakko raateli sinua ihan kunnolla." Tunnistin Mutaturkin äänen sanovat.
" Löit pääsi ja lavassasi on valtava haava, joten älä liiku paljon." Parantaja sanoi.
"Missä emoni on?" Kysyin ikävien ajatusten risteillessä päässäni.
"emo?" Mutaturkki toisti kysyvästi.
" Hän on emoni. Missä hän on?" Kysyin, vaikka pelkäsinkin jo pahinta.
"Tapoit hänet." Parantaja naukaisi hiljaa.
"Etkö muista?" Hän jatkoi yhtäkkiä hämillään.
Ennen kuin ehdin keksimään selitystä hän kuitenkin jatkoi.
"Taisit lyödä pääsi aika kovaa. Haen sinulle pari unikonsiementä." Mutaturkki naukui ja kuulin hänen tassuttavan parin hännänmitan päähän yrttivarastolleen.
//Jeespoks. Joku voi jatkaa tästä :D//

Vastaus:

21

Nimi: Vinhatähti, Jokiklaani

02.01.2017 23:27
Toivotin Tammituulelle hyvät yöt ja istuin kuunvalaisemalla aukiolla vielä niin kauan, että ystäväni oli mennyt soturienpesään. Aukiolla ei ollut enää ketään, joten nousin häntääni huiskaisten seisomaan ja kävelin oppilaiden pesälle. Vilkaisin sisään ja laskin nukkuvat oppilaat. Kaikki tallella. Kävelin parantajanpesän ohi ja vilkaisin sisällä nukkuvia Mutaturkkia ja Aroniatassua. Astelin pentutarhan sisäänkäynnille ja huikkasin vielä hereillä olevalle Helmisulalle;
"Kaikki hyvin?"
"Juu, pennut nukkuvat jo", naaras vastasi ja nyökkäsin kulkiessani soturienpesälle. Tammituuli loikkasin pesän suulla melkein minua päin. Sihahdin hiljaa.
"Joku puuttuu!" Tammituuli huudahti kuiskaten. Kävin nopeasti kissat läpi katseellani.
"Virnuhymy", sanoin ja lähdin jo juoksemaan leirin uloskäyntiä kohti."Vartioi leiriä!" huikkasin varapäällikölleni ja leirin ulkopuolella löysin heti tuoksujäljen jäisestä maasta. Lerin ulkopuolella oli selvästi kylmempää ja pörhistin turkkiani juostessani tuoksujäljen perässä. Kulkiessani kevyesti lumisessa maastossa yritin hillitä päässäni kasvavaa pakokauhua ennustuksesta; Musta kissa tulee. Voisiko Virnuhymy olla "se" musta kissa?

Maasto alkoi muuttua vielä avarammaksi ja tiesin joen lähestyvän. Yhtäkkiä tuoksujälki katosi ja parin juoksuaskeleen jälkeen pysähdyin.
"Virnuhymy?" huusin. "Virnuhymy!" huusin niin kovaa kuin ääntä sain ja odotin hetken huohottan hengästyneenä. Ilmaan tuprahteli suustani valkeita pilviä ja ihmettelin, miksi nuori soturi oli lähtenyt näin kylmässä ulos.
"Vinhatähti?" kuulin naaraan äänen parin puskan takaa ja hyppäsin niiden läpi mustan kissan luokse.
"Mitä teet täällä?" kysyin ihmeissäni. "Tule, lähdetään leiriin", sanoin ja käännyin ympäri, mutta Virnuhymy tarrasi häntääni kiinni hampaillaan. Säpsähtäen käännyin ympäri ja olin kysymäisilläni jotakin kuten; "Miksi teit noin?", mutta ennen kuin ehdin kysyä, Virnuhymy siirtyi vasemmalle päin ja näin hänen takanaan olleen pienen kivikasan kätköissä kolmet siniset silmäparit ja esiin astui sysimusta naaras, jonka perässä tulivat kaksi harmahtavamaa kollia. Kaikki näyttivät olevan hyvin kylmissään, enkä yhtään ihmetellyt. Vilkaisin Virnuhymyä kysyvästi ja suuni loksahti auki, kun tajusin miten samalta he näyttivät. Ravistin päätäni ja sanaakaan sanomatta nostin kaksi pentua selkäni päälle. Virnuhymy otti toisen kollin selkänsä päälle ja lähdimme rivakasti kohti leiriä.

Emme puhuneet sanaakaan, ennen kuin melkein leirin luona rikoin hiljaisuuden ja pysähdyin. Virnuhymy pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua ihmeissään.
"Ovatko nämä pennut- öh, ovatko he sin-" möhelsin ja hiljenin suu suorana nolostuksesta. Virnuhymy katsoi minua hetken kysyvänä, mutta sitten hänen silmissään rävähti ja naaras tuijotti minua sanattomana.
"Eivät todellakaan! He ovat- öh... he ovat-" Virnuhymy katsoi selkäni päällä olevia pentuja. "En tiedä, kenen he ovat..."
"Oh..." nolostuin vielä enemmän ja käännyin poispäin. Kuulin Virnuhymyn lähtevän eteenpäin ja seurasin perässä leiriin. Tammituuli oli uloskäynnin luona, leirin sisäpuolella ja huomatessaan pennut hän katsoi minua kysyvästi. Pudistin päätäni. Virnuhymy kulki kohti pentutarhaa ja menin hänen peräänsä. Kun pääsinpentutarhan suulle, nuori soturi oli jo antanut pennun Jääkukan hoivaan. Laskin kaksi muuta pentuani tämän vatsan vierelle ja ulospäin kulkiessani huikkasin olkani yli; "Virnuhymy, sinä saat selittää hänelle"

//Venkku jatkoo? NYT AKTISTUTAAN

Vastaus:

21

Nimi: Virnuhymy, Jokiklaani

01.01.2017 03:36
Tassuni tuntuivat johdattavan minua joen rantaan.
*Ehkä tämä on taas jokin typerä uni.* Ajattelin, sillä koko olemukseni ja kaikki tämä tuntui todella epätodelliselta. Ihan kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolelta.
Polku alkoi kuljettaa minua alamäkeen ja se oli merkki siitä että olin lähelleä jokea.
Saapuessani puiden varjoista rantaan kylmä ilma pörrötti turkkiani ja sai minut tärisemään kylmästä. Turkkini ei ollut vielä valmistautunut talveen, joten kylmä viime tunkeutui iholle astin.
Samalla tuuli kantoi luokseni kuitenkin jotain niin vierasta, mutta tuttua.
Koko olemukseni meni hämilleen.
"Nyt tässä unessa ei ole kyllä mitään järkeä. EI tälläisessä pakkasessa kukaan pentu voi selvitä." Nau´uin ääneen ikään kuin olisin yrittänyt pitää järjen päässä.
"Apua." Kuului hento ääni jostain rannalla töröttävän ison kiven takaa.
Seurasin lämmintä pennun hajua kiven taakse.
Jalkani olivat pettää altani kun näin kolme kiven koloon käpertynyttä pentua.
"Älä tapa meitä." Yksi pennuista vaikeroi.
"Isä etsii meitä ja kun hän löytää meidät niin...." Yksi pennuista vaikeroi.
"Niin mitä?" Kysyin yrittäen pysyä rauhallisena
"Hän tappaa meidät." Kuiskasi kaikkein pienin pentu.
Olin aikeissa pyytää heitä mukaan leiriin, mutta katsoessani pentuja tarkemmin huomasin, että he eivät sinne omilla jaloilla pääsisi, enkä minä voisi kantaa heitä kaikkia.
*Voi hyvä tähtiklaani. Mitä minä teen?* ajattelin kuumeisesti.

//Joku saa jatkaa tästä ::D Joku olis vaikka huomannu virnun poissaolon ja lähtenyt seuraamaan tätä?//

Vastaus:

12

Nimi: Verikynsi, Ankokuklaani

11.11.2016 08:31
Pieni hymy kaartui huulilleni katsellessa Vaahteranlehteä. Mistäkö minä olin saanut siipeni? Sen takana oli niin pitkä tarina, etten voisi selittää sitä hänelle päivässä. Heilautin hieman siipiäni.
"Siipeni ovat olleet minulla jo kauan. Sain ne lahjaksi ystävältäni Halloweenklaanista", katsoin Vaahteranlehteä silmät hieman kirkastuen.
"Minun pitäisi varmaankin käydä katsomassa häntä jossakin vaiheessa."
"Osaako ystäväsi tehdä siivet?" Vaahteranlehti kysyi hämmentyneenä.
"Hah, ei hän siipiä osaa tehdä, tai en minä siitä tiedä", käänsin katseeni ja siirsin sen avoimelle taivaalle.
"Miten sitten sait häneltä siipesi?"
"Hän hyväksyi minut klaaniinsa. Sen avulla sain siivet", irvistin.
"Missä klaanissa on siipiä?"
Hymyilin ja kohotin tassuni suuni eteen.
"Ehkä sinä joskus vielä selvität sen."
"VEEERIIIKYYYNSIII!"
Käänsin pääni nopeasti sivulleni, kun Elder syöksyi puskasta. Katsoin soturia häkeltyneenä.
"Roma- Roma tarvitsee apuasi", Elder sanoi hengästyneenä.
Kolli suorastaan tärisi jaloistaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin nyt kulmat kurtussa.
"Roma tippui laskevaan maahan, eikä pääse pois. Yritimme auttaa hänet sieltä, mutta yrityksemme eivät tuottaneet tulosta", Elder sanoi hätäisesti.
"Mm. Lähtekäämme sinne välittömästi", sanoin kääntäen katseeni Vaahteranlehteen.
"Haluatko tulla mukaan?" kysyin häneltä.

//Kaaaakakakkaakakakakakaakakak Kaaos :D

Vastaus:

11

Nimi: Neilikkatassu, Jokiklaani

24.10.2016 01:39
esinäytös

Vaalean harmaat pilvet killuivat taivaankannella lumesta raskaina. Hanki kimmelsi kalseassa auringonvalossa. Koko aro oli peittynyt kinoksin, ja vain kapeat polut toivat mahdollisuuden kävellä lähes vaivatta maastossa.
Viileä pakkastuuli pörrötti korpinmustan kollin turkkia, tämän kahlatessa umpihangessa määrätietoinen katse karmiininpunaisissa silmissään loistaen.
Erakko puuskutti jo väsymyksestä, mutta tuosta näki ettei hän ollut aikomassa pysähtyä. Kollin hengitys huurtui ilmaan, ja vaikka pisto hänen rinnassaan polttikin tuoden sanoinkuvailematonta tuskaa, kissa vain lisäsi vauhtiaan.
Valkea lakeus ulottui silmänkantamattomiin. Kaukana erottui tuhkanharmaa hahmo, jonka olemusta hädintuskin pystyi erottamaan jäätävän myrskyä enteilevän lumipuuskan takia.
Korpinmusta lähti loikkimaan kohti määränpäätään kuin uutta voimaa saaneena. Hänen silmänsä olivat täynnä iloa, ja suu oli kääntynyt pakonomaiseen hymyyn. Kolli pinkoi minkä pystyi, sydän rinnassa takoen.
Viimein, ehdittyään toisen luo, hän pysähtyi kuin seinään.
Erakko katsahti kysyvästi naarasta, jonka suussa roikkui pieni, hädintuskin kahden auringonnousun ikäinen pentu.
’’Mi-missä Routalehti on?’’, kolli kuiskasi, ääni säröillen. Harmaan kissan silmät täyttyivät surusta, mutta hän pitäytyi silti mahdollisimman rauhallisena, sillä ei halunnut toisen ylireagoivan.
Jokiklaanilainen räpäytti surusta kuulaita silmiään, ja palautti niihin ilmeettömän katseensa, sama päti hänen muuhunkin vartaloonsa. Naaras ryhdistäytyi, ja antoi kasvojensa vakavaoitua hänen neutraaliin ilmeeseensä, ennenkuin vastasi:
’’Hän on kuollut’’, ensin erakko ei näyttänyt kuulevan soturin sanoja lainkaan, mutta sitten tuon kasvot vääristyivät surun ja epäuskon sekaiseen ilmeeseen.
Korpinmusta haukkoi henkeään kun olisi tukehtumaisillaan, hän ei saattanut uskoa korviaan. Hänen rakas kumppaninsa oli.. kuollut?
Kuin Tähtiklaanikin olisi kuullut heitä, tummemman sävyinen pilvi lipui auringon tielle, peittäen sen kokonaan.
Nyt he seisoivat hämärässä, aivan hiljaa. Korpinmustan poskelle vieri kirkas kyynel, mutta hän pyyhkäisi sen hännällään lähes heti pois. Kollin tapoihin ei kuulunut näyttää heikkoutta, eikä hän aikoisikaan, edes nyt.
’’Hän nukkui pois rauhallisena ja onnellisena, Sebastian. Sinulla ei ole mitään syytä olla huolissasi, Routalehti seisoo nyt Tähtiklaanin riveissä.’’ Naaras vakuutti pehmeällä äänellä.
’’Tähtiklaanin? Muistan hänen kertoneen siitä.. en itse uskonut koskaan pääseväni sinne mutta nyt kun hän on siellä.. uskotko että näemme enää koskaan?’’ Sebastianiksi mainittu erakko kysyi hiljaisella äänellä.
Klaanikissa hymyili rauhoittavasti, ja antoi häntänsä laskeutua kollin lavalle rauhoittavasti. Sitten hän kohtasi kollin karmiininpunaisen katseen vakuuttavasti, ja nyökkäsi lupaavasti. Naaraan vakaan mielentilan ja lempeyden johdosta erakko tunsi lähes pakonomaista halua luottaa tuon sanoihin.
’’Kyllä, sitten kun on sen aika.’’ Naaras maukaisi, ja nosti katseensa taivaalle. Sebastianin pää seurasi mukana pehmeä liikkeisesti. Kaksikko istui hangessa, ja kyynel vierähti harmaan poskelle. Tuo pyyhkäisi sen heti pois, ettei Sebastian olisi sitä nähnyt. Mielessään Jokiklaanilainen vakuutti itselleen, että kaikki tulisi kääntymään parhain päin, ja että hänen sisarensa Routalehti olisi kunnossa, mutta se ei vakuuttanut enää häntä itseäänkään.
Pieni inahdus sai hänet kiinnittämään huomionsa pentuun, joka roikkui nyt hänen hampaissaan.
Sebastianin sydän jätti lyönnin väliin, ja hän vilkaisi Jokiklaanilaista kysyvästi, aavistuksen verran hyväksymistä odottaen. Naaras nyökkäsi ja antoi kollin koskettaa kilpikonnakuvioista karvanyyttiä.
’’O-onko hän minun ja Routalehden pentu?’’, erakko kuiskasi hämmentyneenä. ’’Kyllä, sisareni nimesi hänet Neilikkapennuksi ennenkuin hän kuoli.’’ Harmaa kissa maukui lempeä hymy huulillaan.
Sebastianin kasvot olivat muuttuneet iloisiksi. Kollin tunteet olivat aivan pinnassaan, ja hänen onneaan ei voinut tällähetkellä edes sanoin kuvailla.
’’Neilikkapentu.. kaunis nimi. Hän tiesi aina parhaiten mitä tehdä.’’ Sebastian kuiskasi onnen ja surun sekoittamalla äänellä. Naaras nyökkäsi.
’’Mutta onko hänen nimensä aina Neilikkapentu? Vaikka hän kasvaisi isoksi?’’ Sebastian kysyi hiljaa. Harmaa naurahti, joskin hieman surumielisesti.
’’Ei, se muuttuu kun hänestä tulee oppilas. Ja kun tai jos hänestä tulee soturi, klaanipäälikkö päättää hänen nimensä.’’ Jokiklaanilainen kertoi. Sebastianin huulilla karehti hämmentyneen iloinen, mutta haikean sekainen hymy. Erakko ei pystyisi koskaan olemaan niin onnellinen siitä että hänen pentunsa sai niin hyvät lähtökohdat elämässään.
’’Katso pitkään, näet hänet ehkä viimeisen kerran.’’ Harmaa maukaisi hiljaa. Ensin erakko oli aikeissa sanoa jotain, mutta nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin tyttäreensä. Neilikkapennun oli määrä kasvaa klaanissa, hyväksi ja vahvaksi. Ei Sebastian voinut tarjota hänelle sellaista koulutusta mitä Jokiklaani tarjosi. Ei takeita ruoasta, vedestä saati kodista. Näin olisi parempi.
’’Rakastan sinua’’, erakko kuiskasi tyttärensä korvaan. Tuo nuolaisi pehmeällä kielellään isänsä korvannipukkaa, ja vinkaisi myöntävästi, kuin ymmärtäen. Vaikka Sebastian tiesikin, että ei noin nuori vielä edes tulisi muistamaan hänen kasvojaan, saati tuoksuaan.
’’Hän on kaunein pentu koko maailmassa.’’ Erakko huokaisi lempeästi. Sellaista ääntä hänen suustaan ei lähes kukaan ollut koskaan kuullutkaan. Jokiklaanilainen hymyili, ja nyökkäsi.
’’Meidän pitäisi lähteä.’’ Tuo maukui. Sebastian nyökkäsi, hän ei tahtonut tyttärensä jäätyvän tänne ulos.
Tumman harmaa naaras lähti jolkottamaan pois päin. Sebastian istahti hetkeksi lumelle, katsellen kaksikon katoamista näkyvistä. He olivat jo puunpituuden etäisyydellä. Erakko hymyili, ja hänen rinnassaan jyskyttävä sydämensä ei voinut lyödä enää tasapaksusti. Se laukkasi niinkuin jänis niityn poikki mäyrän jahdatessa sitä.
Samassa kitkerä haju tunkeutui kollin kuonoon. Hän kiepahti ympäri, ja kohtasi punaturkkisen vastustajansa. Se oli kettu, laiha mutta selkeästi erittäin vahva.
’’Et vie tytärtäni, senkin haaska!’’, Sebastian huudahti ja hyökkäsi tähän kiinni. Mutta kettu oli liian nopea. Kolli oli yhä tunteiden vuoksi alavireessä, ja kettu vahvana ja hyvin syöneenä painoi hänet maahan.
’’Juokse Sumuturkki, pelasta Neilikkapentu!’’, erakko käski terävästi. Naaras nyökkäsi, vaikka tiesikin että Sebastian ei enää edes katsonut heitä kohti. Hän lisäsi vauhtia, ja kiristi otettaan Neilikkapennusta.
Hän tiesi, että kolli ei riskeeraisi viimeistä verisukulaistaan mistään hinnasta. Harmaa hahmo jatkoi pinkomistaan kohti leiriä minkä käpälistään pääsi, jättäen vain pöllyävän lumipilven taakseen.
Kettu murisi uhkaavasti, mutta Sebastian vain hymyili tälle pilkallisesti.
’’Näytä mitä osaat, minulla ei ole hävittävää. Olen pelastanut rakkaani hengen, täyttänyt kaikki toiveeni maailmassa, ja pääsen pian Routalehden luokse. Ainoa asia mitä teet, auttaa minua.’’ Korpinmusta yksilö loi vielä viimeisen karmiininpunaisen katseen loittonevaan kaksikkoon. Hän tunsi kuinka ketun veitsenterävät hampaat lävistivät hänen turkkinsa, ja katkaisivat valtimon. Veri ryöpsähti lumelle, punaten sen hetkessä läpikotaisin. Kettu nuolaisi huuliaan, ja tassutti pois. Sen silmissä kiilunut murhanhimo oli häipynyt, ja se hoiperteli kaukaisuuten. Valkea lakeus oli taas tyhjä, vaan nyt sen keskellä makasi korpinmusta hahmo, jonka vierelle oli ilmestynyt kirkkaanpunainen verilammikko.


Ensimmäinen luku


Lehtisäteen ajan viileä tuuli havisutti puiden oksia, ja kalsean kylmät auringongsäteet tunkeutuivat oppilaidenpesän tiheän katon lävitse alas
kilpikonnakuvioisen naaraskissan sammalille.
Hän raotti taivaansinisiä silmiään, ja räpytteli niitä hetken ennenkuin avasi suunsa makeaan haukotukseen paljastaen puhtaanvalkeat veitsenterävät hampaansa.
Hänen vierellään yhä nukkuvat pesätoverit näyttivät hyvin levollisilta ja tyytyväisiltä. He olivat olleet ahkeria eilen, ja heti palattuaan tehtävistää, jokainen oli käperynyt makuusijalleen nukkumaan.
Neilikkatassu nousi käpälilleen, ja ojentautui pitkään venytykseen. Sitten naaras alkoi peseytymään.
Hänen viiksensä väpättivät ja korvat kääntyilivät hermostuneesti kuulostellen ympäristön ääniä, mutta ne tavoittivat vain muiden oppilaiden hentoisen kuorsauksen, ja tuulen suhinan puissa.
Kaikki muut leiristä kantautuvat äänet olivat toissijaisia, sillä ne eivät olleet hälyyttäviä. Naaras tunsi kuumotusta turkillaan. Hän oli jälleen nähnyt unta tuosta samaisesta pakkaspäivästä, jona kettu hyökkäsi hänen ja Sumuturkin kimppuun, ja joku erakko oli pelastanut heidät. Tarinan hän oli kuullut emonsa sisarelta kylläkin, mutta tuoksut ja kylmyyden hän yhä muisti.
Neilikkatassu ravisti ikävät ajatukset pois mielestään, ja tassutti ulos leiriin. Hänet oli nimitetty juuri oppilaaksi, ja hän oli saanut melkoisen kunnian, sillä itse Virnuhymy oli suotu hänen mestarikseen.
Oppilas oli erittäin täsmällinen, eikä nytkään ollut ajatuksissa jäädä pois koulutuksesta. Vaalean harmaa, juovikas kolli tassutti hänen luokseen arvokkaasti.
Neilikkatassu vilkaisi tuon neljää pitkää raapaisu jälkeä päälikön vasemmassa kyljessä, ja alistui hieman häkeltyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään niin itsevarmaa ja hyvää johtajaa ennen Vinhatähteä. Välillä hän toivoi että hänestäkin tulisi joskus päälikkö, niinkuin Vihnatähdestä.
’’Hyvää huomenta Vinhatähti’, Neilikkatassu maukui asiaankuuluvasti, ja istahti päälikön eteen, antaen häntänsä kiertyä tassujensa ympärille.
Kolli nyökkäsi hänelle hyvillään, mutta ei seurannut naaraan liikettä, vaan jäi seisomaan tassuilleen.
’’Huomenta sinullekkin, Neilikkatasu. Oletan, että olet menossa Virnuhymyn kanssa pian taisteluharjoituksiin?’’, Vinhatähti maukui pehmeästi ja sulavin liikkein heilautti hännäällään päälleen laskeutuvan kellastuneen lehden pois luotaan.
Ilo täytti nuoren oppilaan rinnan, mutta hän hillitsi itsensä, ja tyytyi nyökkäämään viileän rauhallisesti tälle.
’’Hän ei kertonutkaan siitä minulle, mutta tuo kuulostaa erittäin hyvälle. Tiedätkö missä hän tällähetkellä on?’’, Neilikkatassu kysyi tahdikkaasti, alkoi nousta, ravistellen tomua turkistaan.
Hän oli täysin valmiina harjoituksiin, eikä millekkään muulle ollut tilaa hänen mielessään juuri sillä hetkellä. Päälikkö nuolaisi huuliaan nopeasti.
’’Hän on järjestämässä partioita, minun pitää näet käydä parantajalla. Sinun kannattaisi mennä käymään tuoresaaliskasalla, sillä voin sanoa, ennen Virnuhymyn taisteluharjoituksia kannaattaa olla syönyt vatsansa täyteen, sillä siellä yleensä kestää.’’ Vinhatähti ohjeisti. Neilikkatassu nyökkäsi kiitollisena tiedosta, ja heilautti sitten hännällään hyvästit juovikkaalle kollille, ja lähti loikkimaan kohti tuoresaaliskasaa.
Vasta valitessaan mehevän hiiren, hän muisti kuinka nälkäinen olikaan. Vatsa kurnien hän iski hampaansa hiireen, ja repäisi ensimmäisen tuoresaalispalansa irti. Olihan hän tietenkin pentunakin vähän tuoresaalista syönyt, mutta nyt hän todella söi sitä joka päivä, niinkuin muutkin oppilaat.
Naaras oli niin keskittynyt syöntiin, ettei edes huomannut vaalean, harmaa täpläisen naaraan ilmestyvän vierelleen. Vasta pesätoverin valitessa myyrän, ja istuutuessa hänen vierelleen aterioimaan, hän saattoi tervehtiä tätä.
’’Ai, sinäkin heräsit Lumitassu.’’ Neilikkatassu maukaisi ystävällisen kuuloisesti, vaikkei itseasiassa tahtonut olla liian tyrkyttävä. Toisaalta, mitä paremman vaikutelman hän pesätovereihinsa tekisi, sitä paremmin he hänen kanssaan ystävystyisivät.
’’Huomenta vain sinullekkin, Neilikkatassu’’, Lumitassu naurahti hitusen loukkaantuneen kuuloisesti, vaikka naaras kuulikin tuon äänensävystä sen olleen vain teeskentelyä.
’’Minne sinulla on noin hoppu?’’, täplikäs kysäisi, ja vilkaisi naarasta, joka hotki viimeisiä palojaan hiirestä kuin mikäkin susi.
Neilikkatassu nuolaisi huuliltaan tuoresaalin rippeet merkiksi siitä, että oli valmis, ja vilkaisi sitten oppilaaseen.
’’Olen menossa taisteluharjoituksiin Virnuhymyn kanssa’’ hän vastasi, mutta piti silti äänensä neutraalina, eikä antanut innon näkyä, ainakaan kovin paljon.
’’Ahaa, olin jo unohtaa että sait mestariksesi hänet. No, veikkaanpa että sinulle tulee rankka aloitus, mitä nyt Virnuhymyn tunnen.’’ Lumitassu maukui. Neilikkatassu naurahti pehmeällä äänellään, ja ravisti turkkiaan nopeasti.
’’Kaikki sanovat tuota, mutta ei hätää, kyllä minä tästä selviän.’’ Hän sanoi määrätietoinen hupaisuus äänessään. Lumitassu avasi suunsa, aikeissa vielä sanoa jotain, mutta Virnuhymyn kutsu sai Neilikkatassun huomion kiinnittymään oppilastoveristaan mestariinsa.
’’Anteeksi, minun pitää nyt mennä’’, Neilikkatassu pahoitteli, ja tassutti sitten Virnuhymyn luokse, häntä korkealla innosta sojottaen.
’’Nähdään harjoituksien jälkeen!’’, Lumitassu huudahti, vaikkei naaras sitä kuullutkaan. Korsiviiksi viittoi tuota lähemmäs, naaras huokaisi hitusen masentuneesti ja tassutti mestarinsa luokse. Ilmeestä päätellen, tämä olisi ehkä vielä saattanut haluta vaihtaa pari sanaa Neilikkatassun kanssa.

’’Hyvä Neilikkatassu, nyt on sinun vuorosi, näytä mihin pystyt!’’, Virnuhymyn solakka ruumis suhahti naaraan silmissä. Hän tunsi sydämensä sykkeen rinnassaan, kaikki hajut tuoksuivat äkkiä selkeämpinä ja tuulenvire tuntui turkilla aremmin kuin koskaan. Oppilaan adrenaliini oli huipussaan, hän antoi kynsiensä upota maahan, ja sen pitempään ajattelematta, loikkasi eteenpäin. Hyppy oli hyvin ajoitettu, ja hän kaatoi kuin kaatoikin Virnuhymyn maahan. Musta siro naaras pyristeli irti hänen otteestaan ja ravisti tomua turkistaan. Sitten hän vilkaisi jäänsinisillä silmillään oppilastaan.
’’Onnistuit melko hyvin, vaikka et ollutkaan suunitellut hyppyäsi. Mutta muista, sinun on suunniteltava se, muuten et luultavasti onnistu siinä. Se, että kerran tai pari onnistaa ei tarkoita että voisit turvautua siihen. Pysytkö yhä mukanani?’’, Virnuhymy opasti. Neilikkatassu nyökkäsi. Hän teki kaikkensa miellyttääkseen mestariaan.
Soturi asteli toiselle puolelle harjoittelualustaa, ja heilautti sitten häntäänsä merkiksi siitä että he jatkaisivat.
’’Ja tälläkertaa’’, naaras naukaisi. ’’Suunittele hyppysi huolellisemmin.’’ Hän lopetti. Neilikkatassu nyökkäsi. Minne ikinä Virnuhymy menisikin, hän saisi tuon kiinni. Selvä, hän tietäisi mitä siis pitäisi tehdä. Luultavasti naaras lähtisi oikealle, mutta ehkäpä vasen.. Oppilas pudisti päätään, oikea vastaus oli oikea. Hän ravisti turkkiaan, valmiina loikkaamaan oikealle. Virnuhymy lähti juuri samaan suuntaan, mutta juuri kun naaras oli tavoittamaisillaan tämän, soturi loikkasikin äkkiä vasemmalle, ja naaras tupsahti kuonolleen hiekkaan. Hän nousi ylös sylkien hiekkaa suustaan, ja ravistellen päätään hitusen hermostuneena, peittäen sen silti hyvin kuten aina.
’’Ketunläjät..’’, oppilas supisi hiljaa itsekseen.
’’Virnuhymy, Virnuhymy!’’ toistuva kutsuhuuto kajahti Neilikkatassun korviin. Hän katsahti mestariaan kysyvästi, kun vaalean harmaa kolli astui harjoittelupaikalle, Ilvestassu perässään. Neilikkatassu heilautti häntäänsä kollille tervehdykseksi, ja Vinhatähden tuupatessa oppilaansa kauemmas ja alkaessaan jutella Virunhymyn kanssa, tassutteli Ilvestassu automaattisesti Neilikkatassun luo. Naaras oli hieman hermona, eihän hän ollut hyvä sosiaalisissa asioissa, mutta kaipa tämä nyt sitten toimisi.
’’Hei’’, Neilikkatassu maukaisi pehmeän tervehdyksensä, kuten aina. Se kuulosti hänestä tyhmälle, ja hän kirosi itseään hiljaa mielessään.
’’Hei, miten harjoitukset ovat menneet?’’, Ilvestassu kysyi ystävällisesti. Se kuulosti silti niin mekaaniselta.. Paremmin kuvaillusti asiaan kuuluvalta. Neilikkatassu oli positiivisesti yllättynyt Ilvestassun niin ystävällisestä tervehdyksesta, vaikka kolli ei selkeästi ollutkaan sitä kilteintä ja lempeintä sorttia.
’’No tietäisitpä vaan! Virnuhymy on todella hyvä mestari, mutta rankkaa tämä on kuin mikä. Entä Vinhatähti, onko hän yhtään rennompi?’’, Neilikkatassu kysyi, ohjaten keskustelua kohti harjoituksia ja oppilaselämää, joista oli helppo puhua.
’’No ei hän nyt sinältään, vaikka en kyllä kokemuksen vuoksi tiedä minkälainen Virnuhymy on.’’ Ilvestassu maukui hymyillen hieman väkinäisesti, mutta vapauttavasti. Neilikkatassu nyökkäsi, ja avasi suunsa vielä aloittaakseen uuden aiheen, mutta Virnuhymyn huuto pakotti hänet mukaansa.
’’Nähdään taas!’’, Neilikkatassu huikkasi ja loikki mestarinsa luokse.
’’Niin Virnuhymy?’’, naaras kysyi tahdikkaasti. Soturi vilkaisi Ilvestassuun ja Vinhatähteen.
’’Harjoitukset loppuvat nyt vähän aijemmin, mutta huomenna pidämme vielä rankemmat, korvataksemme tämän päivän.’’ Virnuhymy selitti. Neilikkatassu nyökkäsi, hän oli itseasiassa aika helpottunut, ja saatuaan luvan lähteä leiriin, hän lähti nopeasti. Virnuhymy jäi vielä harjoittelupaikalle, mutta se ei naarasta hidastanut.

Neilikkatassu pujahti sisään oppilaidenpesään, jossa oppilasta jo istuskelikin, pesten itseään. Naaras heilautti hännällään muille pikaisen tervehdyksen. Sitten hän asettui sammalilleen tassut harjoittelusta kipeinä, ja väsyneenä muutenkin. Naarasta tuntui ettei hän ollut nukkunut silmäystäkään, vaikka vasta aamulla hän oli ollut täysin energininen, ja hyvin nukkunut.
Lumitassu asteli sisään pesään, ja tervehti Neilikkatassua iloisen kuuloisesti.
’’Auh, tassuni ovat aivan kipeät harjoittelusta!’’, Neilikkatassu voihkaisi. Lumitassu vilkaisi naaraan yleensä hiekanvaaleita, nyt hieman punottavia polkuanturoita.
’’Kävisit Mutaturkin pakeilla. Hän ja Aroniatassu voisivat antaa sinulle jotain joka helpoittaisi kipua?’’, läikikäs, solakka naaras ehdotti. Neilikkatassu hymähti myöntävästi, ja kiitti pesätoveriaan avusta, ennenkuin tassutti ulos.
Aroniatassu pöllähti heti ensimmäisenä Neilikkatassun eteen.
’’Hei’’, naaras naukaisi pehmeästi parantajaoppilaalle. Aroniatassu hymyili hänelle vangitsevasti.
’’Hei Neilikkatassu, ja onnea nimityksestä. Mitä olit tekemässä?’’, hän kysyi iloisesti. Neilikkatassu vastasi naaraan hymyyn omallaan, vaikkakin se näytti hieman enemmän ponnistetulta irvistykseltä, koska naarasta särki käpäliin niin pahanpäiväisesti.
’’Tulin vain hakemaan jotain kipeisiin tassuihini’’, oppilas selitti.
’’Ahaa, tulehan mukaani’’, Aroniatassu sanoi, ja ohjasi Neilikkatassun parantajanpesään.
Saatuaan lääkettä kipuihinsa, Neilikkatassu kävi vielä syömässä nopeasti yhden jäniksen Aroniatassun kanssa, ja lähti sitten nukkumaan pesään.
Koko päivä oli ollut todella toiminnan täyteinen, ja hän oli kertakaikkiaan aivan poikki. Mutta silti uni ei jotenkin tullut, vaikka hän kuinka koetti nukkua.
’’Lumitassu, Lumitassu, Lumitassuu.’’ Valkea naaras erottui helposti hämärässä pesässä. Hopeinen kuunvalo leikitteli tuon turkilla, ja hailakansiniset silmät kiiluivat pimeässä.
’’Neilikkatassu? Mitä ihmettä, onko sinulla minulle asiaa?’’, naaras kuiskasi, koettaessaan olla häiritsemättä muita pesätovereitaan.
’’Ei varsinaisesti, en vain saa unta ja ajattelin että olisimme voineet puhua tai jotain..’’ naaras aloitti, mutta kylmä tuulenpuuska joka sai puiden oksat kalahtelemaan säikäytti tämän. Lumitassu huomasi pelon välkähtävän naaraan silmissä, ja nousi sitten sammaliltaan, tassuttaen pesän poikki tuon vierelle. Tuon lämpö sai Neilikkatassun mielialan kohenemaan hetkessä, ja hänestä alkoi äkkiä tuntua turvalliselta nukahtaa.
’’Niin, mistä halusti jutella?’’, Lumitassu kysyi hiljaa, alkaen sukia turkkiaan.
’’No siis.. tästä oppilaana olemisesta. Ajattelin että se olisi helppoa, mutta tämä on kauhean hankalaa. Ainoa mitö haluaisin, olisi tulla hyväksi soturiksi ja palvella tätä klaania, mutta entiedä, tämä on niin rankkaa..’’, Neilikkatassu maukui uupuneena.
’’Ymmärrän, ei ole helppoa olla uusi oppilaana. Mutta sinä totut siihen, ja joku päivä ajattelet tätä ensimmäistä päivääsi oppilaana, ja tajuat, että se kaikki olikin sen arvoista.’’ Lumitassu selitti. ’’Että kaikki se ponnistelu ja työ sekä harjoittelu toikin sinut tähän pisteeseen, jossa voit viimeinkin katsoa taakse ja ajatella, että tämä kannatti. Kaiken jälkeen, eikö sinun kutsumuksesi olekkin tulla hyväksi soturiksi?’’, valkea lopetti, ja katsahti vakaasti Neilikkatassua.
’’Olet oikeassa.’’ Naaras maukaisi, ja vastasi hailakansinisten silmien loisteeseen hyvillään, vakuuttuneena.
’’Kiitos että juttelit kanssani.’’ Hän jatkoi, ja avasi suunsa makeaan haukotukseen.
’’Ei mitään.’’ Lumitassu naukui, ja nousi, tassutellen omalle pedilleen.
’’Hyvää yötä Lumitassu.’’ Neilikkatassu kuiskasi, käpertyen kerälle sammaliinsa, ja upoten niiden pehmeään tuoksuun.
’’Hyvää yötä Neilikkatassu.’’ Ja sinä yönä Neilikkatassu ei nähnyt yhtäkään painajaista.

Lämmin tuulenvire kahisutti ruohonkorsia, ja toi mukanaan riistan tuoksua. Kilpikonnakuvioinen hahmo erottui selkeänä niityn reunalla, kuun kirkkaassa valossa. Enää ei ollut kylmä, eikä lehtisateen ajan lakastuneiden lehtien ja mullan tuoksu täyttänyt ilmaa. Tumma yötaivas levittäytyi naaraan yllä valtavana ja kirkkaana tähtien loisteesta.
’’Kun olet saavuttanut tietyn pisteen elämässäsi, tulee henkilöitä, jotka odottavat sinun pilaavan sen kaiken. Mutta ennemmin kuin annat heidät vetää sinut alas, anna painovoiman tehdä tehtävänsä. Joskus sinun on vain otettava asiat omiin tassuihisi, ja lentää.’’ Ääni kajahti naaraan korviin.
Neilikkatassu raotti silmiään, ja avasi suunsa makeaan haukotukseen. Hetken hän vain makasi paikallaan, ja muisteli edellispäivän tapahtumia. He olivat Virnuhymyn kanssa harjoitelleen taistelua, hän oli käynyt tapaamassa Aroniatassua ja Lumitassu oli jutellut hänen kanssaan.
Samassa oppilas räväytti silmänsä auki, missä kaikki olivat? Hän ei saattanut löytää pesätovereitaan mistään- saati sitten itseään! Naaras silmäili hämmentyneenä mintunvihreää ruohomattoa allaan, ja tähtien täplittämää taivasta yllään. Avaruuden tumma verho antoi linnunradalla killuvien tähdistöjen valaista nuoren kissan polun.
*Missä ihmeessä minä olen?* Neilikkatassu kysyi hiljaa itseltään, täysin hämmentyneenä. Hän lähti astelemaan hitaasti eteenpäin. Pehmeät heinät soljuivat veden lailla hänen tassujensa pieliä hipoen pois hänen tieltään. Naaraan taivaansiniset silmät hohtivat yössä kuin lyhdyt, ja niiden jäänsiniset vivahdukset välkehtivät kristallein lailla kuun kalseassa valossa.
Neilikkatassu tunsi tuulen selkeänä turkillaan, ja saattoi maistaa sen tuomat tuoksut helposti. Hän oli lähes varma siitä, että ei ollut enää metsässä. Nämä nummet eivät nimittäin kuuluneet enää klaaneille. Täällä tuoksui aamukasteelle ja hunajalle, ja tuulet maistuivat tuoresaalille ja neilikoille.
Oppilas itsekkin käveli apiloilla, minne hän oli oikein joutunut? Naaras kohotti katseensa ylös taivaalle, Hopeahäntä hohti lähempänä kuin normaalisti. Jokiklaanilainen nuolaisi hermostuneena huuliaan, mikä paikka tämä sitten olikaan, hän ei ollut täällä yksin. Mistäkö hän tämän tiesi? Hän tunsi turkkien kosketukset omallaan, ja puheensorinan ympärillään, muttei nähnyt ketään. Ja kun hän kuulosteli tarkasti, ei mitään oikeastaan edes kuulunut. Oliko tämä vain kuvittelua?
Kevyt kosketus naaraan lavalla sai hänet kiepahtamaan sähähtäen ympäri.
’’Neilikkatassu’’, heleä ääni naukaisi. Oppilaan edessä seisova vaalea kilpikonnakuvioinen naaras vastasi hänen siniseen katseeseensa lähes täysin samanlaisilla silmillä. Neilikkatassun henki salpautui, hänen edessään seisovan soturin turkilla kimalteli tähtipölyä, ja silmät säihkyivät avaruuden kauneuden lailla.
’’He-hei’’, nuori kissa takelteli hämmentyneenä, mutta tajusi sitten tilanteen, keräten itsensä kasaan, ja ryhdistäytyen. Vieras tuoksui Jokiklaanille joten hänellä ei ollut syytä huoleen.. ehkä. Kaksikko seisoi hetken hiljaa, kunnes Neilikkatassu astui askeleen taaemmas.
’’Missä olen?’’, hän kysyi terävästi, mutta äänessään silti selkeää kunnioitusta.
’’Hopeahännällä’’, soturi vastasi kylmän rauhallisesti. Neilikkatassun sydän jätti lyönnin väliin, oliko hän.. kuollut?
’’Et ole kuollut, olet vain unessa’’, naaras vastasi kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. Oppilas tunsi palan kurkussaan, ja nielaisi pikaisesti saadakseen sen pois, turhaan. Kilpikonnakuvioinen yksilö tunsi silti pientä helpotusta siitä, ettei ollut kuin unessa. Mutta tämä uni poikkesi kaikista hänen normaaleista unistaan. Mitä hän teki Hopeahännällä, ja miksi tuo Tähtiklaanin soturi oli tullut tapaamaan häntä? Oliko tällä tekemistä klaanin- tai jopa kaikkien klaanien kanssa? Sitäpaitsi parantajat ja heidän oppilaathan tämmöisiä unia näkivät? Ei hän mikään parantaja ollut!
’’Sinulla on varmasti paljon kysymyksiä’’, soturi sanoi pehmeällä äänellä, joka olisi yhtä hyvin voinut olla lintujen viserrystä tai puron solinaa kuin puhetta. Neilikkatassu nyökkäsi, hän toivoi kuollakseen saadakseen vastauksia.
Nuori naaras ei nimittäin ollut todellakaan kartalla tapahtumista.
Tähtiklaanilainen nosti katseensa taivaalle. Tumma verho oli alkanut kaikota, ja maidonvalkea viiru hohti taivaanrannassa, valmiina levittäytymään koko kannen ylitse, valaisten koko nummen.
’’Mutta meidän aikamme on lopussa, sillä aurinko nousee pian.’’ Kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi. Neilikkatassu vilkaisi ylös, ja huomasi saman kuin vanhempikin kissa. Hopeahäntä alkoi haaleta, ja kadota, samoin kuin Jokiklaanilaisen edessä seisova kissakin.
’’Odota, älä mene vielä!’’, oppilas huudahti, ja astui askeleen lähemmäs vierasta kissaa. Tähtien peittämä naaras loi häneen taivaansinisen katseensa, ja istuutui vielä paikalleen, huolimatta varoittavasti varttuvasta aamusta.
’’Mikä sinun nimesi on?’’, Neilikkatassu kysyi. Jos Tähtiklaanilainen kerran vieraili hänen unessaan, oli sen oltava tärkeää, ja tuon kissan nimi saattaisi olla tärkeä! Jos hän kertoisi siitä Vinhatähdelle ja Mutaturkille, olisi hyvä tietää nimi, vaikkei nuori naaraanalku vielä unen syytä tiennytkään, saati vierailun.
’’Routalehti’’, Tähtiklaanilainen kuiskasi hiljaa, ja antoi lempeän surullisen sekaisen hymyn levitä kasvoilleen. Hän katsahti rakastavasti vielä viimeisen kerran kilpikonnakuvioista nuorta, ennenkuin haihtui tähtipölyn lailla tuuleen. Neilikkatassu huokaisi, ja istahti ruohikolle. Aurinko kiipesi jo kultatikkaitaan ylös taivaankannelle, valaisten nummea pehmeän keltaisilla säteillään.
Äkkiä oppilas alkoi tuntea suurta väsymystä. Hänen silmänsä lupsahtelivat kiinni, ja hän avasi suunsa makeaan haukotukseen. Mikä ihme häntä väsytti? Naaras vilkaisi tassuihinsa, apiloiden lomaan oli kiertynyt unikonlehtiä, ja eriväriset nuput aukeilivat vuorotellen, pölläytellen nukuttavaa tuoksuaan, peittäen raikkaan neilikan makuisen tuulen alleen. Sen enempää ajattelematta Neilikkatassu vaipui unikkomereen, liukuen unesta valvetilaan..

//Jooooo lololol jatkan tätä vielä tähän, ku kirjotin tän jatkon koneelle valmiiks, enkä oo varma antaaks tää julkasta sitä kaikkee, että joooooh :DD voit laittaa tähän tän arvostelun ja siihen toiseen sit sen arvostelun eriksee :DDD kunhan saan sen tänne :3

Vastaus:

163

Aika paljo pisteitä. Et kuitenkaan ennätystä rikkonut. Mut kuitenkin hyvin tehty.

Nimi: Kolibritassu, meriklaani/ Jokiklaani

22.10.2016 20:04
Istuin joen vierellä ja katsoin melkein tyynen vedenpinnan päällä kimaltavaa heijastustani. Olin ollut Meriklaanissa noin viikon, mutten tuntenut oloani turvalliseksi siellä. Ainoastaan minä en luottanut keneenkään, mutta kukaan ei myöskään luottanut minuun. Pörhistin turkkiani ilmassa kulkevan kylmän tuulen vuoksi. Sää oli muuttunut viileäksi, joinakin aamuina joen vedenpinta oli ohuen jään peitossa. Ilmassa leijui höyrypilvi, kun hengitin ulos. Pian olisi jo lehtikato, mutta se ei häirinnyt minua, sillä pidin viileästä ilmasta. Hiljaiset askeleet kuuluivat takanani ja huurteiset lehdet rapisivat tassujen alla. Käänsin katseeni valkoiseen kissaan, joka käveli luokseni.
"Ei minusta taida tulla parasta metsästäjää kun herätän näin helposti sinunkin huomiosi" Naaras naurahti.
En vastannut tälle mitään, vaan käänsin katseeni takaisin jokeen ilmaan mitään reaktiota tämän sanoihin.
Hetken hiljaisuus johti taas Sirpalesydämen puheeseen.
"Tiedätkö, olet jo parantunut hyvin haavoistasi, ja sinun pitäisi auttaa klaania ruoan hankkimisessa."
Heilautin korvaani.
"Osaan metsästää omat saaliini, eikö se riitä?" Kysyin tyynellä äänellä.
Sirpalesydän onnistui rapistelemaan jäätyneitä lehtiä vielä enemmän istahtaessaan.
"Mutta klaanin jäsenenä meillä on velvollisuus auttaa koko klaania" Parantaja maukaisi.
Huokaisin ja nousin seisomaan.
"Selvä." Lyhyen vastauksen jälkeen loikin pois Sirpalesydämen luota kohti metsää.
Haistelin ilmaa. Voisinhan minä muutaman myyrän tuoda leiriin, vaikka se oli minusta vain typerää. Miksei kaikki voisi vain hankkia itselleen omat ruokansa?

Leiriin tullessani vein myyrät tuoresaaliskasaan ja astelin oppilaiden pesään, tömähtäen omalle sammalmättäälleni. Kolme oppilasta juttelivat luolan toisessa päädyssä jostain, mutta olin liian kyllästynyt kuuntelemaan. Suljin silmäni ja hautasin kuononi häntäni alle.

Aamulla herätessäni leirissä tuuli enemmän kuin yleensä. Avasin silmäni raolleen ja pörhistin turkkiani. Luolaan ulottui myös valo kirkkaammin kuin ennen. Nousin istumaan ja avasin silmäni. Hätkähdin. Miksi olin metsän laidalla? Ja miksi täällä haisi veri?! Äkkiä huomasin etujalkojeni värjäytyneen punaisiksi leukaan asti. Hämmentyneenä katsoin ympärilleni. Kauempana lojui liikkumaton kissan ruumis.
"Sirpalesydän..?" Kysyin hiljaa silmän suurina.
Kävelin parantajan liikkumattoman kehon luokse varovaisin askelin.
Tämän kaulassa oli syvä viilto, josta tullut veri oli värjännyt tämän valkoisen turkin.
Mitä oli tapahtunut? Miksen muistanut mitään?
Katsoin järkyttyneenä tapahtunutta, kun havahduin kissojen ääniin.
"Haistan täällä verta!" Maukaisu kuului.
Hätkähdin, ja idea pakenemisesta juolahti nopeasti mieleeni.
Jalkani kuitenkin lukittui paikoilleen, enkä päässyt liikkumaan. Peloissani katsoin, kuinka kolme kissaa ilmestyivät paikalle ja huomasin näkymän.
"Kolibritassu? Mitä sinä täällä teet?"
Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta hiljenin, kun kissojen ilmeet muuttuivat uhkaaviksi heidän nähdessään kuolleen Sirpalesydämen.
"Minä-" Keskeytin ja astuin pari askelta taaemmas.
"En tiedä mitä tapahtui" Selitin epävarmalla äänellä.
Ilman varoitusta kissat alkoivat juosta minua päin, jolloin käännyin ympäri ja harpoin nopeasti pakoon.
Jäätyneellä maalla olevat liukkaat lehdet lipsuivat jalkojeni alla ja sai askeleeni huterimmiksi, mutta onnistuin ihmeen avulla pakenemaan kissojen kynsiä, jotka koituisivat varmasti kohtalokseni.
Hengitin peloissani ilmaan huurteisia pilviä ja aloin epäröimään nähdessäni joen.
En kuitenkaan ehtinyt hidastaa ja juoksin kohti jokea, jonka päällä oli ohut jääkerros. Yhdellä loikalla hyppäsin jään päälle ja toiselle puolelle jokea, samalla kuin jää rikkoutui. Juoksin vielä kauemmas varmuuden vuoksi, jos meriklaanin kissat olisivatkin ylittäneet joen.
Hidastin vauhtiani ja jäin tasaamaan hengitystäni. En tiennyt enää, missä olin, mutta haistoin alueen kuuluvan toiselle klaanille. Niityn ruoho oli pitkää, jonka läpi minua ei nähnyt. Istahdin alas ja mietin. En voisi mennä takaisinkaan, mutten haluaisi kenenkään näkevän minua, ainakaan, kun valkoinen turkkini oli veren peitossa. Joen vesi oli jäätävää, enkä haluaisi mennä muutenkaan lähelle meriklaanin rajaa enää. Laskeuduin matalaksi maahan, jotta saisin levätä rauhassa ilman muita klaanikissoja jahtaamassa.

//Koli is in Jokiklaani nöw :D sen tiedot voipi siirtää sinne vaikka vasta mietin miten se liittyy sinne

Vastaus:

27

Nimi: Valkoinen Viirus, Pimeyden metsä

04.10.2016 18:41
Katselin Vaahteranlehden aivottomuutta.
"Oh shit I messed up" ärähdin ja palasin takaisin luomukseni tietoihin. Ehkä voisin jättää osan muistoista takaisin, esimerkiksi miten käyttäydytään klaanissa. En milelelläni käyttäisi ylimmääräistä aikaa näin turhan pienen asian korjaamiseen, mutta Vaahteranlehti oli silmäteräni. En tahtonut hänen käyttäytyvän kuin vasta nimitetty oppilas. Oli mennyt monia vuosia, että hänestä oli tullut järkevä, enkä tahdo heittää niitä hukkaan.

Vastaus:

4

Nimi: Vaahteranlehti, Jokiklaani

04.10.2016 18:38
"Verikynsi?! Tuoko oli SE Verikynsi?" Viiltohaava huudahti pelästyneenä.
"Sinun on turha kysyä minulta. Luulin sinun tietävän nykyisen tilani" tuhahdin.
"No, anna kun kerron. Verikynsi on hurja, toisia kissoja syövä ja monen murhan takana oleva hirviö. Hän pystyy murhaamaan haudankin takaa", Viiltokynsi sanoi pelkoa äänessään.
"Kuulostat pelokkaalta" naukaisin.
"TIETENKIN OLEN PELOISSANI! Kyse on hei Verikynnestä! Usko tai älä, hän olisi varmasti syönyt sinut, jos en olisi tullut paikalle" Viiltokynsi huudahti.
"Mutta hän vaikuttaa niin mukavalta. Komeakin oli" naukaisin haaveilevasti.
"Olet niin naiivi" Viiltokynsi tuhahti hampaidensa välistä. Nappasin tuota korvista kiinni ja vein kuononi aivan tuon kuonoon kiinni. Silmäni oli vihasta kylmänä.
"Kuka sinä pentu olet minua kutsumaan naiiviksi? Olet varmasti puolet minun iästäni, joten pidä turpasi tukossa", sähisin. Päästin irti Viiltohaavan niskavilloista ja räppäisin tuota poskelle. Siinä hänelle oikeat viiltohaavat, niin voi edes elää nimeensä. Viiltohaava sähähti.
"Räjähdysherkkyytesi on siis säilynyt" kolli murahti jäätävästi. Kävelimme hiljaisuudessa loppumatkan leiriin. Viiltohaava meni raportoimaan Vinhatähdelle, kun taas minä menin juttelemaan Kulovalkealle. Pennulleni.
"Hei Kulovalkea" naukaisin. Kolli säpsähti ja katsahti minuun.
"Ai, hei äiti" hän sanoi poissaolevana.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.
"Muistinmenetyksen ja sen tuomien vaikeuksien lisäksi? Kyllä, kaikki on hyvin. Suutuin vain Viiltohaavalle", naukaisin.
"Mistä tällä kertaa?"
"Tapasin erään kollin rajapartiossa ja olin tutustumassa tuohon, mutta Viiltohaava tuli ja hääsi hänet pois", sanoin haikeana.
"Äiti, sinähän tiedät soturilain. Kaikki tunkeilijat on häädettävä pois omalta reviiriltä" Kulovalkea moitti.
"Mutta, en minä pystynyt. Hän oli niin komea!" henkäisin.
"Äitiii…" Kulovalkea uikutti. Huokaisin.

Pyörin pedilläni. Minulla oli hieman epämukava olo. Nousin ylös ja päätin lähteä kävelemään metsään. Kävelin ajatuksiini uppoutuneena. Kävelin pitkän makaa tajuamattani ajan kulkua. Kunnes haistoin jotain, kunnes kuulin jotain. Ääniä, toisia kissoja. Yksi äänistä oli tuttu. Verikynsi. Kuljin kohden. Hyppäsin puun rungolle ja näin Verikynnen ja jonkun toisen. Seisoin ihan hiljaa ja tarkkailin heitä silmälläni. Olin vieläkin aivan ajatuksissani yöllisen matkani jälkeen. Kissa Verikynnen viereltä kaikkosi.
”Kuka hän oli?” sain suustani
”Soturini”
”Soturisi?”
”Anteeksi, minun piti mainita tämä jo aijeemin, mutta ystäväsiolisi keskeyttänyt meitä. Mutta kuten tiedät, olen Verikynsi. Ankokuklaanin päällikkö” Verikynsi esitteli itsensä mahtipontisesti ja laski päänsä kumarrukseen. Kun hän nosti päänsä, katsoi hän minuun.
”Viiltokynsi kertoi sinusta jotain. Hän sanoi, että olet hirviö, joka on tappanut monia” naukaisin. Verikynsi vakavoitui hetkeksi, mutta virne palasi pian hänen kasvoilleen.
”Klaanien keskudessa kulkee semmoista juttua minusta” hän naukaisi. Hymyilin. Tuli hetken hiljaisuus.
”Vastaukseni on en tiedä” naukaisin yllättäen. Verikynsi näytti hieman hämmentyneeltä.
”Sulat. Kaikki tuntemani kissat sanovat, että ne ovat olleet minulla pitkään, mutta minä en muista mistä olen ne saanut. Niinkuin en muista mitään omasta elämästäni”, naukaisin turhautuneena.
”Mistäs itse olet saanut siipesi?” kysyin taas hymyillen.

//Gaaah… Aion kyllä palauttaa osan Vaahtun muistoista. Aivokuollu Vaahtu on kaamea ja siihen lisätään vielä impulsiivisuus, joka tulee kun puolet sielusta puuttuu. Mun vaavi on ihan mess, mut SNIS SNOS VELJENPOIKA

Vastaus:

17+4

Nimi: Verikynsi, Ankokulaani

03.10.2016 22:40
Tyhmäkö hän oli? Hymyilin huvittuneena.
"Siivet eivät ole mikään yleinen näky tavallisten klaanikissojen keskuudessa", irvistin.
"Tavallisten..? Etkö sinä ole sitten klaanista?" Vaahteranlehti kysyi.
Kaipa vanhahko nimeni oli saanut hänet ajattelemaan niin.
"No, en metsäsi klaaneista", sanoin ja katseeni terävöityi hieman.
Nostin pääni, levitin siipeni ja kumarsin naaraalle syvään ja kohteliaasti, kuin mikäkin herrasmies.
"On hauska tavata sinut Vaahteranlehti. Olen kotoisin lumivuorilta, An-"
"Vaahteranlehti varo!"
Käänsin katseeni juuri ajoissa sivulle huomaten ison harmaan kollin hyökkäävän minua kohti. Nopeasti ponkaisin itseni taaksepäin väistäen kollin kynnet nipin napin. Ryhdistäydyin hieman.
"Olisin toivonut pidempää juttuhetkeä", katsoin kollia hymyillen.
"Mutta ystäväsi tulivat", jatkoin kääntyen Vaahteranlehden puoleen.
Katseeni kiinnittyi kahteen mustaan sulkaan. Ne eivät näyttäneet linnunsulilta, eivät sitten yhtään. Ellei naaras olisi tappanut jotain mustaa kotkaa. En tiedä onko sellaisia edes olemassa.
Kuulin jostain muualtakin rapinaa.
"Sinuna häipyisin vikkelään, kammotus", harmaa kolli sihisi.
Heilautin häntääni.
"Ennen kuin lähden.. Kertoisitko minulle, mistä olet saanut nuo sulat?" ehdin sanomaan, ennen kuin kolli oli taas hyökkäämässä minua kohti. Levitin siipeni ja lennähdin puunoksalle.
"Palaan hakemaan vastauksen kysymykseeni vielä joku päivä, Vaahteranlehti", hymyilin perus kollimaista hymyä ja lensin sitten heidän näkymättömiinsä.
Ehdin kuulla vielä pienen keskustelun ennen kuin katosin kuuloetäisyydeltä.
"Kuka hän oikein oli? Hän tiesi nimesi", kollin karhea ääni kysyi.
"Hän on Verikynsi. Tapasimme vasta äsken. Hän auttoi minua tunkeilijan kanssa", Vaahteranlehden pehmeä ääni selitti kollille.
"Verikynsi?! Tuoko oli-", ja katosin kuuloetäisyyden ulkopuolelle.

Aurinko paistoi jo kirkkaana taivaalla, kun laskeuduin uudestaan luolan suuaukolle. Kylmä pakkasilma sai hengitykseni huuruamaan ilmassa. Pörhensin hieman karkeaa turkkiani ja astelin sitten peremmälle luolaan. Jouduin litistämään itseni uudestaan kasaan, jotta pääsin pimeiden tunnelien läpi hämärälle aukiolle, jossa ainut ääni oli Olgan äänekäs kuorsaus. Äkkiä oma väsymykseni alkoi taas painaa päälle. Ehkä minunkin pitäisi tänään nukkua päivä. Auringon laskettua voisin liittyä metsästyspartioiden avuksi tai lähteä Karan kanssa yrttiretkelle.
Kävelin hitaasti pesälleni ja laskeuduin alas makuulleni. Kestäisi vielä vähän aikaa, ennen kuin Ankokuklaani olisi tarpeeksi voimakas kohtaamaan Tähtiklaanin. Ja sillä välillä voisin minäkin pitää vähän hauskaa..

Huomaamattani olin nukahtanut syvään ja rentouttavaan uneen. Heräsin vasta, kun Roma tuli pureskelemaan siipiäni.
"Hitto sinun kanssasi Roma", heilautin siipeäni niin, että kolli lensi hieman kauemmas.
"Vihdoin olet hereillä", en nähnyt pienen kollin irvettä.
"Olisit kuullut miten Olga raivosi täällä kun olit poissa. Hän olisi tarvinnut sinua johonkin. Ehdottaisin, että menisit tapaamaan häntä", Roman häntä kosketti hellästi selkääni.
"Okei..", mumisin ja avasin väsyneenä silmiäni.
Veltosti nousin ylös ja käännyin katsomaan kollia.
"Ovatko he kunnossa?" kysyin.
"Kara pitää heistä hyvää huolta. Mutta he näyttävät kärsivän. He tuskin enää muistavat missä ovat. Puhuvat sekavia. Kiitos Varjoklaanilaisten, he saattavat kadota saamiensa vammojen takia", Roma huokaisi.
"Karako sanoi niin?" käänsin katseeni violetteihin kiviin.
Suru jylläsi yli mieleni. Kaksi loistavaa kissaa joutuvat uudelleen jonnekin, mistä en voi heitä enää pelastaa. Refair ja Feather olivat palvelleet minua ja Ankokuklaania koko sydämmellään.
Minun pitäisi jutella heille, ennen kuin he katoaisivat. Lähdin pesästä Roma kintereilläni. Ankokuklaanilaiset olivat itse kehittäneet säännön, ettei pesääni saisi mennä, jos en olisi siellä. Ei se minua niinkään haittaisi vaikka menisivätkin, mutta he halusivat kunnioittaa minua tekemällä niin.
Kävellessäni alas kallionviertä, tajusin jotain.
Olin muuttunut ihan pirun paljon siitä, mitä olin kuoltuani ja mitä olen nyt. Olin päässyt yli juopottelusta, minä jopa autoin kissoja, enkä ollut tappanut pitkään aikaan. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut juoda jota kuta kuiviin, mutta pärjäsin ilmankin.
Olin ainoastaan keskittynyt Tähtiklaaniin ja Ankokuklaaniin niin paljon, että olin unohtanut haluni olla kunnioitettu ja pelätty. Tai sitten syynä oli se, että nimeni kulki jo klaanien mukana. Olinhan minä ollut aika saboraattori.
Ravistin päätäni. Ei ollut aikaa ajatella itseäni. Minun pitäisi puhua sotureilleni ja miettiä mitä Halloweenklaanin nimeen minä heille sanoisin. Menisinko kinumaan Kaaosyöltä yhtä viinipulloa, jotta he voisivat maistella sellaista ennen kuin katoaisivat ja poistuisivat luotamme ikuisesti?
En ehtinyt keksiä mitä tekisin, kun olin jo parantajan pesän edessä. Haistoin rauhoittavan tuoksun. Kara oli todellakin viisas naaras. Oloni alkoi olla heti paljon kevyempi ja sanat suorastaan vilisivät päässäni. Minun pitäisi vain hyvästellä ystäväni. Viimeistä kertaa heidän päällikkönään.
Rohkaistuin ja astuin sisälle lämpimään yrttien ja kukkien hajun sekaiseen pesään. Pystyin haistamaan kaiken keskeltä löyhkän, mädäntyneen ruumiin löyhkän, jota oltaisiin poltettu.
Feather, yksi ensimmäisestä viidestä pelastamastani kissasta, makasi Refairin vierellä. Hän väräytti toista korvaansa, joka oli vielä jäljellä. Featherin puolet kasvoista oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, jättäen naaraan kasvoihin mustan jäljen. Myös hänen toinen jalkansa puuttui, puolet kyljestä ja osa lavasta. Naaras oli kuitenkin ollut onnekkaampi kuin Refair, joka kirjaimellisesti oli kissanpuolikas.
Tilanne ei näyttänyt hyvältä, mutta arvostukseni Karaa kohtaan kasvoi. Miten hän oli pitänyt nämä kaksi sielua tämän maan päällä niinkin pitkään, kuin kaksi yötä?
"Veri.. kynsi?"
Yllätyin siitä, kuinka hyvin naaras pystyi puhua.
"Oletko se sinä?" Feather kysyi.
"Olen. Tulin sanomaan hyvästini. Ja pyytämään anteeksi."
"Anteeksi mistä?" Refair sanoi erittäin vaikeasti tulkittavasti, mutta uskoin hänen ajatuksiensa puhuvan enemmäin kuin suunsa.
"Että teille kävi näin. Olitte molemmat hyviä sotureita ja olen kiitollinen kaikesta, mitä teitte klaanin vuoksi. Minun vuokseni, sekä kaikkien täällä olevien kissojen. Jokainen jää suremaan sielujanne ja toivon todella, että matkanne ei pääty tähän. Ehkä viimein pääsette elämään seuraavaa elämää. Jos niin on, tavatkaamme uudelleen ja antakoon Ankokuklaani kiitoksensa teille silloin", sanoin pehmeästi.
Feather hymyili niin hyvin kuin pystyi. Refairin katse minuun oli rauhallinen ja kunnioittava. Pystyin nähdä, kuinka hän muodosti sanan kiitos katseellaan. Sitten levitin siipeni ja laskin pääni heille. Suljin silmäni ja palava haju voimistui. Voisin vaikka luvata, että kuulin roihuavan tulen tuolla jossain.
Äänen loputtua en halunnut avata silmiäni. En halunnut nähdä sitä. Avasin silti silmäni ja katsoi kahta tyhjää sammalpetiä, jotka olivat mustuneet ja kuihtuneet. Suljin siipeni.
"Kiitos ystäväni", hymyilin ja kävelin pois parantajan pesästä.

Kuten jo aijemmin olin suunnitellut, osallistuin tänään metsästyspartioon. Minä en tarvinnut ruokaa itse, mutta nähtävästi Ankokuklaanin tyhjyydestä kärsivät kissat rakastivat syömistä edelleen ja olivat valmiita mättämään kaiken suuhunsa. Siksi öisin suurin osa Ankokuklaanilaisista olikin metsästämässä. Jaoimme itsellemme metsästysalueet.
Minä menin Jokiklaaniin Roman, Akkeyn, Karman, Ravelin, Elderin ja Jenan kanssa. Elder ja Akkey saivat opettaa näitä kissoja metsästämään kunnolla. Olga ei nimittäin osallistunut tänään jahtiin. Vanhoja luita särkee. Minua kummastutti vieläkin, miten eläviltä Ankokuklaanilaiset tuntuivat. Ei läheskään samanlaisilta kuin Halloweenklaanilaiset.

Kävelin hiljaa eteenpäin. Minun oli helppo liikkua pimeässä huomaamattomasti. Jostain kauempaa kuului rasahduksia ja kuiskauksia. Elder varmasti saarnasi nuoremmille kissoille, kuinka tärkeää oli olla hiljaa. Tuo kolli siinä ei tosin ikinä onnistunut.
Jossain rasahti. Tuttu haju jäniksestä sai minut kääntämään suuntaa. Hiivin matalana lehtien läpi ja katselin ympärilleni. Viimein paikansin jäniksen. Se loikki hiljaa metsän poikki. Käänsin korviani hieman taakse ja seurasin sen liikkeitä katseellani. Jänis loikki tietämättään lähemmäs minua ja juuri ennen kuin se havaitsi läsnäoloni, hyökkäsin kiinni sen niskaan. Lämmin veri kastoi kieleni. Ruumiini värähti hieman, mutta veren tuoma mielihyvä väistyi nopeasti. Laskin jäniksen maahan ja kääntelin katsettani. Oliko metsässä joitain muitakin kuin minä ja soturini? Ei tähän aikaan pitäisi olla edes iltapartio liikkeellä. Eikä metsä ollut niin lähellä Jokiklaanin leiriäkään. Haistelin ilmaa. Olin varautunut huutamaan muille, jos puskasta nyt syöksyisikin lauma innokkaita sotureita näyttämään taitonsa tuntemattomia vastaan. Kuitenkin he olivat vain erakoita, kotikisuja ja kujakatteja. Eivät he osaisi täydellisesti klaanikissojen uniikkia ja hurjaa taistelutapaa. Kyllä, minä haistoin muita kissoja. Mutta yksi haju herätti mielenkiintoni. Oliko Vaahteranlehti täällä?
Kumarruin ottamaan jäniksen takaisin suuhuni ja lähdin ravaamaan kohti muita. Nyt en enää varonut olemasta äänekäs. Minun pitäisi nopeasti varoittaa muita, ettei ruumiita tulisi lisää yhdelle yölle. Kiihdytin askeleitani ja loikkasin yli kaatuneen puun. Nähtävästi säikäytin samalla hiiren, jolloin valkea kolli nosti päänsä pusikosta.
"Minä olin juuri nappaamassa sen!" Roma ähkäisi ja ravisti turkistaan nopeasti roskat.
Laskin jäniksen taas maahan.
"Uskon sen kyllä. Mutta meidän on lähdettävä täältä", sanoin.
"Miksi?" Roma kysyi.
Olinko juuri heittänyt hänen päähänsä puupölkyn tai jotain? Siltä hän ainakin näytti.
"Ota jänikseni ja mene kertomaan nopeasti muille. Lähtekää ilman minua", sanoin ja käänsin katseeni taakseni olevaan pimeään väylään.
"Menkää kunnioittamaan Refairin ja Featherin elämän jälkeistä elämää", lisäsin vielä.
Roma aukaisi suunsa koittaen selvästi yrittäen kysyä vielä jotain. Samassa kuulin kuitenkin kaarnan rapisevan. Kaatuneen puun päällä seisoi äkkiä värikäs naaras, joka toljotti meitä toisella silmällään. Käännyin katsomaan Romaa.
"Menehän jo", sanoin kollille.
Tuo näytti hieman järkyttyneeltä naaraan ulkonäöstä, mutta tuli eteeni, nappasi jänikseni ja lähti juosten takaisin kohti lumivuoria.
"Kuka hän oli?" Vaahteranlehti kysäisi nopeasti.
"Soturini."
"Soturisi?"
Irivistin. Voisin viimein esitellä itseni kunnolla.
"Anteeksi, minun piti mainita tämä jo aijemmin, ellei ystäväsi olisi keskeyttänyt meitä. Mutta kuten jo tiedät, olen Verikynsi. Ankokuklaanin päällikkö", laskin päätäni hieman, mutta en kumartanut yhtä syvään kuin aijemmin.
Sitten nostin terävän katseeni Vaahteranlehteen.

//VAAHTULAINEEN~

Vastaus:

3x17+15

Nimi: Vaahteranlehti, Jokiklaani

03.10.2016 14:54
Siristin silmääni, että saisin katseeni tarkentumaan edessäni olevaan kolliin. Hän oli musta, punaisilla ja valkoisella jalalla. Ja... oliko hänellä siivet? Noh, ennen kaikkea kolli oli kuollettavan komea. Tunsin punan nousevan kasvoilleni. Olimme hetken vain hiljaa ja tuijotimme toisiamme.
"Mikä onkaan pelastajani nimi?" kysyin hymyillen.
"Verikynsi" kolli naukaisi hieman poissaoloisen kuuloisesti.
"Entä itse?" Verikynsi naukaisi.
"Mikä on nimesi?" hän kysyi.
"Olen Vaahteranlehti" sanoin. Nousin jaloilleni nihjaiseslta nurmikolta. Turkkini oli märkä siltä kohden mistä oli koskenut maata.
"Et taida olla Jokiklaanilainen. Mitä teet reviirillämme?" Kysyin. Mutta hyökkäävyyden sijaan äänestäni kuului uteliaisuus.
"Mistä lähtien Jokiklaanissa on ollut noin kauniita naaraita?" kolli kysyi. Lehahdin täysin punaiseksi.
"Mistä lähtien komeat kollit ovat vältelleet kysymyksiäni?" naukaisin häthätään ääni hieman kimeänä. Verikynsi naurahti punaisena.
”Pitääkö minun toistaa kysymykseni, vai osaako herra vastata nyt?” naukaisin leikkisästi.
”Olen vain ohikulku matkalla” kolli naukaisi.
”Mutta miksi et ole ajamassa minua pois Jokiklaanin alueelta?” Verikynsi kysyi.
”En koe sitä tarpeelliseksi” sanoin. Vilkaisin taas kollin siipiä.
”Sinulla on siivet… onko monellakin kissalla siivet? En ole nähnyt kenelläkään Jokiklaanilaisella siipiä” kysyin uteliaana. Verikynsi levitti toista siipeään ja tarkasteli sitä itse hetken, kunnes käänsi päänsä minua kohden. Hän näytti hieman… hämmentyneeltä. Eikö hän tiennyt että hänellä on siivet?


//Vaahtulta puuttuu hieman aivosoluja. Okei vitsi, mut se on justiisa menettäny tyyliin kaiken muistinsa, että se ei vielä ihan ymmärrä kaikkea.
Shini veljenpoikani?

Vastaus:

14

Nimi: Verikynsi, Ankokuklaani

02.10.2016 01:12
Siitä oli kauan, kuin viimeeksi olin käynyt täällä. Metsä ei enää ollut tuhkan peittämä, vaan rehevä ja kaunis, niin kuin olin emoltani kauan aikaa sitten kuullut. Tassuni painautuivat joka askeleella alaspäin, kun sammal ja multa antoi periksi.
Mahtoikohan tämä olla syy, miksi kuolleiden askelia oli vaikea havaita? Ne toki osuivat johonkin, mutta eivät pitäneet läheskään niin kovaa ääntä.
Ravistin päätäni. Tämä ei ollut syy sille, miksi olin lentänyt näin kauas. Olin tullut etsimään jotain sellaista, mistä emoni oli kertonut tarinoita. Minäkin olin käynyt siellä. Kerran tai kaksi, en juurikaan muista. Viiruuntuneet silmäni haravoivat kallionreunaa. Jossain pitäisi olla pienehkö kolonen, josta pääsisin menemään. Nostin hieman häntääni korkeammalle, ettei se laahaisi koko ajan maata. Täällä ruoho oli pidempää, kuin tämän hetkisessä "laaksossamme".
Väräytin oikeaa korvaani. Löysin viimein aukon. Se oli tosin pienempi kuin muistin. Laskin rintaani lähemmäs maata ja puristin siipeni lujasti vasten kylkiäni, koittaen olla mahdollisimman pieni. Näin lähdin sitten hiipimään peremmälle luolaan.

Outo, rauhallinen tunne vei mukanaan jokaisen ajatukseni. Katselin vettä, joka heijasti yötaivaan pinnastaan. Lampi kallion sisällä, jonka katossa oli reikä. Tien Tähtiklaaniin.
Levitin siipiäni. Kynteni työntyivät ulos tassujeni sisältä raapimaan kallion pintaa. Tämä hyvyys kuvotti minua. Halusin kuitenkin nähdä emoni. Jollain tapaa. Tämä oli ehkä ainut. En kuitenkaan tiedä miten viirukset ovat tänne vaikuttaneet, ovathan ne melko lähellä.
Äkkiä niskani naksahti niin, että päässäni kulki nopea vihlaiseva kipu. Se jätti jälkeensä oudon tunteen ja horjahdin hieman sivulle. Räpäytin silmiäni. Ympärilläni oli äkkiä paljon kylmempi. Rauhallinen tunne oli poissa.
"Emo?"
En tietenkään saanut vastausta. Katselin ympärilleni näkemättä mitään kummallisempaa.
"Tiedän sinun olevan siellä", ryhdistäydyin ja painoin siivet uudelleen vasten kylkiäni.
En kuitenkaan kuullut mitään muuta, kuin tuulen yksinäisen huminan katonrajasta.
Haaskasinko vain aikaani?
"Sinitähti. Minulla on asiaa. Etkö viitsisi edes kuunnella? Oletko niin raukkamainen?" sihahdin.
Kaukainen muisto Sinitähden viimeisistä sanoista alkoi häipyä mielestäni. Itse asiassa, en muistanut pian enää mitään muuta emostani kuin sen, että hän vei minut pimeyteen ja tuomitsi tyhjyyteen. Muistin vihani. Se värisytti siipiäni ja sai minut tunkemaan kynteni niin lähelle kiveä, että ne taittuivat tuskallisesti sivulle. Ilmeeni oli tavallisen kylmä.
Huokaisin. Piilotin kynteni ja avasin siipeni. Ehkä tämä oli vain virhe. Heilautin itseni ilmaan ja liitelin ulos aukosta luolan yläpuolella. Välittömästi tuuli tarttui siipiini ja jouduin tekemään tavallista enemmän työtä lähtiessäni takaisin kohti kotia.

Laskeuduin alas lumivuoren piilottaman luolan suuaukolle. Lumi oli päässyt näköjään jo pidemmälle kohti käytäviä. Se ei olisi hyvä, sillä jos se sulaa käytävästä tulee liukas. Ja märkä. Tai jos se jäätyy, joudumme käyttämään extra paljon työtä itse luolasta poispääsemiseen. Huokaisin hiljaa. Ehkä voisin hutistella lumen pois hännälläni, ruumiini kun ei ole mikään lämpimin. Astelin muutaman askeleen peremmälle luolaan ja aloin heilautella häntääni (kuin luutaa konsanaan hehe) lakaisten lumet pois suuaukolta.
"Verikynsi, tuo on melko harvinainen näky", kuulin naaraan huvittuneen naukaisun.
Syyslehtien värittämä naaras ryömi pois ahtaista käytävistä pieneen tilaan, josta lakaisin pois lunta.
"Kara", sanoin hieman vaisusti.
"Tervehdys vain sinullekin. Missä sinä olit?" naaras kysyi nousten ylös ja kävellen luokseni pitkä häntänsä ylhäällä.
"Yhdessä paikassa vain", kohautin olkiani.
"Olitko menossa jonnekin?" kysyi vuorostani.
"Jokiklaaniin. Kuulin juuri Viimalta, että sieltä löytyisi yhtiä kukkia, joita haluan mieluusti pesääni. Niiden haju rauhoittaa monia, lukuunottaen minua", naaras hymyili.
"Ompas typerä syy lähteä vaeltamaan niin kauas", sanoin vakavana.
Kara alkoi nauraa.
"Ei sen jälkeen kun sinä olet pesässäni paikattavana ja haistelet niitä", naaras katsoi minua kirkkaana hohtavalla silmällään.
En ennen ole tainnut mainitakkaan, mutta Kara on puolisokea ja melko arpinen noin kiltiksi naaraaksi. En ole tainnut myöskään kysyä miksi.
"Mutta yksi pieni pyyntö minulla on", Kara räpäytti silmiänsä.

Liidin taivaalla Kara selässäni. Lentäminen oli näin vielä rankempaa kuin aikaisemmin ja olin muutenkin jo väsynyt aikaisemmasta lennostani. Silmäni lerpsuivat väsymyksestä.
"Anteeksi", Kara mutisi kun huomasi tasapainoni horjuvan hieman tuulessa.
"Huomaan kuinka väsynyt olet."
"Nah, kyllä minä jaksan. Olemme sitä paitsi jo lähellä rantaa. Minne haluat minun laskevan sinut?" kysyin ravistaen hieman päätäni ja koittaen piristyä.
"Tuonne on hyvä", Kara nosti hieman tassuaan ja näytti minulle kohtaa rannan vierellä.
Aloin kaartaa suuntaani alaspäin ja tunsin taas kynnet syvemmällä nahassani. Kara ei ollut näköjään tottunut lentämiseen sitten yhtään.
Pehmeästi liisin alas ja laskeuduin. Kara hyppäsi pois selästäni ja loikki joenvarteen etsimään itselleen kukkia. Väräytin pari kertaa siipiäni ja suljin ne sitten kylkiäni vasten. Nostin pääni ja katsoin kauas joen toiselle puolelle, jossa haistoi kissoja. Jokiklaanin leiri oli selvästi tuolla päin. Aurinkokin oli jo nousemisen puolella, joten Karan pitäisi kiirehtiä, jos hän aikoi päästä suojaan ennen kuin kärähtäisi valossa. Pidin silmällä ympäristöämme ja nousevaa aurinkoa.
"Kara", sanoin rauhallisesti ja viileästi.
"On aika lähteä", huiskautin häntääni.
"Joo, ihan juuri", Kara vastasi hieman kauempaa ja muutaman kukan poimittuaan loikki luokseni.
"Ehdin kyllä metsään ennen kuin palan ja katoan ilmaan. Lepää sinä", Kara sanoi hymyillen ja ennen kuin ehdin vastata, naaras oli jo loikkinut tiehensä metsää kohti.
Väräytin ehjää korvaani. Pieni virne kohosi naamalleni.

Auringonsäteet haittasivat torkkujani ja paljon. Puista satoi lehtiä alas maahan, joten edes niistä en saanut riittävästi suojaa. Tietenkin vaihtoehtonani oli palata takaisin leiriin, mutta pidin liikaa ulkoilmasta. Pesäni muistutti enemmän painajaista tyhjyydestä, kuin rauhaisaa nukkumapaikkaa. Siristin hieman toista silmääni. Kohotin toisen siipeni peittämään auringon ja käänsin sitten katseeni alas oksaan, jolla makoilin. Nousin ylös varoen, sillä viimeinen asia mitä halusin, oli pudota puusta. Minut kuitenkin yllätti muutama ääni. Kuiskauksia jostain läheltä. Terävöitin aistini ja kuuntelin tarkkaan.
"Tämä haisee oudolta", selvästi nuoren kollin ääni puhui ensin.
"Älä viitsi nössöillä. Olen käynyt täällä ennenkin. Tämä on yksi parhaista metsästyspaikoista mitä tiedän", vanhemman kollin ääni sanoi varmana.
Harmillista, sillä he olivat juuri päässeet Jokiklaanin alueelle. Käy sääliksi, jos joku osuu heidän kohdalleen. Niin kuin minä.
Olin väsynyt, ärtynyt ja nälkäinen. En kaipaisi kahta kollia tiuskimaan toisillensa. Äkkiä kuitenkin kuulin ääntä toisestakin suuntaa. Nopeampaa, mutta hiljaisempaa. Taitavaa hiljaisuutta. Käänsin katseeni pusikkoon, joiden välissä ryömi suuri harmaa kolli. Tuoksu oli Jokiklaanilaisen. Hah, tästähän saattoi tulla mielenkiintoistakin.
Kiipesin hieman korkeammalle oksia pitkin ja kävin sitten makoilemaan ja tarkkailemaan tilannetta.
Oudon tuttu haju kantautui kuonooni. En kuitenkaan muistanut mistä se oli kotoisin. Äkkiä alkoi tapahtua. Harmaa kolli hyökkäsi vanhemman kollin kimppuun. Yhtään epäröimättä nuorempi kolli lähti livistämään karkuun. Pelkuri, hykertelin mielessäni. Osoittauduin kuitenkin olemaan väärässä, sillä lähtiessäni seuraamaan nuorta kollia aamiaisen toivossa, kolli törmäsikin toiseen Jokiklaanilaiseen.
Hassua, sillä se tuttu tuoksu tuli juuri tuosta naaraasta. Hänen värityksensä muistutti minua hieman Karasta, mutta mikä minua ihmetytti, oli kaksi sulkaa tuon korvan takana, sekä ontto, musta silmä.
Katselin heitä hetken. Pystyin lähes kuulemaan kollin sydämenlyönnit. Äkkiä hän kouristi selkänsä ja syöksyi kohti naarasta, joka teki äkkinäisen liikkeen sivuun yllättyneen näköisenä.
Jokin minussa reagoi tilanteeseen ja laskeuduin alas puusta. Kolli teki uuden hyökkäyksen, mutta tällä kertaa naaras liukastui lehteen kaatuen maahan. Ei mitään toivoa siitä, että tuo Jokiklaanilainen olisi voinut välttyä tuolta iskulta enää.
Takajalkani liikkuivat. Nopeasti liikahdin eteenpäin napaten kiinni kollin hännästä ja heilautin hänet päin lähellä olevaa kiveä. Hetken katsoin nuorta kollia, mutta siirsin katseeni sitten värikkääseen naaraaseen.
"Oletko kunnossa?" kysyin hieman epäröiden.
"O-olen, kiitos", naaras sanoi katsoen minua suoraan viiruuntuneisiin silmiini.
Lehahdin punaiseksi lähes välittömästi. Pitkästä aikaa pystyin kuulla 'sydämeni' pamahtavan muutaman kerran kuolleessa ruumiissani. Hetken aikaa pystyin vain miettimään, miten en ikinä ollut nähnyt mitään kauniimpaa.

//NÄIN! SAIN SEN VIHDOIN VALMIIKSI. Vaahtu?

Vastaus:

3x17+4

Nimi: Virnuhymy, Jokiklaani

29.09.2016 21:45
Tassuttelin öisessä metsässä kohti joenrantaa. Annoin tassujeni kuljettaa minua minne mielivät sen enempää ajattelematta.
Kalpea kuunvalo valaisi tietäni ikäänkuin näyttääkseen tietä.
En tiedä miksi olin herännyt ja tuntenut pakottavaa tarvetta mennä jonnekkin, mutta minne?
Uteliaisuus lisäsi vauhtia tassuihini.
"Sisko? Onko tämä jokin sinun typerä kepposesi?" Kuiskasin ääneen.
"Taistelu alkaa...." Tuuli kuiski korviini.
*Mikä taistelu?* pohdin itsekseni.

//Hiukan laiska pätkä, mut jatkan myöhemmin//

Vastaus:

4

Nimi: Valkoinen Viirus

22.09.2016 11:30
Katsoin kun ruskan sävyinen naaras hävisi unimaisemasta. Hän oli elossa. Vaahteranlehti oli elossa, perkele! Minulla ei tainnut ollakkaan niin paljon voimia kuin luulin. Liljanrope on monimutkainen paikka. Monimutkaisempi kuin luulin. Tuhahdin turhautuneena ja potkaisin kiveä.
Pian tajusin Vaahteranlehden vaarallisuuden. Jos Vaahteranlehti nyt tiesi minun olevan vielä olemassa, jos hän tiesi aikeistani ja jos hän oli minulle vihainen… hän saattaisi sabotoida suunnitelmani. Vaahteanlehti ei ollut aivan tyhmä. Olin tehnyt hänestä liian fiksun. Murahdin omalle mahtavuudelleni. Mutta, oli yksi asia mitä Vaahteranlehti ei tiennyt. Hän ei tiennyt Varjokuvan saaneen pentuja. Naurahdin ja mietin kuinka mahtava suunnitelmani on. Mutta se ei silti sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että Vaahteranlehti tuhoaisi suunnitelmani. Ja kerta en pysty tuhoamaan Vaahteranlehteä, voin ainakin muokata häntä. Vetäisin syvään henkeä ja lähdin luikertelemaan Liljanropen tiedostoihin. Koska olin itse tehnyt Vaahteranlehden, hänen tiedostonsa löytämiseen tuskin kuluisi kuin puoli päivää.

Vastaus:

6

Nimi: Vaahteranlehti, Jokiklaani

20.09.2016 20:21
”Pah, en voi uskoa, että Kylmäkynsi luulee minun pitävän hänestä” Savunharmaa naaras naurahti.
”Hänellä taitaa olla pari ruuvia löysällä” kehräsin huvittuneena.
”Jokiklaanin kollit ovat aivan liian vanhanaikaisia. He luulevat, että kaikki pyörii heidän ympärillään”, ystäväni murahti.
”Eivätköhän nuo pian opi”, naukaisin pehmeästi.
”Alkaa olla myöhä. Minun pitää mennä nukkumaan, että jaksan herätä huomenna aamupartioon. Nähdään huomenna Hiirenhäntä” sanoin ja vilkutin hännälläni naaraalle.
”Onnekas, minun pitää vielä auttaa parantajaa” Hiirenhäntä murahti muka kateellisena. Kehräsin tuolle.

Olin kotoutunut Jokiklaaniin jo hyvin, toisin kuin Kulovalkea. No, minä olin viettänyt oppilasaikani Jokiklaanissa, kun taas Kulovalkea oli asunut koko elämänsä Veriklaanissa. Mietin, että oliko hänen tuominen Jokiklaaniin sittenkään hyvä idea. Astelin soturien pesään ja asetuin omalle paikalleni kerälle. Suljin silmäni ja nukahdin nopeasti pehmeään mustuuteen.

Metsää, joka puolella metsää. Sitten yllättäen naurua. Maanista naurua. Kuljen eteenpäin. Puut tihenevät. Pimeää. En näe mitään. Vilahdus valkoista. Raks. Astuin oksan päälle. Nauru loppuu. Askel taaksepäin. Silmät. Valkoisessa kasassa on silmät. Mustat pohjattomat silmät. Ne tarkkailevat minua. Kiinnostuneena, hämmentyneenä. Valkoinen kissa. Se on valkoinen kissa. Otan toisen askeleen taakse päin. Kissa hymyilee. Musta epämuodstunut suu leviää mahdottoman suureen virneeseen.
”Olet elossa?” hän kysyy ivallisesti. Vilkaisen taakseni ja koetan päästä pakoon. Puita on liikaa. Ei pakoon pääsyä. Katson taas valkoiseen kissaan. Se tulee lähemmäksi. Ja lähemmäksi. Olen selkä puita vasten. Kissa naamani edessä.
”Miten se on mahdollista?” kissa sihahtaa, kuin hampaiden välistä. Kaikki hälvenee. Uni hälvenee. Olen pesässäni.

Haukon henkeäni syvään. Oli vielä yö. Näinkö juuri Valkoisen Viiruksen unessani? Luulin, että hän oli tuhoutunut! Mietin hetken kaikkea sitä hävitystä minkä Valkoinen Viirus oli tuonut perheelleni, tälle maailmalle. Ruumistani riepotteli kylmät väreet. Jos Valkoinen Viirus oli vielä kuvioissa, ei tarvittu kuin yksi tyhmä, helppouskoinen, tähän maailmaan kyllästynyt jälkeläiseni ja koko maailmamme tuhoutuisi. Huomioni kohdistui heti Kulovalkeaan, joka tuhisi rauhallisesti vieressäni. Tiesin, ettei Kulovalkea olisi maailman tuhoaja tyyppiä, mutta viimeaikoina kollin elämä oli tuskin ollut mitään kauheaa riemun juhlaa. Se taas teki pennustani täydellisen uhrin Valkoiselle Viirukselle. Kulovalkea oli myös ainoa elossa oleva jälkeläiseni. Pian kuitenkin vajusin takaisin uneen.

Olin taas metsässä. Tällä kertaa metsä oli selvempi ja pysyvämpi. Vilkuilin ympärilleni selvästi etsien jotain, valkoista. Käänsin päätäni ja kissa oli naamani edessä. Säpsähdin säikädyksestä.
”Miten olet vielä elossa. Selitä minulle” kissa tivasi. Nielaisin. Kurkkuni tuntui kuivalta.
”Noh?”
”En tiedä” sain sanotuksi.
”Minä POISTIN sinut! Sinun ei pitäisi olla olemassa. Sinua ei pitäisi olla!” kissa huudahti. Epäröin hetken aikaa, kunnes sain ajatukseni selviksi.
”Mitä ikinä teitkään, sinä epäonnistuit. Minä en koskaa ’poistunut’. Sinä et voi poistaa mitään lopullisesti Liljanropesta. Sen sijaan, että olisin poistunut, olin kymmeniä vuosia tuntuvan ajan verran tyhjyydessä. Mustassa loputtomuudessa, vailla ruumista. Tulin hulluksi, SINÄ TEIT MINUT HULLUKSI!” Raivosin. Vihani nousi kuin tyhjästä, mutta tunsin sen täyttävän jokai ikisen sopukan minusta. Edessäni oli valkoinen kissa, mutta minä näin punaista. Tahdoin satuttaa tuota. Tahdoin tuhota tuon. TAHDOIN REPIÄ TUON KAPPALEIKSI. Hyökkäsin puoli huolimattomasti kohti kollia kynnet tanassa ja huulet irvessä. Valkoinen Viirus ohitti hyökkäykseni uudelleen ja uudelleen. Se raivostutti minua. Tunsin jotain takaraivossani ja kaaduin. Valkoinen Viirus oli saanut lyötyä minua. Murahdin puolitajuisena maassa.
”Mikä sinun on?” kolli kysyi hämillään.
”Vaahteranlehti ei koskaan menettäisi malttiiaan. Se ei vain sovi Vaahteranlehden luonteeseen” tuo mietti.
”Jotain puuttuu...” kuulin Valkoisen Viiruksen mutisevan vielä, ennen kuin heräsin.

Räpyttelin silmäni auki. Äskeinen uni… yritin tarttua viimeisiin muistikuviin unestani, mutta se liukeni otteestani kuin kala Myrskyklaanilaisen oppilaan tassuista. Kävelin unenpöpperöisenä ulos pesästä. Kuu oli laskemaisillaan. Enää ei kannattaisi mennä takaisin nukkumaan, sillä aamupartio lähtisi heti auringon noustessa. Ryhdyin sukimaan turkkiani ja venyttelin koipeni siten, että ne olisivat valmiit metsässä ravaamiseen. Samalla katselin kauniiden auringon ensisäteiden levittäytyvän taivaalle ja Jokiklaanin leirin heräämistä taas yhteen uuteen päivään. Pian Satakielenlaulu ja Viiltohaava tulivat luokseni.
”Noh, mennäänkös jo?” Viiltohaava kysyi. Nyökkäsin Satakielenlaulun kanssa ja poistuimme Jokiklaanin leiristä sumuiseen metsään.

Vastaus:

30

Nimi: Kolibri/ Kolibritassu, Meriklaani

16.09.2016 18:22
Kuulin kovaäänistä kohinaa ja tunsin ihollani ilmavirran liikuttavan turkkiani. Avasin silmäni hitaasti ja ympärilläni oleva maisema alkoi pikkuhiljaa tarkentua. Kitkerä haju levisi sieraimissani kirvellen. Olin metsän reunalla ja suuret hirviöt vilisivät ukkospolulla ohitseni. Siirsin vasemman etujalkani lähemmäs kylkeäni ja nostin sen voimilla itseni ylös mutaisesta maasta, jonka hirviöt olivat saastuttaneet. Viiltävä kipu iski kylkeeni nojatessani oikealle etujalallaleni ja irvistin. Oikea kylkeni oli värjäytynyt punaiseksi ja syvä haava kertoi, että olin osunut johonkin.
Havahduin nopeasti, kun yksi hirviö liukui pois ukkospolulta kohti minua. Loikkasin nopeasti kauemmas lähestyvää hirviötä ja kuulin hetken päästä kovan tömähdyksen hirviön iskeytyessä yhteen metsän reunalla olevista tammista. Kolme kaksijalkaa astui ulos hirviöstä järkyttyneinä.
Ennenkuin mitään muuta tapahtuisi, aloin ontua syvemmälle metsää kauemmas ukkospolun metelistä.

Metsä väistyi edestäni ja sen takaa paljastui niitty. Päässäni sirisi vielä ja oloni oli tyhjä, en tiennyt mitä olin tehnyt ukkospolun reunalla, enkä tiennyt mitä tekisin seuraavaksi. Sirinän seasta kuului heikkoa veden virtausta. Vedestä voisi ollakin hyötyä nyt, ennenkuin haava kyljessä ehtisi tulehtua ja muuttua pahemmaksi. Haistoin lähettyvillä muutaman kissan ja heti vaistonvaraisesti niskakarvani nousi pystyyn ja laskeuduin matalaksi pitkän ruohon peittoon. Kylmät väreet kulkivat niskastani selkääni, ja oudointa oli, etten tiennyt syytä reaktioon.
Hiivin lähemmäs veden ääntä, kun kuulin jonkun sanovan jotain vähän kauempana. Pinkaisin takajaloillani alamäkeä kohti ja juoksin karkuun ajattelematta muuta. Heinän kahinan seasta kuulin kissojen uhkaavat äänet, kun nämä olivat lähteneet perääni ja hengästyneen huohotukseni. Mieleni vaipui pakokauhun valtaan kun tunsin kissojen saavuttavan minua.
Äkkiä kompastuin pitkään ruohoon ja onnistuin pyörähtämään muutaman kerran kohti jokea. Näköni sumeni nopeaa tahtia ja jäätävän kylmä vesi kääriytyi yhtäkkiä ympärilleni.
Henkäisin sokissa veden alla ja yritin yskiä vettä pois keuhkoistani. Silmäni sumentuivat ja näin vaipuani vielä syvemmälle, verijana seuraten minua hetken aikaa. Etäiset kissojen äänet vaimenivat korvissani ja maisemat katosivat.

Seuraavan kerran näin ruohoa. Kylmä tuuli sai kehoni värisemään, vaikkei se yltänytkään minuun paljoa. Synkkä luola suojasi tuulelta. Luolan ulkopuolelta kuului puhetta, osa oli uteliasta ja osa täynnä inhoa. Heilautin korvaani, kaikki tuntui kovin todelliselta.
Valkoinen naaras astui luolaan ja hääsi sisäänkäynniltä muutaman kissan pois. Nostin hieman päätäni tarkkaillakseni enemmän ympäristöä. Luolan perällä oli erilaisia kasveja ja puunpaloja.
"Hei, oletko kunnossa?" Valkoinen naaras kysyi nähdessäni minun liikahtavan.
Tämän vieressä oli tummanruskea kolli, joka tarkkaili minua. Kaksikko lähestyi minua luolan suulta.
Ponkaisin ylös nopeasti. Mieleeni iskeytyi kuva, kuinka kaksi kissaa piirittivät minua nurkkaan uhkaavasti, painostaen eri asioista.
Niskakarvani nousivat ylös ja sähähdin uhkaavasti, mutta epävarmasti. Huitaisin kynsilläni kissoja kohti, jolloin ruskea kolli ärsyyntyi ja läimäisi minut maata vasten.
"Havukynsi, lopeta!" Naaras sähähti ja tönäisi kissan pois päältäni.
Järkyttyneenä nousin ylös ja onnistuin livahtamaan kissojen välistä pois luolasta.
Ulkopuolella oli suuri aukio, joka oli ympyröity puiden oksilla ja sisälsi monia eri luolia. Aukiolla olevien kissojen katseet keskittyivät minuun. Luolasta, josta karkasin astui valkea kissa, joka oli sanomassa minulle jotain.
Aukion uloskäynti oli edessäni ja pinkaisin siitä kauemmas metsään yhä viiltävä kipu kyljessäni.


//Vähän heikko tarina ja epäselvä mutta mä nyt improvisoin vähän ton lopun ettei tulis semmosta kymmenen rivin pikku satupätkää :DD Kolibrin menneisyys alkaa paljastua paremmin ens tarinoissa ;)

Vastaus:

21

Nimi: Savutassu, Meriklaani

15.09.2016 16:52
//AAAAAAAAAAAAA//

Kohtasin Kirjotassun katseen ja käänsin omani nopeasti pois.
"No niin jatkakaamme me harjoitusta" Ohdakehehku naukaisi, kun oli saanut näytettyä keskisormeaan Kirjotassulle ja silmänräpäyksessä hyökkäsi minua kohden. Yritin väistää, mutta kolli sai osuman lapaani. Tasapainoni horjui, mutta en menettänyt sitä.
"Olet piirun verran liian hi-" Ohdakehehku ryhtyi arvioimaan, mutta hyppäsin salamana tuon selkää. Sain otteen, mutta Ohdakehehku ravisteli minut nopeasti pois.
"Olet kahden piirun verran liian hidas" naukaisin ja hyökkäsin uudelleen. Tällä kertaa Ohdakehehku sai täysin väistettyä iskuni. Tuli kollin vuoro hyökätä, mutta sain väistettyä isku toisensa jälkeen. Harjoittelimme jonkun aikaa, Nummikynnen arvostellessa.
"Savutassu, olet nopea silloin kun jaksat pitää keskittymistäsi yllä. Tarvitset vielä rutkasti harjoitusta itse hyökkäämisessä" Nummikynsi arvioi. 'Mikset itse tule näyttämään miten taistellaan, pelkkien kommenttejen heittämisen sijaan' ajattelin, mutten sanonut sitä ääneen. Nummikynsi kääntyi katsomaan Tulitassun ja Kirjotassun taistelua ja jäin katsomaan sitä itsekkin.
"Tulitassu?" Kirjotassu naukaisi.
"Kiinni jäit!" Tulitassu huudahti hypäten siskonsa päälle ja puristaen kaiken ilman tuon keuhkoista.
"Hyvin taisteltu Tulitassu!" Nummikynsi kehui. Tulitassu näytti voittoonsa tyytyväiseltä, mutta Kirjotassu murjotti. Hipsin naaraan luo.
"Oletko kunnossa?" kysyin kohteliaasti ja tarjosin auttavan tassuni nostamaan hänet ylös, mutta Kirjotassu työnsi tassuni pois ja naukaisi selvästi vielä ärtyneenä:
"Olen" Hän kampesi itsensä pystyyn.
"No niin eipäs lorvita meillä on vielä paljon hyvää harjoitus aikaa jäljellä!" Nummikynsi naukaisi.
"Vaihdetaan pareja. Tulitassu Ohdakehehkun kanssa ja Savutassu Kirjotassun kanssa"
"Etkö sinä siis edelleen aio osallistua?" Kirjotassu kysyi kulmaansa nostaen.
"En. Aion pysytellä tarkkailijan roolissani" Nummikynsi naukui ylimielisesti.
"Laiskimus maximus" Kirjotassu murahti. Naurahdin.

//AAHAHAHAA SNINI

Vastaus:

14

Nimi: Virnuhymy, Jokiklaani

02.09.2016 22:35
//UNESSA//

"Tulet kuolemaan kolmesti." Tuttu ääni kuiskasi korvaani.
"Jos selviät ensimmäisellä kerralla. Tulevaisuutesi on turvattu." Kuoleman kylmä ääni kuiski korviini.
"Jos selviät toisella kerralla. Veresi virratkoon yhdeksi mereksi." Ääni kaikui päässäni.
"Jos selviät kolmannella kerralla. Olet murhaaja." Ääni hiipui.
Tärisin kauhusta.
"Mitä tarkoitat?" Kysyin yrittäen kuulostaa pelottomalta.
"Pelko on tekevä öistäsi pitkiä ja kylmiä." Kolkko ääni kuiskasi, ennen kuin katosi olemattomiin.

//HEREILLÄ//

Havahduin hereille tutulla sammalpedilläni nukkuvien klaanitoverien keskellä.
"Tule..." Ääni kuiskasi päässäni.
Jokin sai minut nousemaan sammalpediltä ja tassuttamaan ulos nukkuvaan leiriin.
"seuraa..." Ääni kuiski sisälläni ja tuuli liikutti jo puista pudonneita lehtiä kohti leirin uloskäyntiä.
Jokin käski minua menemään takaisin nukkumaan, mutta tassuni johdattivat minut ulos leiristä.

Vastaus:

8

Nimi: Säihketassu, Meriklaani

06.08.2016 07:58
Aurinko kuulteli vienosti metsikön lehtikaton lomasta. Varpunen liversi puussa, ja pieni vesimyyrä rapisteli rantaruovikon seassa.
Yhtäkkiä ilmaa halkoi rääkäisy, ja paatsamapensaikon takaa hyppäsi esiin nuori, täplikäs naaraskissa.
Kissa hyppäsi ketterästi vesimyyrän päälle ja puraisi siltä niskat nurin. Pieni ruumis valahti veltoksi, ja naaraskissa tipautti sen maahan.
"Mrauh!" , tuo naurahti voitonriemuisesti ja istahti maahan.
Pusikosta tepasteli esiin toinen kissa, kirjava kolli tällä kertaa.
"Hienosti tehty! Nappasit ensimmäisen saaliisi!" kolli maukaisi.
Naaras kehräsi iloisesti.
"Kiitos Viherlehti!"
Viherlehdeksi kutsuttu kolli hymyili.
"Viedään se leiriin nyt"
//SKIP SEURAAVAAN AAMUUN//
"Säihketassu!"
Täplikäs naaras heräsi kun hänen nimensä sihistiin hänen korvaansa.
Säihketassu avasi silmänsä ja näki edessään kollioppilaan josta käytettiin nimeä Savutassu.
Säihketassun katse jäi kiinni Savutassun vihreisiin silmiin kun tämä jatkoi:
"Viherlehti kysyy sinua"
Murahtaen Säihketassu pesi itsensä ja tassutti ulos pesästä.
"Niin?" hän maukui Viherlehdelle.
//Savu? Viher?

Vastaus:

7

Nimi: Syystassu-Varjoklaani

30.07.2016 17:01
“Menen ensin aamupartioon, jonka aikana sinä menet keräämään puhtaita sammalia. Voit pyytää jotakuta mukaasi, jos haluat. Sen jälkeen voimmekin mennä harjoittelemaan metsästämistä hetkeksi aikaa”, Valkokaula naukui ja heilautti häntäänsä, ennen kuin lähti leiristä aamupartion perässä.
Nyökkäsin mestarilleni ja tassuttelin oitis oppilaiden pesälle, josta olinkin vasta noussut auringon noustessa ja lintujen laulaessa.
Halusin ehdottomasti kysyä Loimutassua mukaani, olihan hän pentuajoista saakka ollut hyvin läheinen minulle. Hän oli kuin toinen veli. Toinen, elossa oleva veli.
“Loimutassu, haluaisitko tulla kanssani keräämään metsästä puhtaita sammalia?” kysyin samalla kun istuuduin kollin vierelle. Oppilaan keltaiset silmät kääntyivät minuun melkein heti, kun sain kysymykseni päätökseen.
Tuon oranssihtava turkki, joka omasi hieman tummemman raidoituksen, kiilsi pienessä, pesän suulta langenneessa auringon valossa ja sai tuon karvan näyttämään kirkkaan auringon keltaiselta.
“Tarkoituksena on siis vaihtaa leirin kaikki sammalet puhtaisiin, juuri kerättyihin sekä uusiin sammaliin”, Loimutassu totesi. Nyökkäsin, mutta pidin yhä kysyvän katseeni kollissa.
“Mikäs siinä. Me saamme kaikesta kivaa!” kolli oppilas naurahti noustessaan ylös.
Hymy levisi nopeasti huulilleni, kun kuulin tuon sanat.
“Olet paras”, naukaisin ja puskin tuota lapaan. Loimutassu nuolaisi päälakeani, ennen kuin astui ulos oppilaiden pesästä.
Seurasin rotevaa kollia, jonka askeleet olivat suunnattu kohti leirin ulkopuolista maailmaa.
“Tiedätkö mitään hyvää sammaleiden keruu paikkaa?” kysyin ja kiristin tahtiani, jotta pysyin toverini rinnalla.
“Käydään katsomassa Salamapuun ja kivirannan luota”, Loimutassu ehdotti pieni pilke silmäkulmassaan.
Nyökkäsin yhä hymyillen, vaikka arvelinkin, että emme lähteneet pelkästään sammalia metsästämään, olihan nyt kyse Loimutassusta.
Tassuttelin eteenpäin pientä polkua, joka oli muodostunut ajansaatossa, kun sitä oli käytetty niin monesti.
Kävelin hieman kolli oppilaan takana. Tuo oli hidastanut vauhtinsa melko hitaaksi, joten pystyin sulkemaan hetkeksi silmäni ja kuuntelemaan lintujen laulua.
Kuvittelin Loimutassun soturina. Kollista tulee varmasti loistava soturi kaikkine kykyineen, jotka hän sitten jakaa eteenpäin oppilailleen. Ajattelin, että tuosta kollista voisi jopa olla päälliköksi jonakin päivänä, mutta sen aseman seuraajaksi vaaditaan paljon. Uskoin kuitenkin, että Loimutassu saattaisi täyttää ne kriteerit, vaikka olihan hän melko omahyväinen. Omahyväisyyden peitti kuitenkin hänen lempeytensä sekä ajattelevaisuutensa.
Hetken aikaa yllämme vallitsi hiljaisuus, jonka aikana ajattelin paljon kollia. Ajattelin mitä kaikkea hyvää ja suurta tuosta voisi joskus tulla.
Huomasin kuitenkin pian ajatuksistani päästyäni, että Loimutassu oli pysähtynyt kauemmaksi minusta, ja hän katsoi minua nyt hieman huolestuneen näköisesti.
“Onko kaikki hyvin?”
Nyökkäsin kysymykseen vastauksen ja ravasin kollin luokse. Tuo ei sanonut mitään, jatkoi vain taas matkaansa.
Hiljaisuus pysyi yllä. Sain paljon aikaa miettiä omaa, hyödyllistä tulevaisuuttani sen jälkeen, kun olin “suunnitellut” Loimutassun erittäin hyvän tulevaisuuden.
Ajattelin, että haluaisin auttaa jokaista, mutta kuitenkaan parantajuus ei ollut siihen oikea ratkaisu.
Ennen kuin ehdin miettimään muita vaihtoehtoja, mihin voisin tähdätä tulevaisuudessa, Loimutassu pysähtyi uudelleen.
“Loimutassu, onko sinulla kaikki hyvin? Tunnut olevan hieman hillitympi….”, naukaisin ja nuolaisin tuota kannustavasti poskesta. Kolli käänsi katseensa minuun ja punastui hieman.
“Noh...olet ollut pitkään paras ystäväni, melkein kuin sisko, joten kaipa minä voin paljastaa sen sinulle”, oppilas aloitti pienesti virnistäen.
Pysyin hiljaa, jotta tuo pystyi päättää aloittamansa.
“Olen ihastunut yhteen naaraaseen.”
Suuni loksahti hämmästyksestä auki. *Että mitä?!*
“Keneen?” kysyin kuivasti. En halunnut, että Loimutassu unohtaisi minut, että joku muukin olisi hänelle tärkeä!
“Noh….hänen nimensä on…-”
Ennen kuin kolli ehti mainita kenenkään nimeä, kuulin kauempaa rapinaa ja kuonooni tulvi uudenlainen haju. Tukin hännälläni Loimutassun suun ja kehotin tätä olemaan hiljaa katseen välityksellä.
Viitoin tuota seuraamaan minua. Laskeuduin parhaani mukaan hyvään vaanimisasentoon, jonka jälkeen lähdin liikkumaan hitaasti kohti ääntä ja uutta hajua.
“Se on meidän reviirillämme, eikä se kuulu Varjoklaaniin. Se ei ole saaliseläin, eikä myöskään petoeläin, joten jäljelle jää vain tunkeilija”, kuiskasin Loimutassulle, unohtaen tuon juuri kertoneen, että oli ihastunut johonkin.
Kolli nyökkäsi ja lähti hiipimään takaisin leiriä kohti. Arvasin, että tämä olisi liian uhkarohkeaa lähestyä tuntematonta kissaa, mutta uteliaisuuteni valtasi mieleni.
Hetken kuluttua näin ruskean, raidallisen naaraan, joka hautasi juuri hiirtä maahan. Tuo kääntyi äkisti ympäri ja katsoi nyt minua suurilla, meripihkan värisillä silmillään.
En sanonut hetkeen sanaakaan, en edes liikahtanut, hädin tuskin hengitin. Tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun sain kuulla tunkeilijasta, tai sitten olla itse näkemässä hänet.
En oikein tiennyt mitä sanoa, joten yritin aloittaa keskustelua tavalliseen tapaan, vaikka se kuulostikin varmaan tässä tilanteessa hieman hölmöltä.
“Kuka olet, ja mitä teet reviirillämme?” naukaisin ja nousin ylös hieman vielä hakusessa olevasta vaanimisasennosta. Naaras ei näyttänyt olevan mitenkään vaaraksi, joten en olettanut vaanimisasennon pitämistä tarpeelliseksi. Tietenkinhän ulkonäkö saattaa pettää, mutta en halunnut huonoa alkua, eikä se olisi reilua toista kohtaan, jos hänestä ei olisikaan vaaraksi. Muutenkin hän saattaisi saada aivan vääränlaisen kuvan varjoklaanilaisista.
“Niin, mitä teet Varjoklaanin reviirillä? Oletko Jokiklaanista, Tuuli-Lumiklaanista vaiko Meriklaanista? Vai oletko vain klaaniton?” toistin kysymykseni, mutta tarkensin sitä, kun naaras näytti hieman hämmentyneeltä. *Eikö hän tiennyt, että tämä oli jonkun reviiriä, Varjoklaanin reviiriä?* mielessäni kävi kysymys, mutta en ajatellut sen pitävän paikkansa.
“Anteeksi! Olenpa epäkohtelias, kun vain pulisen tässä tympeitä kysymyksiä, joita vain soturit kysyvät reviirille ilmaantuneilta kissoilta. Olen Syystassu, ja jos et jo huomannut, olen Varjoklaanista.”
//Joy? Toivottavasti ei tullut liikaa autohittiä tjn vastaavaa :)

Vastaus:

44

©2017 Liljan tarinarope - suntuubi.com